II Naimahankkeita
Tuntia myöhemmin olivat ystävykset lopettaneet illallisateriansa ja istuivat käsivarret pöydällä välittämättä vähintäkään rajuilmasta, joka ulvoi ja lotisi ulkona.
“Tämä on päivän ihanin hetki”, sanoi Cornelius. “Pullo hyvää valkoista curaçaota, suloinen takkavalkea, oivallinen sikari, ja hyvä ystävä juttelutoverina, voiko parempaa pyytää? Tai mitä sanoo Christiane?”
Christiane kävi huoneessa silloin tällöin. Hän pani pöydälle raskaan savikulhon ja pari vanhanaikaista, ohutjalkaista pikaria. Kun Cornelius lausui hänen nimensä, niin hän punastui, mutta ei vastannut mitään; säikähdyksestään hän yhä vielä vapisi.
Christiane (on jo aika, että sen sanon) oli nuori tyttö, joka armeliaisuudesta oli kasvatettu Balthazarin kodissa, ja minä pyydän saada kertoa hänen tarinansa. Teen sen niin vähin sanoin, että ette ehdi tulla kärsimättömiksi.
Kuu rouva Van der Lys, Balthazarin äiti, vähän jälkeen miehensä kuoleman oli eräänä päivänä messussa, tunsi hän pukuunsa koskettavan. Ajatellen, että joku kenties tahtoi päästä käsiksi hänen kukkaroonsa hän odotti suotuisaa hetkeä ja tarttui varkaan käteen sen juuri ollessa työssään. Se oli pikku tytön käsi, aivan hento ja soma ja hieno. — Tuon hyvän rouvan silmiin nousivat kyyneleet, kun hän näki pienet enkelinkätöset, jotka jo olivat niin valmiit tekemään pahaa. Hänen ensi mielijohteensa oli, että hän sallii lapsen säälistä mennä tiehensä; toinen, että hän armeliaisuudesta pitää sen luonansa. Ja niin hän tekikin, tuo jalo nainen. Hän vei kotiinsa pikku Christianen, joka itki ja pelkäsi, että hänen tätinsä lyö häntä. Rouva Van der Lys lohdutti häntä, sai hänet puhumaan ja onnistui saamaan kylliksi selville ymmärtääkseen, että lapsen vanhemmat olivat kuuluneet markkinoilta toisille kierteleviin mustalaisjoukkioihin, että pikku tyttöstä oli hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka opetettu nuorallatanssijaksi, että isä oli jotakin voimannäytettä suorittaessaan saanut surmaniskun, että äiti oli kuollut hätään ja puutteeseen, ja vihdoin, että täti oli syöjätär, joka pahoinpiteli pikku tyttöä ja siihen saakka oli opettanut häntä varastamaan.
En tiedä tunsitteko rouva Van der Lysiä, mutta hän oli yhtä hyvä nainen kuin hänen poikansa on kelpo mies. Hän piti lapsen luonaan, eikä täti, kuten hyvin saattaa ymmärtää, näyttäytynyt. Hän kasvatti hänet, opetti hänet lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, ja tytöstä tuli pian oikein esimerkiksi kelpaavan sävyisä, lempeä ja järjestystä harrastava. Ja miten oivallinen emäntä hänestä sukeutuikaan.
Kun tuo vanha nainen kuoli, sai hän ainakin tuntea tyydytystä voidessaan jättää jälkeensä pojalleen, paitsi kilttiä Gudulea, keittäjätärtä, joka oli kuuro ja alkoi jo käydä vanhuuttaan hieman raihnaiseksi, reippaan ja valppaan viidentoistavuotiaan tytön, joka ei milloinkaan antaisi Balthazarin takkavalkean sammua eikä hänen päivällisensä jäähtyä, ja joka tiesi, mistä hienot pöytäliinat ja kauniit hopeakalut otettiin juhlapäivinä käytettäviksi. Sitäpaitsi hän oli kohtelias, miellyttävä, lempeä ja suloinen. Sitä mieltä oli ainakin Cornelius, joka hänen silmissään oli keksinyt paljon mielenkiintoisempia salamoita kuin nuo kolmannen luokan salamat… Mutta vaiti!… Enpä tahdo puhua sivu suun.
Voin joka tapauksessa lisätä, että Christiane otti hyvin vastaan Corneliuksen ja että tämä lainasi hänelle hyviä kirjoja. Nuori mies antoi suuremman arvon Christianen kaltaiselle kodin toimissa taitavalle nuorelle tytölle kuin kaupungin kaikille kauniille nukille, jotka usein eivät kelvanneet mihinkään. Mutta tänä iltana näytti siltä kuin rajuilma olisi herpauttanut hänen kielensä. Hän oli kieltäytynyt istuutumasta pöytään ystävysten kanssa, joita varten se oli tavanmukaisesti katettu, kulki ulos ja sisään, kuunteli vain puolella korvalla mitä sanottiin, vastasi päin seiniä ja teki ristinmerkin joka kerta kun salamoi. Balthazarin kääntyessä hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut, ja Balthazar arveli hänen menneen yölevolleen. Jonkun hetken kuluttua hän kävi kuuntelemassa Christianen huoneen ovella; huone oli suuren salin vieressä ja samansuuntainen kuin työhuone. Kun hän ei mitään kuullut, niin hän oli vakuutettu siitä, että tyttö oli jo nukkunut, ja palasi piippuaan täyttäen paikalleen Corneliuksen rinnalle.
“Mikä hänen on tänä iltana?” kysyi tämä viitaten tytön huoneeseen päin.
“Rajuilman vaikutusta”, vastasi Balthazar. “Naiset peljästyvät niin helposti.”
“Jollei niin olisi, rakas Balthazar”, vastasi Cornelius, “niin ei meillä olisi sanomattoman suurta iloa saada suojella heitä kuten lapsia… erittäinkin häntä, joka on niin viehkeä ja hauras!… En voi katsoa häntä saamatta kyyneliä silmiini, hänessä on jotain niin lempeätä, niin hyvää, niin suloista! Ah, mikä ihastuttava lapsi!”
“Vai niin, mestari Cornelius”, sanoi Balthazar hymyillen, “luulenpa että iloitset hänestä yhtä paljon kuin ukonilmasta!”
“Oh, se on niin erilaista!” sopersi Cornelius ja punastui hiukan.
“Tietysti…”, vastasi Balthazar ja purskahti nauruun, tarttuen samalla sydämellisesti ystävänsä käsiin. “Kuulehan”, lisäsi hän hymyillen viehättävää, suoraan sydämestä tulevaa hymyään, joka teki kaikki ehdottomasti hänen ystävikseen, “luuletko todellakin, etten tiedä, mitä täällä tapahtuu?… Sinä et huvittele vain laskemalla paperileijoja lentämään Amstelnin yläpuolelle, sinä suuri lapsi, sinä olet myöskin pallosilla Christianen kanssa, ja teidän molemmat pikku sydämenne ovat palloina.”
“Mitä tarkoitat?” änkytti oppinut hämmentyneenä.
“Mutta, rakas Cornelius, jo kolme kuukautta olet tullut tänne säännöllisesti kahdesti päivässä, kello kaksitoista, mennessäsi luennollesi eläintieteelliseen puutarhaan, ja kello neljä, sieltä palatessasi, etkä suinkaan tahdo uskotella minulle, että minun kauniit silmäni ne vain sinua tänne vetävät…”
“Se on suorin tie”, koki Cornelius kainosti huomauttaa.
“Niin, rakkauden onneen…
“Mutta…
“Kuule nyt”, jatkoi Balthazar häntä kuuntelematta, “haastelkaamme hiukan järkeä: Christiane ei ole mikään tavallinen tyttö; hän on hieno tunteinen, hänellä on viisas pikku pää ja kylliksi ymmärrystä ihaillakseen sinun kaltaistasi kirjatoukkaa. Sinä puristat hänen käsiään, näytät olevasi levoton hänen terveydestään, lainaat hänelle kirjoja, jotka hän ahmien lukee. Hänen puvussaan oleva tahra antaa aiheen pieneen kemian oppituntiin, kukkaruukku luonnonhistorian luentoon ja kissa vertailevan anatomian kurssiin!… Hän kuuntelee jännittyneenä, silmät suurina. Ja sinä luulet, ettei rakkaus tule leikkiimme mukaan, kun opettaja on viidenkolmatta-ja oppilas kahdeksantoistavuotias?”
“No niin, minä rakastan häntä!” vastasi Cornelius päättäväisesti. “Mitä aiot tehdä sille asialle?”
“Entä sinä itse?”
“Mennä hänen kanssaan naimisiin.”
“Mutta sano se sitten hänelle!”
“Sanon tietysti!”
“Tule siis ja salli, että syleilen sinua!” huudahti Balthazar. “Ja eläköön ilo! Minäkin aion mennä naimisiin!”
“Ohoo!” lausui hämmästynyt Cornelius hitaasti.
“Niin, minä aion mennä naimisiin”, jatkoi Balthazar rakastuneen koko innolla, “ja minä menen naimisiin neiti Suzanne Van Miellisin, pankkiirin tyttären kanssa”.
Cornelius teki liikkeen, jonka voisi kuvata ihailevalla huudahduksella: “No, vie sun!…”
Balthazar jatkoi:
“Tiedä, Cornelius, että olen rakastanut häntä kuusi vuotta, rakastanut intohimoisesti. Mutta neiti Suzanne, joka nyt on suuren pankkiirin tunnustettu tytär, oli silloin vain hänen avioton lapsensa. Hänen äitinsä oli niin köyhä, että he molemmat kävivät meillä neulomassa. Muistatko hänet?… Mutta jos olisin siihen aikaan uskaltanut avoimesti sanoa: ‘Tämä on minun vaimoni!’ olisi siitä syntynyt aika melu suvussani. Sanoin senvuoksi itselleni: “‘Myöhemmin! Myöhemmin!’ Ja nyt se myöhemmin on tullut. Eräänä kauniina päivänä tultiin Suzannea ja hänen äitiään vaunuilla hakemaan, ja sitten sitä mentiin! Van Miellis, suuri egoisti, joka ei koskaan ollut tahtonut nähdä tytärtään, oli sattumalta kohdannut hänet. Hän oli tullut liikutetuksi, saanut omantunnonvaivoja, — niin hän itse sanoo, mutta minä luulen, että hän aivan yksinkertaisesti tarvitsi jonkun hoitamaan leiniään. Olkoonpa nyt syy mikä tahansa, lopun tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. Hän kuoli toissa talvena ja jätti tyttärelleen omaisuuden, joka on tämän kaupungin suurimpia”.
“Suurin!” sanoi Cornelius vakavasti.
“No, niin sepä juuri asiassa harmillista olikin, Cornelius, ja se esti minua menemästä Suzanneni luokse. Hän oli liian rikas! En uskaltanut mennä häntä tervehtimään. Olisi näyttänyt siltä kuin olisin tullut rahojen tähden. Et voi ajatellakaan, miten suuri joukko nuoria miehiä tahtoi nyt mennä hänen kanssansa naimisiin. Ensi kerran kohtasin hänet, senjälkeen kuin onni oli alkanut hänelle hymyillä, eläintieteellisessä puutarhassa. Hänen ympärillään oli puolisen tusinaa kaiken ikäisiä ‘ritareita’, ja kuinka kohteliaita he olivatkaan, kuinka avuliaita!… En olisi koskaan rohjennut mennä hänen luoksensa. On myönnettävä, että hän se lähestyi minua. ‘Noo, herra Balthazar’, sanoi hän, ‘oletteko unohtanut vanhat ystäviänne?’ Minä takerruin kohteliaisuuksiin. Toiset nauroivat minulle salaa. Mutta kun hän tarttui käsivarteeni ja kun hänen äitinsä kutsui minut heidän luoksensa päivälliselle, niin eivät he ensinkään nauraneet, nuo toiset, joita ei kutsuttu… Ja minä vietin illan heidän luonansa!… Oh, hyvä Jumala, kuinka ihana ilta!”
“Ja sitten?” kysyi Cornelius.
“Ja sitten jätin häntä tuskin milloinkaan. Minä rakastin häntä hulluuteen saakka, mutta en olisi koskaan sanonut sitä hänelle. Hänen äitinsä se sai minut puhumaan… Kelpo nainen, joka pitää minusta siksi, että olin hänelle kohtelias hänen köyhänä ollessaan. Tässä muuanna päivänä, kun hän saattoi minua eteiseen, hän sanoi minulle: ‘Mutta puhukaahan toki tyttäreni kanssa, herra Balthazar. Te olette enemmänarvoinen kuin kaikki nuo muut yhteensä, ja minä olisin onnellinen, jos saisin sanoa teitä pojakseni! Näetkös, se ratkaisi asian. Rohkaisin mieleni, ja illalla, jäädessäni hetkiseksi yksin Suzannen kanssa, sanoin hänelle tuon tärkeän sanan!… Näytti kyllä siltä kuin hän olisi sitä odottanut, mutta se ei estänyt häntä olemasta yhtä liikutettu kuin minäkin. Hän punastui, mutta katsoi minuun kuitenkin. Oh, hän katsoi aina sieluni sisimpään saakka, siksi kunnes en enää tietänyt, seisoinko päälläni vai jaloillani’. — Vihdoin hän virkkoi: ‘Balthazar, ette saa pahastua siitä mitä nyt aion sanoa teille; mutta senjälkeen kuin tulin rikkaaksi, olen ollut hyvin onneton. En voi enää erottaa toisistaan niitä, jotka minua rakastavat, ja niitä, jotka eivät rakasta minua. Minulle osoittavat kunnioitustaan niin monet, että epäilen kaikkia. Ja mieluummin heittäisin koko omaisuuteni Amstelniin kuin menisin naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota epäilisin alhaisten laskelmain teosta’”.
“‘Oh! Neiti!’ Ymmärrät, että jouduin mielenliikutuksen valtaan! Mutta hän jatkoi: ‘Tiedän kyllä, että te, herra Balthazar, ette kuulu heihin… Se olisi liian surullista!… Mutta se ei riitä. Saatte kuulla unelmani. Tahtoisin mennä naimisiin miehen kanssa, joka on rakastanut minua silloin kun olin vielä köyhä… Oh, tuntisin itseni varmaksi sen miehen rakkaudesta, ja minä rakastaisin puolestani häntä yhtä hartaasti!…’ — ‘Mutta, neiti’, huudahdin, ’minä olen se mies! Olen rakastanut teitä kuusi vuotta, ja vaikka en ole uskaltanut sitä koskaan teille sanoa, on teidän täytynyt se huomata!’ Hän vastasi minulle aivan hiljaa: ‘Niin, kenties…’ Ja hän katsoi minuun yhä niin omituisesti… Huomasin aivan hyvin, ettei hän parempaa pyytänyt kuin että voisi uskoa minua, ja ettei hän sitä uskaltanut tehdä…”
“‘Kuulkaa minua’, jatkoi hän; ‘te voisitte saada minut varmaksi rakkaudestanne. Muistatteko erään kesäpäivän, jolloin minä ja äitini olimme teillä neulomassa? Puutarhaan tuli kukkaslähetys.’Oh sen muistan aivan hyvin, neiti. Ne olivat kämmeköitä.’ ‘Niin, ja minä sain tulla kanssanne katsomaan niitä. Siinä oli muodoltaan mitä erilaisimpia, niin omituisia kukkia! Muutamat olivat perhosen, muutamat ampiaisen näköisiä, yksi taas muistutti miltei ihmisen kasvoja. Mutta erittäinkin yksi kukka oli kaikkia muita kauniimpi, ja kymmenen samasta juuresta kasvavan kukan joukossa ei ollut ainoatakaan sen näköistä. Se oli kuin ruusunvärinen pikku sydän, kaksi pientä sinistä siipeä kummallakin puolen!… En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Ja sitten… — ‘Ja sitten, antakaa minun kertoa jatko, neiti… Ja sitten, kun me molemmat kumarruimme katsomaan kukkaa, en tiedä, miten se tapahtui, mutta teidän hiuksenne sattuivat hiukan koskettamaan minun hiuksiani. Teitte nopean liikkeen vetäytyäksenne syrjään, ja silloin osuitte kiskaisemaan irti kukan, josta piditte kiinni paremmin nähdäksenne sen… voin vieläkin nähdä teidän seisovan siinä valmiina purskahtamaan itkuun ja pyytämään minulta anteeksi… Silloin tuli äitinne ikkunaan ja huusi teitä. Ja minä…’” — ‘Mitä te teitte?’ — ‘Minä otin taittuneen kukan maasta!!’ — ‘Otitteko sen maasta?’ — ‘Ja kätkin sen muistoksi tuosta lyhyestä, ihanasta hetkestä.’ — ‘Oletteko kätkenyt sen?’ — ‘Mitä suurimmalla huolella, neiti, ja voin näyttää sen teille milloin tahdotte!’
“Olisitpa nähnyt Suzannen sillä hetkellä! Se ei ollut enää hän, ei, se oli uusi Suzanne, jos mahdollista sadoin verroin kauniimpi… Hänen silmänsä säikkyivät, hänen kasvonsa loistivat. Hän ojensi minulle molemmat kätensä niin hurmaavalla liikkeellä, ettei enkelikään olisi osannut sellaista tehdä. — ‘Vain sen tahdoin tietää, ystäväni’, sanoi hän, ’ja minä olen hyvin onnellinen!… Kun kerran panitte kukan talteen muistoksi minusta, niin varmaan rakastitte minua jo silloin, ja kun teillä on se vielä, niin rakastatte minua yhä edelleen. Tuokaa se mukananne tänne huomenna, tuo pieni kukka sinisine siipineen… Rakkaampaa lahjaa ette häissäni voisi antaa minulle!…’ Oh, Cornelius!… vakuutan sinulle, että olin pyörtyä, kun kuulin sanat häät ja lahja… Minä nousin, ja olisin varmaankin tehnyt jotain hullua, ellei hänen äitinsä olisi tullut sisälle juuri silloin. Syleilin tuota hyvää naista ja suutelin hänen tyttärensä poskia vähintään kymmenen kertaa. Se tyynnytti minua jonkun verran. Otin hattuni ja riensin juosten pois, toivoen saavani jo tänään jättää Suzannelle pienen kukkamme… Mutta tämä kirottu rajuilma teki aikomukseni tyhjäksi, ja minä saan odottaa onneani huomiseen saakka… Nyt olet kuullut koko jutun!”
“Paratiisin kaikkien pyhimysten nimessä”, huudahti Cornelius ja heittäytyi hänen syliinsä, “kahdet häät samalla kertaa!” Ja aivan kuten pienet katupojat kirkon portailla hän alkoi heittää lakkiaan ilmaan ja huutaa: “Eläkööt häät! Eläköön morsiuspari! Eläköön rouva Balthazar! Eläköön rouva Cornelius! Eläkööt kaikki pienet Van der Lysit! Eläkööt kaikki pikku Pampit!”
“Hiljaa!” sanoi Balthazar nauraen. “Sinä herätät Christianen…”
“Oh!” sanoi Cornelius ja hiljensi ääntään. “Emme saa herättää Christianea. Näytä minulle sinisiipinen kukkasi, että saan ihailla sitä…”
“Se on pienessä rautalippaassa piirongissani”, sanoi Balthazar, “äitini kaikkien korujen joukossa. Olen pannut sen pieneen lasimedaljonkiin, jonka olen reunustuttanut kullalla ja mustilla helmillä. Katsoin sitä viimeksi tänä aamuna. Se on ihastuttava… Saatpa nähdä!”
Hän otti lampun käteensä, veti avainkimpun taskustaan ja avasi työhuoneensa oven…
Heti senjälkeen Cornelius kuuli hänen huudahtavan tuskaisesti. Hän nousi paikaltaan… Balthazar näkyi taas oviaukossa, kasvoiltaan aivan kalpeana.
“Cornelius!… Oh Jumala!” sammalsi hän.
“Mikä on? Mitä on tapahtunut?” huudahti ystävä kauhistuneena.
“Oh, Jumalani… tule… katso, katso!”
Ja Balthazar nosti lamppua, jotta valo paremmin lankeaisi huoneen perälle.