XI Pelastettu
Lapsi-raukka oli heittäytynyt Amstelniin. Yövartija, Petersen, oli vetänyt hänet virrasta maalle.
Nähdessään kalpeat kasvot, silmät, jotka näyttivät ainaiseksi sulkeutuneen, jäykät käsivarret, joihin kalman kylmyys jo ilmeisesti levisi, kiiruhtivat Balthazar ja Cornelius paarien ääreen, ottivat nuoren tytön käsivarsilleen ja kantoivat hänet saliin, sekä laskivat hänet uunin eteen patjalle, jonka herra Tricamp oli siihen tuottanut. Siinä he koettivat palauttaa häntä henkiin, lämmittäen häntä sylissään, pyytäen ja rukoillen ikäänkuin hän olisi voinut kuulla heitä. Mutta hänen kätensä olivat jääkylmät, sydän ei enää sykkinyt. — Kukaan, joka olisi nähnyt heidän epätoivonsa, ei olisi voinut olla itkemättä. He pyysivät häneltä anteeksi! He syyttivät itseään! Kaikki itkivät; kansanjoukko oli näet tunkeutunut sisään ja seisoi heidän ympärillään. Kesken surua Corneliuksen mieleen äkkiä juolahti jotakin; hän painoi huulensa Christianen huuliin, hengitti voimakkaasti sisään ja ulos, helpottaen kädellään keuhkojen toimintaa. Samalla herra Tricamp lämmitytti saviruukkuja, silitysrautoja ja muita sellaisia pannakseen niitä tyttö-raukan jalkojen ja käsivarsien alle. Se oli pelottava levottomuuden ja kamalan hiljaisuuden hetki. Naiset rukoilivat hiljaa, miehet kurkottivat kaulojaan ja katsoivat…
“Oih”, sanoi silloin joku… “kylläpä tuossa nyt nähdään vaivaa varkaan takia!”
Balthazar hyppäsi pystyyn, mutta hänen ei tarvinnut mitään tehdä, sillä mies oli jo ajettu ulos.
“Hän hengittää!” huudahti Cornelius läähättäen.
Kuului ilon sorinaa. Kaikki luulivat hänen varastaneen, mutta mitäpä onnettomuus vaikuttaisi, jollei myötätuntoa rikoksellisiakin kohtaan!
Muutamaa hetkeä myöhemmin Christiane huoahti ja hieman väriä kohosi hänen poskilleen. Eräs paikalle saapunut lääkäri selitti hänet pelastetuksi ja antoi viedä hänet hänen huoneeseensa. Kun naiset olivat jääneet yksin hänen kanssansa, riisuivat he hänet ja panivat hänet vuoteeseen. Cornelius ja Balthazar juoksivat edestakaisin kuin hupsuina ilosta, antoivat neuvoja suljetun oven lävitse, kysyivät mitä tarvittiin, riensivät sitä hakemaan, ja kaiken tämän kestäessä he onnittelivat toisiaan ja puristivat toistensa käsiä. Miehet istuivat uunin ympärillä ja keskustelivat parhaasta hukkuneiden henkiin virvoittamistavasta.
“Herra Balthazar”, sanoi herra Tricamp, “minä menen nyt miehineni, sillä tyttö ei ole siinä tilassa tänään, että hänet voisi vangita…
“Vangita!” huusi Balthazar. “Eikö Cornelius ole sanonut sitä teille? Hänhän on syytön! Me tiedämme kuka on varas.”
“Varas!” sanoi herra Tricamp. “Kuka se sitten on?”
“Ukkonen”, sanoi Balthazar.
Herra Tricamp katsoi silmät suurina.
“Ukkonen?”
“Niin, herra Tricamp”, sanoi Cornelius miltei ilvehtien, “ukkonen tai oikeammin sanoen salama! Te sovellutatte fysiologiaa rikosten selvillesaamiseksi, minä sovellutan fysiikkaa.”
“Ja te väitätte todellakin”, huudahti herra Tricamp suuttuneena, “että salama on tehnyt kaiken tämän?”
“Sekä tämän, että paljon muuta”, vastasi Cornelius. “Se painaa huonekalunauloja peiliin ilman että peili menee rikki; se sieppaa avaimen lukosta ja ripustaa sen naulaan; se haihduttaa hopean kukkaron silmukoiden lävitse, silmukoiden jäädessä koskemattomaksi; se sinkauttaa suutarin työkalut kattoon ja magnetisoi ne, niin että neulat ryntäävät kuin hupsut vasaran perässä; se kiskoo irti kokonaisen seinän ja siirtää sitä kaksikymmentä jalkaa pois sen entiseltä paikalta; se on tehnyt pienen kauniin reiän Christianen ikkunaan ja sangen kätevästi irroittanut seinäpaperin; se on sulattanut molemmat medaljongin lasit kukan siitä vahingoittumatta, lahjoittaen sangen kohteliaasti ystävällemme hienon hienon emaljiesineen ja hänen morsiamelleen häälahjan, jollaista ei yksikään työmies olisi kyennyt tekemään; ja kehyksen kullalla se vihdoin on tykkänään kullannut Christianen ristiinnaulitun-kuvan.”
“Ei, kuulkaapas”, sanoi herra Tricamp, “se ei ole mahdollista. Ja entäs sitten se käärö, jonka hän ikkunasta antoi jollekin miehelle?”
“Tässä on se mies”, sanoi Petersen. “Se olin minä.”
“Te?”
“Niin, herra Tricamp, ja käärössä oli liinavaatteita, jotka hän oli laittanut kuntoon sairaille pikku lapsilleni.”
“Hyvä, hyvä, liinavaatteita”, sanoi Tricamp ärtyisesti; “mutta missä on kulta, ja hopea, tukaatit, floriinit ja korut?”
“Sehän on totta”, sanoi Cornelius lyöden kädellään otsaansa, “olin sen melkein unohtaa”.
Hän hyppäsi seinän vieressä olevalle pöydälle, ja voimiaan ponnistamalla kääntäen kelloa hän huudahti:
“Katsokaa tänne!”
Suuri harkko kultaa, hopeaa ja jalokiviä putosi kellosta, irtautuneen heilurin muassa; kaikki oli sulatettua ja yhteenjuotettua, niin kuin vain salama voi sulattaa ja juottaa. Sula metalli, johon oli yhtynyt helmiä ja jalokiviä, oli kulkenut kellojohdon lankaa pitkin, osoittaen sellaista ketteryyttä ja oikullisuutta, joka on ominaista sähkölle ja kuuluu puolittain ihmeiden maailmaan.
Herra Tricamp otti harkon lattialta ja tarkasti sitä hämmästyneenä.
“Mutta millä ihmeellä”, sanoi hän Corneliukseen kääntyen, “olette voinut saada tämän selville?”
Cornelius hymyili.
“Tämän mustan helmen avulla, herra Tricamp, tämän, jonka itse minulle annoitte, pitäen varmana, ettei se voisi todistaa kenenkään syyttömyyttä.”
“Mustan helmen!”
“Niin, herra Tricamp, silmätkäähän tuota miltei näkymätöntä valkoista pilkkua… Se on polttomerkki! Enempää ei kohtalo tarvitse pelastaakseen ihmisolennon.”
“Kunniani kautta”, sanoi Tricamp kumartaen, “tiedemies vie minusta voiton. Minä kumarran. Ja minä rupean tutkimaan fysiikkaa ja meteorologiaa. Mutta mikään vähempi kuin tämä todistus ei olisikaan riittänyt vapauttamaan minua epäluulosta, joka alkoi käydä yhä varmemmaksi ja jota pyydän teiltä anteeksi, nimittäin, että te olitte tuon nuoren naisen rikostoveri.”
“No niin”, sanoi Cornelius nauraen, “sanokaamme teidän lohdutukseksenne, että rikoksen on tehnyt salamatar, siis nainen, ja myöntäkäämme teidän sikäli olleen oikeassa!”
Herra Tricamp poistui ja häntä seurasivat paikalle kerääntyneet ihmiset, jotka tahtoivat rientää levittämään ihmeellistä uutista. Gudule tuli ja kertoi, että Christiane oli parempi ja tiesi kaikki ja tahtoi tavata heitä.
Mitä sanoisimme tästä kohtauksesta? Balthazar nauroi, Cornelius itki; Christiane, jolla ei ollut lupa puhua, sekä nauroi että itki.
“Minun pikku Christianeni”, sanoi Balthazar, joka seisoi sängyn vieressä, “jos et tahdo tehdä minua surulliseksi, niin sinun täytyy ottaa vastaan tämä lahja, jonka sinulle annan”.
Ja hän pani vuoteelle kultaa, hopeaa ja jalokiviä sisältävän harkon.
Christiane teki torjuvan liikkeen.
“Niin”, sanoi Balthazar vilkkaasti ja pani kätensä hänen suulleen, “tarvitsethan sinä myötäjäiset”.
“… Jos tahdot minut mieheksesi?” lisäsi Cornelius.
Christiane ei vastannut mitään, katsoi vain kostein silmin jaloa tiedemiestä, joka oli antanut hänelle takaisin kunnian ja hengen… Ja minä, joka olin läsnä, voin vakuuttaa teille, että se katse ei merkinnyt kieltävää vastausta.