X Pako
Oppinut tutki mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella puukonpään ja sen uurteen, jonka herra Tricamp oli ennen huomannut. Tämä tutkimus kesti lyhyen hetken, ja sen aikana seisoi Balthazar alakuloisena ja masentuneena ja katseli ystävänsä puuhaa osoittamatta vähintäkään mielenkiintoa. Cornelius nousi tuolille ja rupesi, syvän hiljaisuuden yhä vallitessa, tarkastamaan soittojohdon rautalankoja saadakseen selville, miten ne olivat menneet poikki.
“Missä kello on?” kysyi hän äkkiä.
“Salissa”, vastasi Balthazar.
Cornelius veti siitä rautalangasta, jonka piti johtaa sinne, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
“Oh”, sanoi Balthazar, “hän on ottanut kaikki huomioon. Hän on ottanut pois kellon kielen.”
Vastaamatta tarkasti Cornelius huolellisesti sitä paikkaa, jossa johtolanka meni seinään; siinä se kulki läpi läkkilieriön, jossa sille oli riittävästi tilaa. Ilmeisesti ei este ollut siinä.
“Mene katsomaan soittokelloa”, sanoi hän Balthazarille. “Katso liikkuuko se, kun minä vedän tästä langasta.”
Balthazar totteli häntä ja meni ovelle ymmärtämättä mitään.
“Liikkuuko se?” kysyi Cornelius taas ja veti useita kertoja rautalangasta.
“Hiukkasen”, vastasi Balthazar, “mutta se ei voi soida. Se on aivan kierossa ja väärässä, ja se on kääntynyt ylösalaisin. Voisi luulla jonkun pitelevän sitä siinä asennossa.”
“Hyvä”, sanoi Cornelius, “katsotaanpa sitä hetken kuluttua. Pidä kiinni piirongista hieman, minä kiipeän sen päälle.”
Balthazar palasi työhuoneeseensa ja teki niinkuin oli käsketty. Cornelius kapusi tuolilta piirongille ja hinautui siitä puukon avulla vaivaloisesti aukolle, ikäänkuin hän olisi tahtonut itse koetella, oliko se mahdollista.
Balthazar avasi juuri suunsa kysyäkseen jotakin, kun hän kuuli, että Gudule kutsui häntä viereisestä huoneesta. Hän kiiruhti nopeasti saliin ja tapasi siellä vanhan palvelijattaren aivan kauhistuneena sekä poliisikonstaapelit, jotka olivat rientäneet sinne hänen huutonsa kuullessaan.
“Herra Balthazar”, huusi Gudule, “hän on juossut tiehensä”.
“Christianeko?”
“Niin, herra Balthazar. Kun minä nousin seisomaan, näin hänen juoksevan tämän huoneen lävitse puutarhaan. Oh, Herra Jumala! Juoskaa nopeasti! Onnettomuus ei ole kaukana!”
“Oh, sepä vasta viekas oli!” huudahti herra Tricamp. “Tuossa se makasi ja oli olevinaan puolikuollut! Sukkelaan nyt, alas ja puutarhan halki!”
Konstaapelit riensivät pois herra Tricamp edellä; ja Balthazar juoksi tytön huoneeseen vakuuttautuakseen siitä, oliko Gudule nähnyt oikein.
Christiane oli tosiaankin kadonnut, mutta hän tapasi sensijaan huoneessa Corneliuksen, joka oli tullut sinne aukosta ja seisoi nyt pitäen syrjässä vuodeverhoja ja ilmaisten asennollaan mitä suurinta hämmästystä.
“Niin, etsi sinä häntä vain”, sanoi Balthazar kiukkuisesti, vakuutettuna siitä, että Christianen katoaminen oli aiheuttanut ystävän hämmästyksen. “Etsi sinä häntä! Nyt kai näet, että hän on syyllinen, kun hän kerran karkaa tiehensä.”
“Minä näen”, vastasi Cornelius ja kääntyi ystäväänsä leimuavin katsein ja liikutuksesta vapisten, “minä näen, että hän on syytön ja että me sitä olemme syyllisiä… me sitä olemme mielettömiä!”
“Oletko hullu!”
“Ja nyt minä olen saanut sen kiinni, sen varkaan…” lisäsi hän yhä enemmän liikutettuna, “ja minä voin kertoa sinulle kaikki mitä se on tehnyt ja miten se on tullut sisään ja miten mennyt ulos! … Ja minä voin sanoa sinulle sen nimen!… Ensiksikään se ei ole tullut sisään ovesta eikä tuosta aukosta! Se on tullut sinun työhuoneesi uunista!”
“Uunista?”
“Niin, juuri sitä tietä! Ja kun se tapansa mukaan pyrki käsiksi metalleihin, niin se ensiksi hyökkäsi salkkusi kimppuun ja mursi auki sen teräslukon. Sitten se kiiruhti pitelemään piironkia, rikkoi rautaisen lukon, sieppasi haltuunsa yhtenä sotkuna kaikki floriinisi ja tukaattisi ja korusi ja kaikki tyyni, jättäen sinulle viimeiseksi tervehdykseksi veitsen, joka oli pistetty seinään. Ja kun tämä oli tehty, niin se irroitti seinäpaperipalan ja hyppäsi tuon onnettoman lapsi-raukan huoneeseen, johon pudotti yhden helmen… Ja jos tahdot tietää, miten medaljonkisi on käynyt, niin katso tänne!”
Hän veti syrjään vuodeverhot ja näytti toverille Christianen pienen messingistä tehdyn ristiinnaulitun-kuvan, joka nyt oli tullut kokonaan kullatuksi ja välkkyi uutta loistoaan…
“Tuosta voit nähdä, mitä se on tehnyt kultakehykselle…”
Sitten hän pisti kätensä ristiinnaulitun-kuvan vieressä olevaan vihkivesimaljaan ja otti siitä medaljongin lasilevyt, jotka olivat sulaneet yhdeksi ainoaksi kappaleeksi; niiden välissä keskellä oli Balthazarin kukkanen.
“Ja tässä näet, mitä se on kaikella muulla tehnyt!…”
Balthazar katsoi ystäväänsä kauhistunein katsein.
“Ja jos tahdot tietää, miten se on mennyt ulos”, jatkoi Cornelius ja veti hänet mukanaan ikkunan ääreen antamatta hänelle aikaa koota ajatuksiaan, “niin katso tuonne!…”
Hän viittasi ylimpään ruutuun, joka oli lävistetty. Siinä näkyi pieni reikä, niin suuri kuin tavallisen pyssynluodin tekemä, mutta niin täydellisen pyöreä, sileäreunainen ja kaunismuotoinen, että taitavinkaan lasinleikkaaja ei olisi kyennyt tekemään parempaa työtä.
“Mutta”, huudahti vihdoin Balthazar, joka luuli unta näkevänsä, “kuka on kaiken tämän tehnyt?”
“Oh, sinä tyhmyri”, vastasi Cornelius, “etkö käsitä, että se on ukkonen!…”
Jos salama olisi iskenyt suoraan Balthazarin eteen, ei se olisi voinut häneen syvemmin vaikuttaa… Ja hän aikoi juuri pyytää ystävältään tarkempia tietoja, kun tämä, viitaten häntä olemaan vaiti, lähestyi ikkunaa ja kuunteli. Alhaalta rannalta kuului kovaäänisiä huutoja, ne tuntuivat siirtyvän sieltä kadulle ja lähestyvän. — Ystävykset avasivat ikkunan ja näkivät kiihottuneen ihmisjoukon huutaen ja viittilöiden tulevan aina talon ulkoportaille saakka; siihen joukko pysähtyi ja avasi tien poliisien kantamille paareille, joilla Christiane liikkumattomana makasi.