Sota
I
Hän oli nuori mies, iältään vain kaksikymmentäneljä- tai -viisivuotias, ja hän olisi saattanut istua hevosensa selässä nuoruuden huoletonta mielihyvää tuntien, ellei hän olisi ollut niin suuressa jännityksessä ja niin kissamaisen varuillaan. Hänen mustat silmänsä vaanivat joka taholle, katselivat, kun varvut ja oksat liikahtelivat pikkulintujen hypähdellessä niillä, koettivat koettamistaan läpäistä vaihtelevat puu-ja pensaikkoalat ja palasivat alituisesti tarkastelemaan pikku pensaikkoja, joita kasvoi tien molemmin puolin. Ja vakoillessaan hän myös kuunteli kuuntelemistaan, vaikka kaikkialla ympäristössä vallitsi täydellinen hiljaisuus — hyvin kaukaa lännestä vain kuului raskaan tykistön jyskettä. Se oli kaikunut hänen korvissaan monet tunnit, ja se olisi herättänyt hänen huomiotaan ainoastaan siinä tapauksessa, että se olisi lakannut. Sillä hänellä oli läheisempi tehtävä, ja poikittain hänen satulankaarellaan keinahteli karhiini.
Hän oli sellaisessa hermojännityksessä, että viiriäisparvi, joka äkkiä pölähti lentoon melkein hänen hevosensa turvan alta, pani hänet säpsähtämään, koneellisesti ja silmänräpäyksellisesti kiristämään ohjaksia ja heittämään karbiinin puoleksi olkapäätään vasten. Hän virnisti hämillään, rauhoittui ja jatkoi ratsastustaan. Hän oli sellaisessa jännityksessä, niin kokonaan antautunut tehtäväänsä, että hiki sai esteettömästi virrata otsalta hänen silmiinsä, valua pitkin nenänvartta ja tippua satulan-nastalle. Hänen ratsumiehenhattunsa nauha oli tahroilla ja märkänä hiestä. Myös hänen kimonsa oli kauttaaltaan hiessä. Oli keskipäivä, sää helteinen, eikä käynyt pienintäkään tuulen hengähdystä. Jopa linnut ja oravat piileksivät auringon paahdetta puiden varjokoissa.
Mies ja hänen hevosensa olivat ylt’yltään lehtien ja siitepölyn peitossa, sillä he välttivät avoimia paikkoja niin paljon kuin mahdollista. He pysyttelivät pensaikoissa ja puiden alla, ja mies pysäytti aina ratsunsa ja tähyili eteensä ennen kuin ajoi auringonpaahteisen aukeaman tai puuttoman laitumen poikki. Hän painui painumistaan pohjoiseen, vaikkakin teki monia mutkia, ja pohjoisen taholta hän näytti pahimmin pelkäävän sitä, mitä vaani. Hän ei ollut pelkuri, mutta hänen rohkeutensa oli tavallisen siviilimiehen rohkeutta, eikä hänen päämääränään ollut kuolla, vaan saada elää.
Erästä pientä mäenrinnettä karjapolkua myöten noustessaan hän joutui niin tiheään pensaikkoon, että hänen piti laskeutua maahan ja taluttaa hevostaan. Mutta polun kääntyessä länteen hän poikkesi siltä ja jatkoi matkaansa pohjoiseen, jälleen pitkin tammia kasvavan harjun lakea.
Harju päättyi jyrkkään alamäkeen — niin jyrkkään, että hänen täytyi laskeutua ristiin rastiin alas rinnettä, liukuen ja kompastellen kuivilla lehdillä ja takkuisissa köynnöskasveissa ja pitäen valppaasti silmällä hevostaan, joka uhkasi kaatua hänen päälleen. Hiki valui hänestä virtanaan, ja pistelevä siitepöly, mitä tunkeutui hänen suuhunsa ja sieraimiinsa, kiihdytti hänen janoaan. Vaikka hän kuinka koetti varoa, meno synnytti melua, ja hän pysähtyi useasti, läähättäen kuivassa helteessä, ja kuunteli, eikö alapuolelta kuulunut mitään epäilyttävää.
Rinteen alla hän saapui tasaiselle maalle, mikä kasvoi niin tiheätä metsää, ettei hän saattanut erottaa sen laitaa. Sitten metsän laatu muuttui, ja hän voi jälleen istua satulassa. Käkkyräisten vuoritammien sijasta siellä kohosi kosteasta, hedelmällisestä maasta korkeita, suoria, reheviä ja paksurunkoisia puita. Vain siellä täällä oli tiheikköjä, mutta ne oli helppo kiertää; siellä täällä hän tapasi puistomaisia aukioita, joilla karjat olivat käyneet laitumella ennen kuin sota karkoitti ne pois.
Hän saattoi ratsastaa nopeammin nyt laaksoon saavuttuaan, ja puolen tunnin kuluttua hän seisautti hevosensa vanhan aidan luo, mikä oli erään lakeuden laidassa. Hän ei pitänyt siitä, että lakeus oli kauttaaltaan aivan aukea, mutta hänen täytyi ratsastaa sen poikki jokiuomaa osoittavalle puurajalle. Sen poikki oli vain neljännesmailin matka, mutta pelkkä ajatuskin sille menosta tuntui hänestä vastenmieliseltä. Jokirannan puiden kätkössä saattoi vaania kivääri, kaksikymmentä, kenties tuhat kivääriä.
Kaksi kertaa hän yritti lähteä lakeudelle, ja kaksi kertaa hän pysähtyi. Oma yksinäisyytensä peloitti häntä. Sodan valtasuoni, joka jyskytti lännessä, osoitti hänellä olevan tuhansia aseveikkoja, mutta täällä ei ollut mitään muuta kuin hiljaisuus, hän itse ja kenties lukematon määrä surmankuulia väijymässä. Mutta hänen tehtävänään oli tavata se, mitä hän niin pelkäsi tapaavansa. Hänen oli määrä ratsastamistaan ratsastaa, kunnes kohtaisi toisen miehen, tai muita miehiä, vihollisen tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli ilmoittaa kuten hänen piti ilmoittaa, että he olivat sattuneet vastatusten.
Hän muutti mieltään, ratsasti kappaleen matkaa pitkin metsänreunaa ja tähysti jälleen. Tällä kertaa hän havaitsi pienen maalaistalon keskellä lakeutta. Sieltä ei näkynyt minkäänlaisia elämän merkkejä. Savua ei noussut kattopiipusta, ei näkynyt pöyhisteleviä kanoja eikä kalkkunoita eikä kuulunut niiden kaakotusta. Keittiön ovi oli auki, ja hän katseli niin kauan ja tarkasti mustaa aukkoa, että hänestä melkein tuntui siltä, kuin talonpoikaisvaimon olisi pitänyt ilmestyä sieltä millä hetkellä tahansa näkösälle.
Hän nuoli siitepölyn ja tomun pois kuivilta huuliltaan, piristi ruumistaan ja sieluaan ja lähti ratsastamaan hehkuvassa auringon paisteessa. Ei liikahdustakaan missään. Hän ratsasti talon ohi ja lähestyi jokirannan puu-ja pensasseinämää. Hän oli yhden ainoan ajatuksen kiroissa: nopea kuula singahtaisi hänen ruumiiseensa. Hän tunsi itsensä niin heikoksi ja turvattomaksi, ja hän painautui satulaansa vasten.
Hän sitoi hevosensa metsänreunaan ja jatkoi matkaansa satakunta metriä jalan, kunnes tuli joelle. Se oli kaksikymmentä jalkaa leveä, hyvin heikkovirtainen, viileä ja puoleensavetävä, ja hän oli kovasti janoissaan. Mutta hän odotti lehevässä kätköpaikassaan, silmät suunnattuina vastarannan puihin. Lieventääkseen odotuksen sietämättömyyttä hän laskeutui istuvilleen ja asetti karbiinin polvilleen. Minuutit vierivät, ja hänen jännityksensä helpotti vähitellen. Lopulta hän ajatteli, ettei ollut minkäänlaista vaaraa, mutta juuri kun hän aikoi kääntää oksia sivulle ja kumartua veteen, hän havaitsi jonkin liikkuvan pensaikossa toisella puolella.
Se saattoi olla lintu. Mutta hän odotti. Jälleen jokin liikahti pensaissa, ja sitten ne jakaantuivat niin äkkiä, että häneltä oli vähällä päästä huudahdus, ja sieltä katselivat miehen kasvot. Kasvoja ympäröi monen viikon ikäinen punertava parta. Niiden silmät olivat siniset ja kaukana toisistaan, ja silmäkulmissa oli naurunkureita, vaikka kasvojen yleis-ilme oli uupunut ja kärsivä.
Kaiken sen hän saattoi nähdä mikroskooppisen selvästi, sillä välimatkaa ei ollut enempää kuin kaksikymmentä jalkaa. Ja kaiken sen hän näki niin nopeasti, että hän näki sen kohottaessaan karbiinin olalleen. Hän tähtäsi, ja hän tiesi, että hänellä oli edessään mies, joka oli kuoleman oma. Oli mahdotonta ampua ohi moiselta matkalta.
Mutta hän ei ampunut. Hän laski hitaasti karbiininsa ja odotti. Vesipulloa pitelevä käsi ilmaantui näkösälle, ja punaparta kurkotti vettä kohden täyttääkseen pullonsa. Hän kuuli veden pulputtavan. Käsivarsi ja pullo ja punainen parta katosivat pensaikkoon, mikä sulkeutui jälleen. Hän odotti kauan, mutta sitten hän hiipi janoaan sammuttamatta takaisin hevosensa luo, ratsasti hitaasti auringonpaahteisen lakeuden poikki ja sukelsi vastalaidan metsien suojaan.
II
Uusi päivä, samoin helteinen ja tyven. Hylätty maalaistalo, iso, monta ulkorakennusta ja keittiöpuutarhan käsittävä, keskellä erästä aukiota. Metsästä ratsasti kimollaan sama nuori pirteä- ja mustasilmäinen mies, karhiini poikittain satulannupilla. Hän hengitti helpommin talolle päästyään. Paikalla oli selvästi ollut taistelu aikaisemmin kesällä. Romua ja ruosteisia tyhjiä patruunia oli maassa, minkä hevosten kaviot olivat myllertäneet sen kosteana ollessa. Aivan keittiöpuutarhan vieressä oli nimi-ja numerolaudoilla varustettuja hautoja. Keittiönoven pielessä kasvavassa tammessa riippui kaksi risaisiin, kauhtuneihin vaatteisiin puettua hirtettyä miestä. Niiden kuihtuneet ja vääristyneet kasvot eivät muistuttaneet lainkaan ihmiskasvoja. Kimo päristi niille, ja ratsastaja taputteli sitä rauhoittavasti ja sitoi sen loitolle hirtetyistä.
Sisälle taloon mennessään hän näki pelkkää hävityksen kauhistusta. Hän polki tyhjille patruunille kulkiessaan huoneesta toiseen ikkunoista tähystelläkseen. Ihmisiä oli majaillut ja maannut kaikkialla, ja erään huoneen lattialla hän näki selviä merkkejä siitä, että siellä oli pidetty haavoittuneita.
Hän palasi ulos, vei hevosensa ladon taakse ja meni puutarhaan. Kymmenkunta puuta nuokkui siellä kypsien omeniensa painosta. Hän tunki taskunsa täyteen niitä ja söi samalla kuin poimi. Sitten hänen päähänsä pälkähti muudan ajatus, hän katseli aurinkoa ja laski, kuinka pitkä aika häneltä kuluisi leirille takaisin ratsastamiseen. Hän riisui paitansa, veti sen hihat solmuun ja teki säkin. Sen hän täytti omenilla.
Juuri kun hän oli nousemassa hevosen selkään, eläin höristi äkkiä korviaan. Mieskin kuunteli ja kuuli epäselviä ääniä, jollaisia pehmeään multaan iskevät kaviot synnyttävät. Hän hiipi ladon nurkalle ja tähysti. Kymmenkunta ratsastajaa lähestyi hajajärjestyksessä kentän toiselta laidalta; ne olivat nyt vain sadan metrin päässä talolta. Joitakuita laskeutui maahan, muiden pysyessä satulassa, mikä osoitti, että miehet eivät aikoneet viipyä paikalla kauaa. Ne tuntuivat neuvottelevan, sillä hän kuuli niiden puhelevan kiihkeästi vierasten maahantunkeutujain vihatulla kielellä. Aika kului, mutta ne eivät näyttäneet pääsevän päätökseen. Hän pani karbiininsa nahkakoteloon, nousi hevosen selkään ja odotti kärsimättömästi, omenasäkki satulannupilla.
Hän kuuli läheneviä askeleita, ja hän kannusti kimoaan niin äkkiarvaamatta, että eläimeltä pääsi hämmästyksen hirnahdus, kun se aloitti laukan. Ladon nurkkauksella hän näki vihollisen; se oli vain poikanen, yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotinen, mutta univormussa, ja se hypähti nopeasti syrjään, jotta ei jäisi hevosen alle. Samassa silmänräpäyksessä kimo teki hyppäyksen sivulle, ja ratsastaja näki vilahduksen talon edustalle kokoontuneista miehistä, jotka olivat saaneet hälytyksen. Jotkut hyppäsivät satulasta, ja hän näki niiden tähtäävän pyssyillään. Hän ratsasti keittiön oven ja siimeessä kiikkuvien kokoonkäpertyneiden ruumiiden ohi ja pakotti viholliset perääntymään talon etusivulta. Laukaus kajahti, sitten toinen, mutta hän ratsasti nopeasti ja kumartui eteenpäin, istui satulaa vasten painautuneena, toisella kädellä pidellen omenasäkkiään ja ohjaten hevostaan toisella.
Talon aitaus oli neljän jalan korkuinen, mutta hän tunsi kimonsa ja antoi sen mennä yli täydellä vauhdilla muutamien hajalaukauksien pamahdellessa. Kahdeksansadan metrin päässä oli metsä, ja kimo teki kentällä taivalta valtavin hypyin. Nyt ampuivat kaikki. Ne laskettelivat laukauksiaan niin nopeasti, ettei hän enää voinut erottaa eri pamahduksia. Kuula lävisti hänen hattunsa, mutta sitä hän ei havainnut, sitävastoin hän huomasi toisen osuvan omenasäkkiin. Ja hän hätkähti ja painautui vielä entistä matalammaksi, kun kolmas kuula, mikä oli ammuttu liian alas, osui kiveen hevosen jalkojen väliin ja kimmahti ilmaan, hyristen ja laulaen kuin jokin kummallinen hyönteinen.
Laukaukset lakkasivat, kun kiväärinmakasiinit tyhjentyivät, ja äkkiä tuli hiljaista. Nuori mies riemuitsi mielessään. Hän oli päässyt vahingoittumattomana hirveästä kuulasateesta. Hän katseli taakseen. Aivan niin, ne olivat ampuneet kiväärinsä tyhjiin. Hän näki, miten monet parhaillaan latasivat. Toisia juoksi talon takana olevien hevostensa luokse. Hänen vielä katsellessaan tuli kaksi jo satulaan päässyttä miestä täyttä karkua kulman takaa. Samassa hän näki miehen, jolla oli hänelle tuttu punainen parta, putoavan polvilleen maahan, heittävän kiväärin poskelleen ja tähtäävän kylmäverisesti ja tarkasti pitkää laukausta.
Nuori mies kannusti hevostaan, kumartui syvälle eteenpäin ja heittelehti puoleen ja toiseen satulassa hämmentääkseen toisen tähtäyksen. Vielä ei kuulunut laukausta. Metsä läheni hevosen joka hyppäyksellä. Sinne oli enää vain sata metriä, ja laukaus viipyi vielä.
Mutta sitten hän kuuli sen, ja se oli hänen viimeinen kuuloaistimuksensa, sillä hän oli kuollut ennen kuin ennätti maahan hitaasti satulasta pudotessaan. Ja maalaistalolta tähystelevät miehet näkivät hänen putoavan, näkivät hänen ruumiinsa ponnahtavan, kun se kohtasi maan, ja näkivät hänen päällensä valahtavan kokonaisen vyöryn punaposkisia omenoita. Katselijat nauroivat odottamattomalle omenasateelle ja taputtivat käsiään punapartaisen miehen mestarilaukaukselle…