VII Yksin
Cornelius sulki kiivaasti oven hänen poistuttuaan, ja molemmat nuoret miehet menivät hiljaa Christianen luokse, joka istui vuoteellaan, tuijottaen eteensä kuivin silmin, vilunväristysten puistattaessa hänen ruumistaan.
“Kuule, Christiane, rakas lapseni”, sanoi Balthazar ja koetti tarttua hänen kokoonpuristettuun käteensä, “nyt me olemme yksin, vain ystäviä on ympärilläsi… Sano nyt meille kaikki!”
“Minä en tahdo jäädä tänne”, sanoi Christiane kuivalla, käheällä äänellä, “minä tahdon pois… antakaa minun mennä!”
Cornelius pakotti hänet lempeästi takaisin istumaan.
“Te ette voi jättää meitä, Christiane”, sanoi hän, “ette voi, ennenkuin olette vastannut meille.”
“Sano meille totuus, Christiane”, jatkoi Balthazar, “sano meille koko totuus, lapseni… Kukaan ei tee sinulle mitään… sen vannon kunniani kautta… Minä annan sinulle anteeksi, eikä kukaan saa tietää siitä mitään… minä vannon sen sinulle Christiane… Jumalan edessä: Etkö kuule minua?”
“Kuulen”, vastasi Christiane, joka ei ollut kuullut sanaakaan. “Oh, minä en voi itkeä enää! Jospa minä vain voisin itkeä!… Tehkää jotakin saadaksenne minut itkemään!”
Cornelius katsoi levottomasti ystäväänsä. Hän tarttui nuoren tytön kuumeisiin käsiin, pusersi niitä hiljaa ja sanoi hellästi:
“Christiane, pieni ystäväni, armeliaisuutta on kaikille, ja me pidämme teistä liian paljon, ollaksemme tuntematta myötätuntoa teitä kohtaan! Koetelkaa kuunnella minua! Ettekö tunne minua?”
“Tunnen”, sanoi Christiane ja katsoi häntä.
Ja hänen silmänsä kostuivat.
“Christiane, minä rakastan teitä, te tiedätte sen … minä rakastan teitä täydestä sydämestäni!”
“Oh!” huudahti nuori tyttö aivan liikutettuna ja purskahti itkuun. “Ja te sanotte, että minä olen varastanut!”
“Ei, tuhat kertaa ei!” vastasi Cornelius vilkkaasti. “Ei, sitä en sano… sitä en usko! Mutta näettehän, rakas lapseni, että teidän täytyy auttaa minua todistamaan viattomuutenne, löytämään rikollinen, ja senvuoksi teidän pitää olla avomielinen ja sanoa minulle kaikki… kaikki!”
“Te olette hyvä, te!” vastasi Christiane itkien. “Teidän käy sääli minua, ettekä te usko, mitä muut sanovat! Puolustakaa minua! Ettekö ymmärrä, kuinka tyhmää tuo heidän puheensa varkaudesta on? Kuinka voi kukaan uskoa, että minä tahtoisin varastaa täältä! Tämä talo on minun elämäni. Näissä seinissä ei ole ainoatakaan kiveä, jota en rakasta!” jatkoi hän yhä kiihottuneempana ja löi käsillään seinään. “Varastaako kukaan omaa elämäänsä, omaa vertansa? Ja ajatelkaa, ettei rakas äiti ole täällä. (Sitä nimitystä hän käytti rouva Van der Lysistä.) Oi, jos hän olisi ollut täällä, olisi hän kyllä saanut vaikenemaan puheenne varkaudesta. Mutta nyt olen yksin, niinkö? Minua syytetään siksi, että olen mustalainen… siksi, että varastin pienenä… Ja minua sanotaan varkaaksi! … varkaaksi!… varkaaksi! Minua sanotaan varkaaksi!!”
Hän vaipui jälleen itkien vuoteelleen.
Balthazar ei kestänyt kauempaa. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen, ja sanoi nöyrimmällä, rukoilevimmalla äänellään, aivan kuin hän olisi itse ollut syyllinen:
“Christiane, pieni siskoni, tyttöni, lapseni, katso minuun. Sinä näet, että olen tässä polvillani! Anna anteeksi kaikki paha, mitä olen sinulle tehnyt. Ei kukaan saa sanoa siitä enää mitään, se on lopussa. Kuuletko? Mutta kun kerran pidät minusta, niin et kai tahdo onnettomuuttani… et kai tahdo tuskalla ja murheella palkita niitä hyviätöitä, jotka tässä talossa ovat tulleet osaksesi? Jos tiedät, missä minun pieni medaljongini on, niin rukoilen sinua: sano se minulle… Minä en kysy, missä se on, kuuletko!… Minä en tahdo tietää sitä… se on minulle yhdentekevää… Mutta jos tiedät sen, niin… pyydän sinua äitini tähden auttamaan minua, että löydän sen… vain sen. Koko elämäni riippuu pienestä medaljongista, ja joka on sen varastanut, on varastanut koko minun onneni. Anna minulle takaisin medaljongini… etkö tahdo tehdä sitä, sano!… etkö tahdo antaa sitä minulle takaisin?”
“Ohi” huudahti Christiane epätoivoissaan, “vaikkapa se olisi verenä suonissani, niin olisitte jo saanut sen!”
“Christiane!”
“Mutta minulla ei sitä ole!… minulla ei ole sitä!” sanoi hän ja väänteli käsiään.
Balthazar hypähti seisomaan aivan epätoivoisena.
“Onneton lapsi!” huudahti hän.
Cornelius pidätti häntä, ja Christiane painoi molemmat kätensä otsaansa vasten.
“Oh”, sanoi hän nauraen, “kun olen menettänyt järkeni… niin on kaikki kai lopussa, eikö niin?”
Hän vaipui uupuneena kokoon ja kätki kasvonsa, niinkuin olisi hän päättänyt olla mitään sanomatta.