IX Sydämen Todistus
“Niin, kuten näette”, sanoi herra Tricamp ja kääntyi Corneliuksen puoleen, “ei täällä ole ollut ketään, jota voisi jonkunkaan syyn varjolla epäillä … Vai mitä sanotte kirjeenkantajasta tai naapurista tai Petersenistä? Varkauden on siis tehnyt joko vanha Gudule tai nuori Christiane, ja kun en usko vanhan kykenevän sillä tavoin voimistelemaan, niin pyydän teitä itseänne tekemään johtopäätöksen…”
“Ei, älkää kysykö minulta”, sanoi Cornelius. “Minä en tiedä mitä uskoa. Minusta tuntuu siltä kuin uneksuisin ja kuin kaikki tämä olisi kauheata painajaista!”
“En tiedä”, vastasi Tricamp, “onko se painajaista, mutta omasta mielestäni minä kuitenkin olen valveillani ja päättelen sangen hyvin.”
“Niin, niin”, sanoi Cornelius, joka hermostuneesti asteli edestakaisin. “Te päättelette hyvin!”
“Ja minun logiikkani on varsin sitovaa!”
“Kaikin mokomin sitovaa!”
“Ja tähän saakka on kaikki ollut omansa todistamaan päätelmäni oikeiksi.”
“Niin, kaikki on omansa sitä todistamaan.”
“No, myöntäkää siis, että nuori tyttö on syyllinen.”
“En”, vastasi Cornelius täydestä vakaumuksestaan ja pysähtyi aivan komissaarion eteen. “En, minä en koskaan usko sitä, en ainakaan ennenkuin hän itse sen sanoo! Ja Jumala tietää, että jos hän seisoisi itse tuossa edessämme ja sanoisi sen… niin sittenkin todistaisin hänet syyttömäksi.”
“Totisesti”, huomautti herra Tricamp hämmästyneenä, “hänet syyttömäksi! Mitä todistuksia teillä sitten on?”
“Oh, ei mitään, paha kyllä”, vastasi Cornelius. “Ja minä tunnen liiankin hyvin teidän todistuksenne. Ja minun järkeni sanoo minulle, että teidän todistuksenne ovat selviä, kauheita, lahjomattomia!”
“No, siinä tapauksessa siis?…”
“Mutta minun sydämeni nousee järkeäni vastaan. Jokin ääni rinnassani sanoo: Ei, ei, hänen sanansa, hänen ilmeensä, hänen epätoivonsa… ne eivät ole rikollisen, ja minä vannon sinulle, että hän on syytön! Minähän en voi todistaa sitä, mutta minä tunnen sen… minä olen varma siitä ja minä huudan sen sinulle kaikella voimallani, kaikella tuskallani, kaikilla kyyneleilläni! Älä kuuntele niitä, jotka syyttävät häntä! He valehtelevat! Heidän logiikkansa on tästä maailmasta, se vie harhaan, minun on ylempää eikä petä. Heidän logiikkansa nimenä on Järki. Minun on Usko…”
“Mutta joka tapauksessa…”
“Älä kuuntele niitä”, jatkoi Cornelius yhä enemmän kiihtyneenä, “ja muista, että pahoina päivinä, kun tieteellisessä ylpeydessäsi olit kieltämäisilläsi itsensä Jumalan… tarvittiin vain vavahdus sydämessäsi, jotta uudestaan löytäisit Hänet! Kuinka siis tämä sydän voisi pettää sinua, kun on kysymys lapsen viattomuudesta; sehän ei pettänyt sinua, kun oli kysymys Jumalasta!”
“Miten kävisi”, sanoi herra Tricamp, “jos poliisi päättelisi tuolla tavoin?”
“Ah, en toivo voivani saada teitä vakuutetuksi”, sanoi Cornelius. “Tehkää te velvollisuutenne, minä teen omani!”
“Omanne?”
“Niin, niin… etsikää te, nuuskikaa, pankaa parastanne! Kootkaa todistus toisensa jälkeen tuon onnettoman lapsen musertamiseksi! Minä aion myöskin omalla tahollani koota kaikki, mikä voi todistaa hänen syyttömyytensä.”
“Silloin”, sanoi herra Tricamp, “teidän ei pidä todistustenne joukkoon lukea sitä, minkä äsken löysin tuon nuoren neidin laatikosta!”
“Mitä sitten?” kysyi Cornelius.
“Tätä mustaa helmeä, joka on ollut medaljongiin kiinnitettynä.”
Cornelius tarttui helmeen; hän vapisi.
“Hänen laatikostaan?”
“Niin, ystäväni, niin”, sanoi Balthazar. “Hänen lipastonsa laatikosta, aivan äsken, minä näin sen.”
Cornelius seisoi kalpeana paikallaan, voitettuna! Todistus oli niin vakuuttava, niin kauhistuttava! Tämä onneton pikku helmi poltti hänen kättään, musersi hänet painollaan! Hän katsoi sitä koneellisesti, näkemättä sitä ja voimatta irroittaa siitä katsettaan. Balthazar otti kiinni hänen kädestään, mutta Cornelius ei tuntenut mitään, hän seisoi kuin mielenvikainen ja vain tuijotti helmeen…
“Cornelius!” huudahti Balthazar levottomasti.
Mutta Cornelius työnsi hänet kiivaasti luotansa ja kumartui katsomaan helmeä, jonka hän antoi välkkyä valossa ikäänkuin nähdäkseen sen paremmin.
“Mitä sinä teet?” mutisi Balthazar.
“Väisty!” vastasi Cornelius.
Hän siirsi toisen tylysti syrjään, kiiruhti ikkunan ääreen ja alkoi innokkaasti tutkia helmeä.
Balthazar ja Tricamp katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, samalla kuin Cornelius sanaakaan sanomalta syöksyi työhuoneeseen.
“Hän on hullu”, jupisi herra Tricamp ja seurasi häntä katseellaan. “Sallitteko, herra Balthazar, että tarjoan miehilleni lasillisen curaçaota? Päivä koittaa, ja kadulla on varmasti hieman kylmä.”
“Hyvin mielelläni”, sanoi Balthazar.
Tricamp meni ulos. Kun Balthazar kääntyi, huomasi hän vanhan Gudulen, joka oli nurkassa polvillaan ja rukoili. Hän kiiruhti työhuoneeseen hakemaan Corneliusta.