VIII Gudulen Todistus
Cornelius veti Balthazarin mukanaan pois huoneesta ja huomasi ystävänsä horjuvan kuin pyörtymyskohtauksen vallassa. Salissa he tapasivat herra Tricampin, joka ei ollut antanut ajan turhaan kulua. Hän oli tuottanut luoksensa Gudulen, joka puolikuurona ja vastikään heränneenä ei ymmärtänyt lainkaan mitä oli tekeillä ja joka kyynelsilmin ja ääneensä vaikeroiden vastasi hänen kysymyksiinsä.
“No, no”, sanoi herra Tricamp, “rauhoittukaa!”
“Herra Jumala, minun hyvä isäntäni!” huudahti Gudule huomatessaan Balthazarin. “Mistä on kysymys? Minut herätettiin niin äkkiarvaamatta! Oh, Herra Jumala, mitä he minusta tahtovat?”
“Rauhoitu, rakas Gudule”, vastasi Balthazar. “Sinua ei epäillä mistään… Mutta täällä on tehty varkaus, ja me etsimme varasta.”
“Varkaus?”
“Niin.”
“Oh, Herra Jumala!” toisti vanha, epätoivoinen palvelijatar, “Mutta sellaistahan ei ole koskaan ennen tapahtunut! Ja minä kun olen ollut tässä talossa kolmekymmentä vuotta, enkä usko, että koskaan on kadonnut nuppineulaakaan! Oh! Herra Jumala! Herrajumala! Ajatella, että jotakin sellaista piti tapahtua minun eläessäni!”
“No, no, rauhoittukaa nyt”, sanoi herra Tricamp uudelleen. “Ja vastatkaa minulle vaikeroimatta tuolla tavoin, hyvä muori!”
“Puhukaa hiukan kovemmalla äänellä”, sanoi Balthazar. “Hän on kuuro, kuten tiedätte.”
“Me tahdomme tietää”, sanoi herra Tricamp ääntään korottaen, “olitteko te kotona kun varkaus tapahtui?”
“Mutta minähän en ole ollut ovesta ulkona.”
“Ettekö ollenkaan?”
“En, sillä minä tunsin ilmassa rajusään tulon, ja sellaisina päivinä on niin merkillinen tunne jaloissani. Vanhuuden raihnaisuutta, tietysti!”
“Sinä kai istuit huoneessasi?” kysyi Balthazar.
“Ei, koko iltapäivän minä olen istunut ja neulonut salissa, uunin edessä.”
“Etkä ole ollut edes keittiössä?”
“En.”
“Näettekö hyvin?” kysyi Tricamp.
“Mitä herra sanoi?”
“Minä kysyn”, toisti Tricamp, “onko teillä hyvät silmät?”
“On, on kyllä. Mutta pahemmin on korvien laita. Minä kuulen hiukan huonosti. Mutta silmät ovat vielä hyvät ja muisti myöskin.”
“Vai niin, teillä on hyvä muisti! No, ehkä sitten voitte sanoa, ketä täällä on ollut iltapäivällä?”
“Kirjeenkantaja, ja sitten eräs naapuri, joka halusi lainata leipäkaulia… ja sitten Petersen, jolla oli jotakin asiaa Christianelle.”
“Ah!… Kuka tuo Petersen on?”
“Se on muuan naapuri, eräs yövahti. Herra tuntee hänet kyllä.”
“Niin”, sanoi Balthazar Tricampille, “se on muuan mies-parka, joka menetti vaimonsa viime kuussa. Molemmat hänen lapsensa sairastavat. Hän on kelpo mies, ja me autamme häntä yhdellä ja toisella.”
“Ja oliko tuo Petersen täällä sisällä?” jatkoi herra Tricamp.
“Ei”, vastasi Gudule, “hän puhui Christianen kanssa vain ikkunasta.”
“Mitä hän sanoi?”
“Sitä minä en kuullut.”
“Ja eikö täällä senjälkeen ollut ketään?”
Kysymys oli toistettava ennenkuin Gudule kuuli sen ja vastasi: “Ei, ei ketään.”
“Ja missä Christiane oli teidän istuessanne neulomassa?” kysyi Tricamp.
“Hän kulki puuhaillen kuten tavallisesti, tuo rakas lapsi. Hän hoiti keittiötä minun puolestani, sillä minä en siihen kyennyt. Hän on niin avulias.”
“Mutta ei kai hän ollut keittiössä koko aikaa?”
“Ei. Kun tuli hämärä, niin hän meni huoneeseensa.”
“Vai niin, hän meni huoneeseensa!”
“Niin, pukeutumaan illaksi.”
“Ja… viipyikö hän kauan huoneessaan?”
“Tunnin.”
“Tunninko?”
“Niin, runsaan tunnin.”
“Ettekä te kuullut mitään erityistä sillä aikaa?”
“Mitä herra sanoi?”
“Minä kysyn, kuulitteko mitään kolinaa… esimerkiksi koputuksia, lyöntejä?”
“En.”
“Hän on kuuro”, sanoi herra Tricamp molemmille nuorille miehille. Sitten hän kumartui Gudulen puoleen ja sanoi kovemmalla äänellä: “Ja ukkonen oli kai jo alkanut jyristä, vai kuinka?”
“Oh, ukkosen minä kyllä kuulin!”
“Hän on sekottanut toisiinsa molemmat äänet”, mutisi Tricamp itsekseen. Sitten hän lisäsi ääneen:
“Mitä senjälkeen tapahtui?”
“Niin, tuli aivan pimeä, ja raju-ilma alkoi, eikä isäntää kuulunut kotiin. Minä pelästyin kovasti ja laskeuduin polvilleni ja luin rukouksiani… ja silloin tuli Christiane huoneestaan, aivan kalpeana kasvoiltaan ja vapisten… ja samassa silmänräpäyksessä räsähti ukkonen oikein kamalasti!”
“Ahaa”, sanoi Tricamp huvitettuna, “te huomasitte, että hän oli kalpea ja vapisi?”
“Aivan niinkuin minäkin! Huomasin toki! Rajuilma oikein lamautti meidät. Minä en voinut silloin nousta… ja juuri samassa alkoi isäntä koputtaa, ja Christiane avasi oven. Ja nyt minä olen sanonut kaikki mitä tiedän. Se on niin totta kuin että minä olen rehellinen, kristitty nainen!”
“Mutta älähän itke, rakas Gudule”, toisti Balthazar, “eihän kukaan sinua syytä!”
“Ketä sitten syytetään? Ketä? Ketä? — Pyhä neitsyt!” huudahti hän, äkkinäisen ajatuksen valtaamana. “Ei suinkaan Christianea?”
Kukaan ei vastannut.
“Ah!” jatkoi Gudule. “Te ette vastaa! Oi, herra Balthazar, se ei ole mahdollista!”
“Rakas Gudule!”
“Christianea, herra Balthazar!” toisti vanhus kuulematta häntä. “Lasta, jonka hyvä Jumala on meille lähettänyt!”
“Kas niin, kas niin!” sanoi herra Tricamp. “Kun kerran te ette ole…”
“Toivoisin mieluummin, että minä se olisin”, keskeytti Gudule hänet epätoivoissaan. “Minä toivon, että mieluummin syytätte minua… niin, syyttäkää minua mielellään! Minunlaistani vanhaa muoria… jonka elämä on lopussa… mitäpä se tekee? Minä lähden pian pois täältä ja teen tilini tuolla ylhäällä… Mutta lapsi! Te ette saa tehdä hänelle mitään pahaa! Oh, herra Balthazar, älkää antako kenenkään koskea lapseen, hän on pyhä. Älkää kuulko, mitä tuo mies sanoo, hänestä se kaikki riippuu!”
Vihastuneen herra Tricampin viittauksesta kaksi konstaapelia tarttui kumpikin Gudulen käsivarteen viedäkseen hänet ulos.
Gudule astui pari askelta. Sitten hän vaipui polvilleen uunin eteen ja alkoi vaikeroida ja valittaa, ettei hän saanut kuolla ennenkuin sellainen kirous oli heitä kohdannut. Herra Tricamp antoi konstaapeleilleen merkin, että he jättäisivät hänet siihen jatkamaan rukouksiaan.