V Salaperäinen Aukko
Kolme jalkaa piirongin yläpuolella ja kutakuinkin katon ja lattian keskivälillä oli seinässä puukko, joka oli työnnetty varsin syvään. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se oli Balthazarin oma. Se oli ulkomaalainen ase, jonka hän oli saanut eräältä ystävältään ja joka tavallisesti oli piirongissa. Mutta suurinta hämmästystä oli omansa herättämään se, miten sitä oli käytetty. Missä tarkoituksessa se oli isketty seinään? Samassa huomasi Tricamp, että soittokellon johto, joka kulki pitkin katon reunustaa, oli leikattu poikki ja riippui irtonaisena piirongin yläpuolella. Hän hyppäsi ketterästi tuolille ja tuolilta piirongille sekä rupesi läheltä tutkimaan asiaa. Mutta hän oli tuskin päässyt tilapäisille portailleen, kun hän huudahti voitonriemuisena. Itse asiassa hänen tarvitsi vain nostaa kättään ja kohottaa seinäpaperipalasta, joka oli kolmelta puolelta irroittunut liimauksesta, paljastaakseen sen alla seinässä olevan suuren pyöreän aukon, jota alasriippuva seinäpaperi oli siihen saakka peittänyt.
Tämä huomio oli niin odottamaton, että molemmat herrat, jotka seurasivat herra Tricampin puuhailua, rupesivat oikein tuijottamaan hämmästyksestä. Balthazar muisti kuitenkin pian, että tämä aukko, joka jo kauan oli ollut unhotuksissa, oli aikoinaan ollut silloin vain pukuhuoneena käytetyn viereisen kamarin ikkunana. Myöhemmin herra Van der Lys oli osittain uudestarakennuttanut talon, jolloin pieni pukuhuone oli muutettu makuuhuoneeksi ja siihen tehty uusi ikkuna kadulle päin. Tarpeeton aukko oli senjälkeen peitetty samoilla seinäpapereilla, joilla huoneen seinät entiseltään olivat verhotut.
Herra Tricamp käänsi huomiota siihen, kuinka taitavasti seinäpaperi oli irroitettu; nähtävästi oli niin tehty siinä mielessä, että sen myöhemmin voisi uudelleen liimata kiinni. Ojentautumalla hänen onnistui pistää käsivartensa aukkoon ja vakuuttautua siitä, että viereisen huoneen seinäpaperi oli irroitettu samalla tavalla, yhtä huolellisesti, yhtä taitavasti ja ilmeisesti samassa tarkoituksessa!…
Ei ollut enää epäilystäkään: tästä aukosta varas varmaankin oli tullut huoneeseen; se oli siksi suuri, että siitä pääsi kulkemaan. Herra Tricamp, joka oli laskeutunut jalustaltaan, oli nyt valmis luistavasti, pienimmittäkään epäilyksittä, kertomaan varkaan menettelytavat siitä asti kun hän oli tullut, siihen saakka kuin hän lähti.
“Puukon, joka on aukon ja piirongin välillä, on varas”, sanoi hän, “ilmeisesti iskenyt seinään saadakseen jalalleen tukea ylöskiivetessään, mikä oli vaikeampaa kuin alaslaskeutuminen. Heti kun hän ulottui soittojohtoon, repi hän poikki rautalangan, joka sitten oli hänelle tukena; tietysti ei sitä, joka panee kellon soimaan, vaan toisen, ja vain se onkin väännetty ja taivutettu. Mitä tulee päällyksiin, jotka ovat tyhjinä matolla, ilman että oikeastaan voimme ymmärtää miksi ne on ryöstetty, niin voihan ajatella, että varas on tehnyt harkitsemattoman liikkeen ja menettänyt tasapainonsa, ollessaan paraikaa kiipeämässä takaisin ylös. No, siinä tapauksessa hän tietystikin on tarrautunut kiinni ensimäiseen ulottuvissa olevaan esineeseen. Hylly, jolla päällykset olivat, on korkeampi kuin piironki, ja juuri sitä hän tarvitsi. Saadessaan puukosta tuen oikealle jalalleen hän koetti hetkisen tukea vasenta päällyshyllyyn, mutta hylly rupesi silloin häilymään ja kaksi päällystä liukui lattialle — huomatkaa: kaksi ylimäistä, joiden kaiken luonnonjärjestyksen mukaan täytyi ensiksi pudota. Pieni jalantuki oli kuitenkin palauttanut hänet tasapainoon, ja hän pääsi luukulle enemmittä esteittä. Ja päällyshylly joutui tietysti myöskin tasapainotilaan, kun siihen ei enää nojattu. Katson tästä johtuneen sen huolimattomuuden, että varas ei liimannut uudestaan kiinni seinäpaperinpalasia, joita hän ei olisi irrottanut niin kovin huolellisesti, jollei hän olisi aikonut panna niitä kiinni samalla tavoin kuin ne olivat ennenkin. — Eikö tämä tunnu teistä päivänselvältä?”
Balthazar ja Cornelius kuuntelivat milteipä ihmetellen tätä kekseliästä selvittelyä. Mutta ensinmainittu ei ollut nyt siinä tilassa, että hänen ihailunsa olisi kauaa kestänyt; hän ei voinut ajatella muuta kuin yhtä asiaa, medaljongiaan. Ja kun hän nyt tiesi, miten varas oli tullut sisään, ei hän välittänyt saada selkoa muusta kuin siitä, miten ulosmeno oli tapahtunut…
“Kärsivällisyyttä”, vastasi herra Tricamp ja otti voitonriemuisena hyppysellisen nuuskaa; “kun nyt tunnemme varkaan menettelytavat, niin tutkikaamme hänen luonnonlaatuaan.”
“Hänen luonnonlaatuaan!” huudahti Balthazar.
“Siihen kai meillä on aikaa!”
“Anteeksi”, sanoi herra Tricamp, “me emme voi tehdä mitään parempaa. Ystävänne, joka on oppinut mies, ymmärtää kyllä heti minut. Fysioloogisten tietojen käyttäminen tutkimuksissa, kuulusteluissa ja lainopillisissa harkinnoissa on nykyään aivan tavallista, ja vanhat puoskarinkeinot on tuomittu tuiki mitättömiksi…”
“Mutta”, sanoi Balthazar, “sill’aikaa kuin tässä haastelemme, livahtaa varas käsistämme.”
“Livahtakoonpa vain”, vastasi herra Tricamp, “kyllä me hänet uudestaan saamme kiinni. Tahdon sanoa, että te ette koskaan voi saada rikosta perinjuurin selville, jos vapaaehtoisesti luovutte tutkimasta niitä luonteenpiirteitä, joissa rikoksellinen tavalla tai toisella paljastaa ja ilmaisee itsensä. Voiko tavata selvempiä piirteitä, parempia todistuksia, oivallisempia nimileimasimia kuin mitä ilmenee toiminnan sivuseikoissa? Varkaudet eivät ole toistensa kaltaisia, samaten kuin eivät murhatkaan. Voimme olla varmoja siitä, että rikollinen paljastaa itsensä tavassa, millä rikos on tehty, suorituksen enemmän tai vähemmän suuressa kekseliäisyydessä, kyvyssä, raakuudessa tai siroudessa. Täytyy vain kyetä se näkemään. — Niinpä eilen aamulla, kun edessäni oli kaksi palvelustyttöä, jotka molemmat olivat yhtä epäiltyjä siitä, että olivat varastaneet saalin emännältään, saatoin heti ensi silmäyksellä osoittaa rikoksellisen. Varkaalla oli ollut valittavinaan kaksi saalia, sininen ja ruskea. Hän oli ottanut sinisen! Toinen tytöistä oli vaalea ja toinen tumma. Olin varma siitä, etten erehtyisi, kun vangitsin vaalean — tumma olisi ilmeisesti valinnut ruskean saalin.”
“Ihmeteltävää”, sanoi Cornelius.
“No, mutta sanokaa minulle sitten varkaani nimi”, huudahti Balthazar, “ja sanokaa se pian, minä aivan näännyn kärsimättömyydestä…”
“En sano teille heti hänen nimeään”, jatkoi herra Tricamp, “mutta ensiksikin tahdon varmasti väittää, että hän on vielä aivan oppilasasteella. Se, että paperi on niin taitavasti irroitettu seinästä, voisi helposti antaa meille erehdyttävän kuvan hänen kyvystään, mutta seinäpaperi, joka on ollut kiinniliimattuna viisi, kuusi vuotta, irtautuu niin helposti, ettei siihen asiaan suurtakaan taitoa tarvita. — Aukko oli olemassa ennestään, se oli vain löydettävä; ja sen päälle kiinnitetty seinäpaperi oli kylläkin selvä viite. Minä en puhu mitään tästä kömpelösti aukirevitystä salkusta enkä piirongista, johon on murtauduttu niin häikäilemättömästi ja epähienosti. Ei voi muuta kuin kohauttaa olkapäitään. Työ on tehty ihan mauttomasti. Katsokaa tätä lukkoa, kuinka se riippuu! Se on surkeaa!… Hän ei ole edes ymmärtänyt ottaa salpaa pois sinkilästä. — Hänellä lienee kerrassaan kehnot kojeet, ja se on aivan anteeksiantamatonta, kun Englannin teollisuus valmistaa mitä hienoimpia, herkullisimpia, erittäin helposti käsiteltäviä työkaluja!… Oh! Hyvät herrat! Voin milloin vain tahdotte saattaa teidät yhteyteen oikeiden taiteilijain kanssa, jotka murtavat lipastonne auki tavalla, minkä täytyy saattaa teidät ihastuksiinne…”
“Olemme siis tekemisissä alottelijan kanssa?” sanoi Cornelius.
“Aivan varmaan… ja sitäpaitsi oikean tomppelin kanssa. Varas, jolla olisi hiukankaan omanarvontuntoa, ei milloinkaan jättäisi huoneeseen tällaista sekasortoa: parempi maku hänellä olisi… Saundersen, jonka tässä tuonnoin mestasimme, olisi palannut takaisin ja pannut kaikki järjestykseen. Hän oli todellinen taiteilija! — Voin lisätä, että kyseessäoleva henkilö ei ole varsin suuri eikä voimakas. Tämän seikan todistamiseksi minun tarvitsee viitata vain puukon ja kellojohdon käyttöön. Keskikokoinen ja väkevä mies olisi vaikeuksitta voinut vain käsiensä avulla hinata itsensä aukolle. Voimakas käsi olisi sitäpaitsi yhdellä lyönnillä iskenyt puukon seinään, mutta meidän varkaamme on ilmeisesti tehnyt kauan työtä saadakseen sen pysymään. Katsokaapa vain tätä uutta uurretta, joka on puukonpäässä.”
“Se on totta”, sanoi Balthazar, jonka tämä syvällinen selitys oli aivan häikäissyt.
“Ja kuitenkin”, huomautti Cornelius, “kun katsoo tätä aukimurrettua lipastoa…”
“Oh, juuri siinä heikkous on ilmennytkin!” huudahti herra Tricamp. “Todellinen voima on keskitettyä ja rauhallista, sillä se on varma itsestään. Se suuntaa yhden ainoan nyrkiniskun lipaston laskulevyyn, ja levy menee rikki! Mutta sen, mitä tässä näemme, on tehnyt voimaton raukka, joka on joutunut päästään ihan pyörälle. Esine on vastustanut hänen ponnistuksiaan, hän on lyönyt sinne tänne, vääntänyt joka paikasta; hän on repinyt sen rikki, musertanut sen… Ei laisinkaan lihaksia! Ei hermoja!… Sen on tehnyt lapsi tai nainen.”
“Nainen…?” huudahti Balthazar.
“Siitä saakka kuin tänne tulin”, sanoi herra Tricamp, “olen koko ajan ollut ihan varma siitä.”
Balthazar ja Cornelius katsoivat toisiinsa…
“Ja tehdäkseni kaikesta yhteenvedon”, lisäsi Tricamp ja otti viimeisen hyppysellisen nuuskaa, “on hän nuori nainen… sillä hän osaa kiivetä… pieni — sillä hän tarvitsee tikapuita, — tumma — sillä hän on luonteeltaan kiivas, — tuntee tapanne, sillä hän on käyttänyt hyväkseen poissaoloanne voidakseen työskennellä häiritsemättä, ja murtautunut heti rahalaatikkoon, välittämättä muista laatikoista. Ja sanoakseni lopuksi kaikki aivan muutamin sanoin: jos tässä talossa on nuori nainen, palvelijatar tai muu… niin älkää etsikö muualta: se on hän!”
“Christiane!…” huudahtivat molemmat herrat yhtaikaa.
“Ohoo, on siis olemassa joku Christiane”, sanoi herra Tricamp. “Siinä tapauksessa se on hän.”