Aukusti Simelius
“Kariston 75 pennin romaaneja” 11.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.
I Ukonilma
Kun Amsterdamissa sataa, niin sataa perinpohjaisesti, ja kun ukkonen jyrisee, niin jyrisee perinpohjaisesti — sitä mieltä oli ainakin ystäväni Balthazar Van der Lys kiiruhtaessaan eräänä kesäiltana hämärän tullessa pitkin Amstelnia, ehtiäkseen kotiin ennen rajuilman puhkeamista. Pahaksi onneksi oli Zuider-Zeeltä päin puhaltava tuuli häntä nopeampi. Vinha myrskynpuuska täytti äkkiä rantakadun, pudisteli ikkunanluukkuja kiskoi irti ilmoituskilpiä, käänteli ja väänteli tuuliviirejä sinne ja tänne. Kukkaruukkuja, kattotiiliä, juorupeilejä lakaisi myrsky mukanaan ja vei yhdessä mylläkässä niiden kanssa kanavaan myöskin Balthazarin hatun, jonka omistajalla oli täysi työ pysytteleidä sitä seuraamasta. Ja äkkiä alkoi ukkonen jylistä sateen syöksähtäessä tulvana pilvistä. Balthazar tuli läpimäräksi ja rupesi rientämään eteenpäin entistä nopeammin.
Saavuttuaan Lastenkodille saakka hän kuitenkin muisti, että ukonilmalla juokseminen saattoi olla vaarallista. Salamat seurasivat toisiaan väliajoitta, jyrisi ja järisi: onnettomuus voi helposti tapahtua. Tämä ajatus säikähdytti häntä siihen määrin, että hän syöksyi suin päin läheisen myymälän edessä olevan katosverhon alle ja joutui suoraan erään henkilön — muutaman aivan tyynenä tuolillaan istuvan herran syliin, ja kävi ilmi, ettei tämä herra ollut kukaan sen vähempi kuin meidän yhteinen ystävämme Cornelius Pamp, joka, kuten voin vakuuttaa, oli kaupungin oppinein mies.
“Ei, mutta katsos! Cornelius! Mitä ihmettä varten istut siinä?” sanoi Balthazar pudistellen itseään.
“No, no!” huudahti Cornelius huolestuneena. “Pysy hetkinen hiljaa! Sinähän voit taittaa leijani langat!”
Balthazar katsahti taaksensa luullen ystävän tekevän pilaa hänestä. Hämmästyksekseen hän silloin huomasi tämän aivan vakavana vetävän alas kauneinta paperileijaa, minkä Amsterdam on milloinkaan nähnyt taivaallaan liehuvan. Tuo suuremmoinen lelu ui ilmassa tavattoman korkealla kanavan yläpuolella ja näytti vain vastahakoisesti laskeutuvan takaisin maata kohden. Cornelius veti, paperileija veti, ja tuuli, joka oli hyvin huvitettu heidän pikku kiistastaan, teki kaikkensa saadakseen asian vielä sotkuisemmaksi. Ihmeellisintä kaikessa oli kuitenkin leijan pyrstö, joka oli kaksi kertaa niin pitkä kuin tavallisella leijalla, ja johon oli kiinnitetty lukemattomia pieniä paperiliuskoja.
“Mitä hassutusta se on, että leikit paperileijalla tämmöisessä ilmassa!” huudahti Balthazar vihdoin.
“En minä leiki paperileijoilla, tyhmyri”, vastasi Cornelius säälivästi hymyillen, “minä totean, että typpihappoa on sähköisissä pilvissä. Sen todistavat” — Oppinut mies vaikeni hetkeksi ja kävi kiinni nyt täydellisesti voitetuksi antautuneeseen leijaan, mutta katsahdettuaan pyrstöä koristaviin pikku paperiliuskareihin hän jatkoi: “Sen todistavat nämä pienet lakmuspaperiliuskat, jotka, niinkuin näet, ovat tulleet punaisiksi…”
“Vai niin”, vastasi Balthazar hymyillen hiukan ylimielisesti niinkuin ainakin asioihin perehtymätön, joka ei ymmärrä näitä tieteen lapsellisuuksia. “Vai niin, sinä teet tutkimuksia!… Hyvin valittu hetki!”
“Niinpä luulisin!” vastasi Cornelius luontevasti. “Ja millainen havaintopaikka!… Katso ympärillesi! — Ei yhtään taloa lähellä! Uhkea taivaanranta! Kymmenen ukkosenjohdatinta näkyvissä ja koko taivas liekkeinä! — Olen vaaninut tätä rajuilmaa pitkät ajat ja päättänyt tulla tänne katsomaan sitä läheltä.”
Raju räjähdys keskeytti hänen sanansa.
“Jatka sinä vain!” puhui Cornelius edelleen. “Jyrise ja järise niin paljon kuin haluat! Nyt sinä kuitenkin olet nähtävissäni ja minä tunnen sinun tekosi!”
“Mitä sinä oikeastaan pidät niin mielenkiintoisena?” sanoi Balthazar, joka seisoi jalat katuojasta tulvivassa vedessä eikä ollut laisinkaan hyvällä tuulella.
“Mies-parka”, sanoi Cornelius säälivästi hymyillen, “sano minulle mikä tuo on”.
“Se on salama”, sanoi Balthazar aivan häikäistyneenä.
“Niin kyllä, mutta mitä lajia?”
“Sitä lajia kuin salamat tavallisesti ovat.”
“Sinä et ymmärrä mitä tarkoitan”, jatkoi Cornelius. “On ero salaman ja salaman välillä! — On olemassa ensi luokan salamoita, jotka muodostavat valkoisen, purppuravivahteisen tai punasinervää valoa hohtavan, jyrkkärajaisen ja hyvin selvän murtoviivan. — Sitten on toisen luokan salamoita, leimahtavia, usein punaloistoisia valokeskuksia, jotka toisinaan leviävät yli koko taivaan rannan. Ja vihdoin kolmannen luokan salamoita, vyöryviä, ponnahtavia, kimmoisia, muodoltaan usein pallomaisia, mutta ovatko ne tosiaankin pyöreitä, vai onko se vain näköhäiriötä?… Juuri tämä kysymys ei pitkään aikaan ole suonut minulle mitään rauhaa!… Sinä voit tosin sanoa minulle, että tulipallosta ovat tarkkoja havaintoja tehneet Howard, Schubler, Kamtz…”
“Oh, minä en sano niin mitään”, vastasi Balthazar. “Katsos vain, kuinka vesi nousee! Mieluummin lähtisin tästä.”
“Odota minua”, sanoi Cornelius. “Kun olen nähnyt pallonmuotoisen salamani…”
“Hiisi minut vieköön, jos sen teen. Kotiini on vain muutama askel, niin että uskallan yrittää. Jos tahdot hauskan takkavalkean, hyvän illallisen, lämpimän vuoteen ja lamppuni tulipallosi asemasta, niin sen voit saada kodissani… Tuletko?”
“Odota hiukan, salamani ei voi viipyä kauaa.”
Balthazar ei vastannut ja aikoi juuri rientää kadulle, kun äkkiä kamala kuparinpunainen salama halkaisi pilven, lyöden maahan vain muutaman sadan jalan päässä. Samalla kuului pelottava jyrähdys. Ilmanpaine oli niin kova, että Balthazar horjui ja oli kaatumaisillaan.
“Se oli kieltämättä pallonmuotoinen”, sanoi Cornelius. “Tällä kertaa näin sen selvästi. Nyt voimme syödä illallista.”
Balthazar oli aivan häikäistynyt ja hämmentynyt,
“Salama iski lähelle taloani!” huudahti hän.
“Ei”, vastasi Cornelius, “se iski juutalaiskortteeriin”.
Mutta kuuntelematta hänen puhettaan Balthazar alkoi vaarasta välittämättä juosta eteenpäin, pitkin katua, ja Cornelius kokosi pienet paperiliuskansa, nosti tuolin päänsä päälle ja kiiruhti hänen jälessään huolimatta sateesta, joka virtasi kaksinkertaistuneella voimalla.
Tullessaan Zwanenburger-kadulle, jonka varrella hän asui, tunsi ystäväni Balthazar itsensä täysin tyyneksi. Tulenlieskat eivät valaisseet katua, ja talo oli yhä paikallaan. Yhdellä hyppäyksellä hän oli eteisen portailla ja kolkutti pari kolme kertaa käskevästi ovelle. Siitä huolimatta ei kukaan rientänyt avaamaan, niin että Cornelius saavutti hänet. Balthazar kolkutti kaikin voimin.
“Mikä kumma Christianea vaivaa, kun hän ei avaa?”
Vihdoin Christiane kuitenkin tuli. Hän oli kalmankalpea, hänen kätensä vapisivat ja hän saattoi tuskin puhua.
“Oh, herra Balthazar”, sanoi hän, “kuulitteko kuinka ukkonen jyrisi?”
“Kuulin kyllä, mutta sinut se kai teki kuuroksi!” vastasi Balthazar, ja riensi sisälle. “Pidähän nyt kiirettä, tyttöseni, me tahdomme kuivat vaatteet, loimuavan takkavalkean ja sitten illallista!”
Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän suoriutui portaiden neljästä, viidestä askelmasta, työnsi suureen saliin vievän oven auki ja vaipui helpotuksesta huoahtaen nojatuoliinsa. Cornelius tuli jälessä tuoleineen…