VI Syytös
Balthazar ja Cornelius katsoivat toisiinsa, kalpeina ja hämmentyneinä!… Christiane!… Herttainen Christiane!… Heidän hyvä, hieno Cristianensa — varas!… Mahdotonta!… Ja kuitenkin — kun ajattelee, mistä hän on tullut taloon… Olihan hän vain mustalainen… Balthazar oli vaipunut tuolille kuin juopunut, ja Corneliuksesta tuntui siltä kuin häntä olisi pistetty hehkuvalla raudalla sydämeen ja kuin hän senvuoksi paraikaa heittäisi henkeään…
“On parasta, että otamme selvän tuosta Christianesta”, sanoi herra Tricamp ja herätti heidät huumaannuksesta. “Meidän täytyy tarkastaa hänen huoneensa.”
“Hänen huoneensa!” toisti Cornelius ja koetti nousta. “Hänen huoneensahan on tuolla!” ja hän viittasi aukkoon.
“Ettekä te kuitenkaan epäilleet mitään?” jatkoi poliisikomissaario hymyillen.
“Mutta”, sanoi Cornelius ja teki ponnistuksen voidakseen puhua, “hänen on täytynyt kuulla kaikki mitä me olemme sanoneet!”
Tricamp sieppasi lampun, riensi ulos huoneesta, riuhtaisi auki Christianen huoneen oven ja astui sisään molempien nuorten miesten seuraamana. Huone oli tyhjä!…
“Hän on poissa!” huudahtivat kaikki kolme yht’aikaa.
Kädenkäänteessä vakuuttautui herra Tricamp siitä, ettei sänkyyn ollut kajottu ja ettei sänkyvaatteiden väliin ollut kätketty mitään.
“Hän ei ole edes pannut maata”, sanoi hän.
Tässä silmänräpäyksessä kuului kolinaa alhaalta porraskäytävästä; suuren salin ovi avattiin äkkiä, ja ulko-ovea vahtinut poliisikonstaapeli astui sisään, työntäen edellään Christianea, joka kuitenkin näytti olevan enemmän hämmästynyt kuin peloissaan.
“Herra Tricamp”, sanoi konstaapeli, “tämä tyttö oli menossa ulos. Minä pidätin hänet, kun hän rupesi avaamaan salpoja.”
Christiane katsoi ympärilleen, kasvoillaan niin luonnollinen hämmästyksen ilme, että kaikki olisivat pettyneet — paitsi tietysti herra Tricamp.
“Mutta mitä te minusta sitten tahdotte?” sanoi Christiane konstaapelille, joka sulki oven hänen takanaan. “Herra Balthazar, sanokaa heille, kuka minä olen!”
“Missä sinä olet ollut?” kysyi Balthazar.
“Yläkerrassa”, vastasi hän. “Gudule pelkää ukkosta. Se jyrisi vielä, kun hän lähti nukkumaan. Hän pyysi minua mukaansa, ja minä olen nukkunut hänen nojatuolissaan. Sitten minä heräsin ja näin että oli taas kaunis ilma ja silloin lähdin alas mennäkseni levolle. Ohimennessäni halusin katsoa, oliko ulko-ovi kunnollisesti lukittu, ja silloin tuli tuo herra ja esti minut sitä tekemästä… Hän pelästytti minua kauheasti, sen takaan!”
“Te valehtelette!” keskeytti herra Tricamp kiivaasti hänen puheensa. “Te aioitte avata salvat mennäksenne ulos, ja te olette ollut menemättä maata, jotta teidän ei tarvitsisi pukeutua uudelleen ja jotta paremmin voisitte valita paollenne sopivan hetken!”
Christiane katseli häntä mitä ihmettelevimmin ilmein:
“Paolleni?” toisti hän. “Mille paolle?”
“Ohoo”, mutisi herra Tricamp. “Me olemme röyhkeä!”
“Tule minun kanssani”, sanoi Balthazar, joka tunsi itsensä sairaaksi tällaisesta kohtauksesta, “tule, niin saat nähdä!…”
Hän tarttui Christianen käsivarteen ja veti hänet mukanaan työhuoneeseensa.
“Oh, hyvä Jumala!” huudahti nuori tyttö, kun hän ehti kynnykselle. “Kuka tämän on tehnyt?”
Hänen huudahduksensa oli siihen määrin vilpitön, että hänen syyttäjänsä epäili hetkisen. Mutta herra Tricampin epäröinti ei kestänyt kauaa: hän veti Christianen aina lipaston eteen asti, näytti hänelle murrettua laskulevyä ja sanoi häikäilemättömästi:
“Te. Juuri te!”
“Minä!” huudahti Christiane, joka ei näyttänyt ymmärtävän, mitä herra Tricamp tarkoitti.
Hän katsoi aivan ymmällään Balthazaria ja sitten Corneliusta. Hänen katseensa, joka sitten taas suuntautui lipastoon, pysähtyi aukivedettyyn laatikkoon. Ja silloin, ikäänkuin hän äkkiä olisi tajunnut kaiken, hän päästi sydäntä vihlovan haudon.
“Oh, te luulette, että minä olen varastanut teiltä!”
Kellään ei ollut rohkeutta sanoa mitään. Hän astui askeleen Balthazaria kohden, joka ei voinut vastata hänen katseeseensa, vaan katsoi maahan. Äkkiä hän nosti kätensä sydämelleen, kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan… koetti puhua… sai esiin pari yhteenkuulumatonta sanaa, joista voi ymmärtää ainoastaan: “Varastanut! Minä! Varastanut! Minä!…” ja kaatui sitten kuin kuolleena lattialle. Cornelius syöksyi hänen luoksensa ja nosti hänet käsivarsilleen.
“Ei!” huudahti hän. “Ei, se ei ole mahdollista! Tämä lapsi ei ole sitä tehnyt!”
Hän riensi Christianen huoneeseen ja laski hänet hänen vuoteelleen. Balthazar seurasi heitä liikutettuna. Herra Tricamp tuli tyytyväisesti hymyillen jäljestä, jolloin eräs konstaapeleista vetäisi häntä hiljaa hihasta.
“Luvalla sanoen, herra Tricamp, olemme jo saaneet erään tiedon tytöstä.”
“Anna kuulua”, sanoi Tricamp hiljaa.
“Kun toverini seisoi vahtimassa kadulla, tuli vastapäätä asuva leipuri ja kertoi hänelle, että hän tänä iltana juuri ennen rajuilmaa oli nähnyt Christiane-neidin pudottavan kadulle antavasta salin ikkunasta käärön jollekin miehelle, joka oli puettu päällystakkiin ja suureen hattuun.
“Käärön!” sanoi Tricamp vilkkaasti. “Hyvä! Erinomaista! Ota tarkka selko todistajan nimestä ja vartioi ympäristöä kuten tähänkin saakka. Mutta mene ensin noutamaan taloudenhoitajatarta. Hänen huoneensa on toisessa kerroksessa.”
Konstaapelit poistuivat, ja herra Tricamp meni Christianen huoneeseen.
Christiane makasi edelleen pyörtyneenä vuoteellaan huolimatta Corneliuksen kokeista palauttaa hänet tajuntaan. Päästämättä häntä silmistään herra Tricamp alkoi nyt tutkia huonetta ja huomasi pian lipaston yläpuolella aukon, joka vei Balthazarin huoneeseen. Hän otti tuolin, asetti sen lipaston marmorilevylle ja vakuuttautui nopeasti siitä, että näiden tilapäisten tikapuiden avulla helposti ulottui aukkoon.
Tutkittuaan nopeasti myöskin lipaston hän uudelleen meni hymy huulillaan, Balthazarin luokse.
Tämä seisoi katsellen suruisena nuorta tyttöä.
“Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin mitä todistuksia on oikeastaan häntä vastaan?” sanoi hän.
“Tämä! vastasi herra Tricamp ja pani hänen käteensä medaljongin mustista helmistä yhden.
“Mistä te sen löysitte?” kysyi Balthazar.
“Tuolta”, vastasi Tricamp ja viittasi erääseen piirongin laatikkoon päin, joka erehdyksestä oli jäänyt auki.
Balthazar syöksähti piirongin luo, pudisti leninkejä ja liinavaatteita ja kaikkea mitä oli siinä ja muissa laatikoissa… mutta turhaan. Medaljongia ei siellä ollut. Hän katsoi ympärilleen. Paitsi piironkia ei Christianen pienessä huoneessa ollut mitään muita huonekaluja kuin sänky ja laatikoton pöytä, ei mitään, ei kirstua eikä kaappia eikä muuta sellaista paikkaa, mihin varastettua tavaraa olisi voitu kätkeä.
Vihdoin nuori tyttö tuli taas tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Vähitellen hänen muistiinsa palasi, mitä tapahtunut oli, hän kätki kasvonsa patjaan ja tyrskähti valtoimeen itkuun.
“Ahaa!” mutisi herra Tricamp. “Kyyneleitä… me aiomme tunnustaa.” Ja hän kumartui Christianen ylitse kasvoillaan lempein ilmeensä ja sanoi hellimmällä äänellään: “Kuulkaa, lapseni, seuratkaa sydämenne kehoitusta! Tunnustakaa, että olette joutunut huonon taipumuksen uhriksi! Herra Jumala, eihän sitä olla täydellisiä! Ja me olemme teille niin anteeksiantavaisia kuin noin ihastuttavalle tytölle täytyy olla… Olemme siis pikku kiemailija… mitä? Tahdomme tehdä itsemme hienoksi?… Ehkäpä on olemassa joku, jota tahdomme miellyttää?”
“Oh! Hyvä Jumala! Herra Tricamp!” sanoi Cornelius.
“Hiljaa, nuori ystäväni!” vastasi Tricamp matalalla äänellä. “Olkaa varma siitä, että on olemassa rikostoveri.” Sitten hän kääntyi taas Christianen puoleen: “Sanokaahan, kullannupukkani, eikös se olekin teidän työtänne?”
“Oh!” huudahti Christiane ja nousi istualleen sängyssä, “tappakaa minut, jos tahdotte, mutta älkää sanoko tuota uudelleen!”
Hyökkäys tuli niin äkkiä, että herra Tricamp peräytyi askeleen taaksepäin.
“Olkaa hyvä ja jättäkää meidät yksin tytön kanssa”, sanoi Balthazar hänelle; “näettehän, että läsnäolonne hermostuttaa häntä, ja meidän on helpompi kuin teidän tulla hänen kanssansa toimeen.”
Herra Tricamp kumarsi.
“Kuten haluatte”, sanoi hän. “Mikä piintynyt penikka!”
Ja hän meni ulos.