Ikuinen Salaisuus

“Minulla on oikeus saada tietää se”, sanoi tyttö.

Hänen äänensä soinnahti päättäväisyyttä. Siinä ei ollut häivettäkään rukouksesta, mutta se päättäväisyys oli sellaista, mikä seuraa pitkäaikaisia rukouksia. Eikä hän ollut rukoillut sanoilla, vaan koko olemuksellaan. Hänen huulensa olivat aina pysyneet mykkinä, mutta hänen kasvonsa ja silmänsä ja koko sielunsa olivat kauan kaunopuheisesti huokuneet kysymyksiä. Sen oli mies tietänyt, mutta hän ei ollut milloinkaan vastannut, ja nyt tyttö pyysi selvin sanoin häneltä vastausta.

“Minulla on oikeus”, toisti tyttö.

“Tiedän sen”, vastasi mies epätoivoisesti ja avuttomasti.

Tyttö odotti seuranneen äänettömyyden vallitessa, silmät suunnattuina valoon, jota seuloutui tuuheiden havukruunujen lomitse ja joka ympäröi isojen honkien rungot leppoisalla lämmöllä. Se hillitty, värikäs valo näytti melkein säteilevän itse rungoista, niin täynnä se oli näiden puuntoa. Tyttö näki sen katselematta, samoin kuin hän kuuli kuuntelematta joen kumean humun heidän alapuolellaan olevan laakson pohjalta.

Hän katseli miestä. “No?” kysyi hän äänessään sellainen päättäväisyys, mikä on olevinaan ehdottoman vaativa.

Hän istui pystysuorana, nojaten selkäänsä kaatuneeseen puunrunkoon, ja mies loikoi kyljellään hänen vierellään, toinen kyynärpää maassa ja pää käden varassa.

“Rakas, rakas Lute”, mumisi mies.

Tyttö värähti miehen äänen kuullessaan — ei vastenmielisyydestä, vaan vastustushalusta sen hyväilevän hellyyden lumovoimaa kohtaan. Hän tiesi, miten vastustamaton hänen vieressään oleva mies oli ja miten runsaita tyvenen rauhan lupauksia sisältyi tämän jok’ainoaan hyväilevään äänenpainoon, tämän käden pelkkään kosketukseen tai tämän hengityksen heikkoihin lehahduksiin, mitkä kohtasivat hänen niskaansa ja poskeansa. Mies ei voinut ilmaista yhtään ajatusta sanoin, katseella tai kosketuksella tämän ilmaisun hienolla ja salaisella tavalla herättämättä hänessä sellaista tunnetta, että miehen käsi hiveli hänen poskeansa pehmeästi ja lohduttavasti. Tämä ainainen hyväileväisyys ei johtunut liian ylenpalttisesta lempeydestä ja hyvyydestä, eikä se ollut sairaalloista haavemielisyyttä eikä herkkäitkuista rajua rakkautta. Se oli voimakasta, tenhoavaa, miehekästä. Se oli lisäksi suurimmalta osalta tiedotonta miehelle itselleen. Tällä oli siitä vain hämärä aavistus. Se oli osa tämän olemuksesta, ikäänkuin tämän sielun hengitystä, tahatonta ja tarkoittamatonta.

Mutta nyt tyttö oli päättäväinen ja epätoivoissaan, ja hän terästi itseänsä miestä kohtaan. Mies koetti katsella häntä suoraan kasvoihin, mutta hänen harmaat silmänsä tähtäsivät herkeämättä ja silmäkulmien värähtämättä miestä, ja tämä antoi päänsä vaipua hänen polveansa vasten. Hän antoi sormiensa kevyesti solua miehen hiusten läpi, ja hänen kasvoilleen tuli levottomuuden ja hellyyden ilme. Mutta kun mies kohotti häneen katseensa jälleen, hänen harmaat silmänsä olivat värähtämättömät ja hänen silmäkulmansa yhtä sileät ja rauhalliset kuin ennenkin.

“Mitä muuta voin sanoa?” virkkoi mies. Hän kohotti päätään ja katseli tyttöä silmiin. “Minä en voi mennä kanssasi naimisiin. En voi lainkaan mennä naimisiin. Minä rakastan sinua — tiedät sen — enemmän kuin omaa elämääni. Minä vertaan sinua kaikkeen muuhun, mitä rakastan elämässä, ja sinä olet kaikkea sitä kalliimpi. Saattaisin uhrata kaiken omistaakseni sinut, mutta en saa. En voi mennä kanssasi naimisiin. En milloinkaan voi mennä kanssasi naimisiin.”

Tyttö puri hampaansa yhteen kyetäkseen hillitsemään itseään. Mies aikoi jälleen painaa päänsä hänen polvelleen, mutta hän esti sen.

“Oletko sinä jo naimisissa, Chris?”

“Oi, en, en!” huudahti mies kiihkeästi. “En ole milloinkaan ollut naimisissa. Vain sinun kanssasi tahdon mennä naimisiin, enkä voi!”

“Siis…”

“Ei”, keskeytti mies, “älä kysy!”

“Minulla on oikeus saada tietää se”, toisti tyttö.

“Tiedän sen”, keskeytti mies hänet jälleen, “mutta en voi sanoa sitä sinulle.”

“Sinä et ole ajatellut minun asemaani, Chris”, jatkoi tyttö lempeällä äänellä.

“Tiedän, tiedän”, keskeytti mies.

“Sinä et tosiaankaan ole ajatellut minun asemaani. Sinä et tiedä, mitä saan kestää omaisteni taholta sinun vuoksesi.”

“En luullut heidän suhtautuvan niin epäystävällisesti minuun”, sanoi mies katkerasti.

“Mutta se on totta. He tuskin jaksavat sietää sinua. Eivät he näytä sitä, mutta he melkein vihaavat sinua. Minä se olen joutunut sen kaiken kestämään. Mutta asiat eivät ole aina olleet tällä kannalla. Aluksi he pitivät sinusta niin kuin… niin kuin minä. Mutta siitä on neljä vuotta. Aika kului — vuosi, kaksi vuotta — ja sitten he alkoivat kääntyä sinua vastaan. Heitä ei voi moittia siitä. Sinä et sanonut sanaakaan. He ajattelivat, että sinä olit elämäni tuhoksi. Siitä on neljä vuotta nyt, etkä ole puhunut heille sanaakaan avioliitosta. Mitä heidän pitäisi ajatella? Sitä, mitä ovatkin ajatelleet: että olit elämäni tuhoaja.”

Puhuessaan tyttö hiveli hivelemistään hyväillen miehen hiuksia, murheissaan siitä, että hänen täytyi tuottaa tuskaa rakastetulleen.

“Aluksi he pitivät sinusta. Kuka voi olla sinusta pitämättä? Sinä tunnut vetävän puoleesi kaikkien elollisten olentojen kiintymystä kuten puu imee kosteutta maasta. Se tulee osaksesi luonnollisena oikeutenasi. Milred-täti ja Robert-setä olivat sitä mieltä, ettei ollut olemassa vertaistasi. Olit heidän A:nsa ja O:nsa. He arvelivat, että olin maailman onnellisin tyttö, kun olin saavuttanut sellaisen miehen rakkauden. ‘Sillä sen olet totisesti taitanut tehdä’, sanoi Robert-setä kujeellisesti nyökäten. Luonnollisesti he pitivät sinusta. Milred-täti huokasi ja sanoi setään kiusoittelevasti katsahtaen: ‘Chrisia ajatellessani melkein toivoisin olevani itse nuori.’ Ja setä vastasi: ‘En moiti sinua siitä, rakas ystävä, en vähääkään.’ Ja sitten he olivat hukuttaa minut onnitteluihin, kun olin saavuttanut sellaisen miehen rakkauden.

“Ja he tiesivät minun rakastavan sinua. Miten olisin kyennyt sitä salaamaan? Sitä suurta, sitä ihmeellistä, mikä oli tullut elämääni ja täyttänyt kaikki päiväni. Neljä vuotta olen elänyt pelkästään sinulle, Chris. Jok’ainoa silmänräpäykseni on ollut sinun. Valveilla ollessani olen rakastanut sinua. Nukkuessani olen uneksinut sinusta. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt sinun vuoksesi, sinua ajatellen. Ajatuksenikin sinä olet muovannut, näkymättömällä läsnäolollasi. Kaikkien pyrkimysteni, suurten ja pienten, päämäärä olet ollut.”

“En aavistanut orjuuttaneeni sinua sillä lailla”, mutisi mies.

“Et orjuuttanut minua. Aina annoit minun saada tahtoni läpi. Sinä se olit nöyrä orja. Sinä teit kaiken puolestani, eikä se minua loukannut. Sinä arvasit ja toteutit toivomukseni aivan huomaamattomasti, niin luonnollista ja välttämätöntä oli kaikki, mitä teit minulle. Se ei loukannut minua, sanoin. Sinä et ollut sätkynukke. Etkä pitänyt ääntä itsestäsi. Ymmärrätkö minua? Et tuntunut tekevän mitään. Kaikki mitä teit tuntui lankeavan aivan luonnostaan.

“Orjuuteni oli rakkauden orjuutta. Rakkauteni sinua kohtaan se teki kaikki päiväni sinulle pyhitetyiksi. Sinä et tunkeutunut väkirynnäköllä ajatuksiini. Sinä hiivit niihin, olit aina niissä — miten suuressa määrässä, sitä et saa milloinkaan tietää.

“Mutta ajan kulumistaan kuluessa Milred-täti ja Robert-setä rupesivat kääntymään sinua vastaan. He alkoivat pelätä. Mitä tulisikaan minusta? Sinä tuhosit elämäni. Minun musiikkini? Tiedät, miten unelmani siitä ovat haihtuneet. Sinä kevännä, jona ensimmäisen kerran tapasin sinut — olin silloin kaksikymmen-vuotias — minun oli määrä matkustaa Saksaan. Aioin opiskella ahkerasti. Siitä on neljä vuotta, ja yhä olen täällä Kaliforniassa.

“Minulla oli muita ihailijoita. Sinä karkoitit heidät — ei, sitä en tarkoita, minä itse se karkoitin heidät. Mitä välitinkään ihailijoista tai mistään, kun sinä olit olemassa? Mutta kuten sanottu Milred-täti ja Robert-setä alkoivat pelätä. On puhuttu jos jotakin — ystävät ja tutut, kielevät ihmiset ja sen sellaiset. Aika kului. Et virkkanut mitään. Minä saatoin vain ihmettelemistäni ihmetellä. Tiesin, että rakastit minua. Paljon pahaa puhuttiin sinusta, ensin puhui setä ja sitten Milred-täti. He ovat kuin isäni ja äitini. En voinut puolustaa sinua. Mutta pysyin sinulle uskollisena. En antautunut milloinkaan väittelyihin sinusta. Olin ääneti. Raskas tunnelma vallitsi kodissani — Robert-sedällä oli ainaisesti hautajais-ilme, ja Milred-tädin sydän uhkasi pakahtua. Mutta mitä minä saatoin tehdä, Chris? Mitä minä saatoin tehdä?”

Mies, jonka pää jälleen lepäsi tytön polvella, huokasi, mutta ei vastannut mitään.

“Milred-täti oli kuin oma äitini. Mutta en mennyt enää hänen luokseen luottavaisesti sydäntäni avaamaan. Lapsuuteni kirja oli sulkeutunut. Se oli ihana kirja, Chris. Minulle herkähtää kyynelet silmiin toisinaan, kun ajattelen sitä. Mutta siitä ei kannata puhua. Minä olen sentään ollut hyvin onnellinen. Ja olen iloinen siitä, että saatan ujostelematta puhua rakkaudestani sinua kohtaan. Ja tämän ujostelemattomuuden saavuttaminen on ollut ihanaa. Minä rakastan sinua… en osaa sanoa, kuinka paljon. Sinä olet kaikkeni — ja enemmänkin kuin kaikkeni. Muistatko lasten joulukuusen? Ja kuinka olimme sokkosilla? Ja kuinka tartuit käsivarteeni niin lujasti, että huudahdin kivusta? En puhunut sinulle milloinkaan, että sain sinelmiä käsivarteeni. Ja sinun on mahdoton aavistaa, miten onnelliseksi ne minut tekivät. Siinä oli sinun sormiesi painamia mustia ja sinisiä merkkejä — sinun sormiesi, Chris, sinun sormiesi. Siinä oli näkyviä jälkiä sinun kosketuksestasi. Ne pysyivät viikon, ja minä suutelin merkkejä — oi, niin monen monet kerrat. Minusta oli raskasta nähdä niiden kalpenevan, nipistin käsivarttani saadakseni ne säilymään. Olin vihainen palaavalle valkoiselle iholle, mikä karkoitti sinelmät. Niin — ei, en kykene sitä selittämään, mutta rakastin sinua niin!”

Seurasi äänettömyys, minkä kestäessä tyttö yhä hyväilemistään hyväili miehen hiuksia, samalla hajamielisesti katsellen isoa harmaata oravaa, joka kurahdellen hyppeli iloisesti hongikossa. Punaharjainen tikka, joka tarmokkaasti taoskeli kaatunutta puunrunkoa, käänsi sitten puoleensa hänen huomionsa. Mies ei katsellut ylös. Hän päinvastoin painoi kasvonsa entistä lujemmin tytön polvea vasten, ja hänen hartiansa kohoilivat ja laskivat, kuin hän olisi hengittänyt hyvin raskaasti.

“Sinun pitää sanoa se minulle, Chris”, sanoi tyttö ystävällisesti. “Tämä salaperäisyys surmaa minut. Minun täytyy saada tietää, minkä tähden emme voi mennä naimisiin. Tuleeko aina olemaan samanlaista kuin nyt? Tulemmeko vain pysymään rakastavaisina, jotka tosin tapaavat toisensa usein, mutta pitkien väliaikojen päästä? Siinäkö kaikki, mitä elämällä on antaa sinulle ja minulle, Chris? Emmekö milloinkaan tule olemaan toisillemme enempää? Oi, myönnän, että on ihanaa rakastaa — sinä olet tehnyt minut rajattoman onnelliseksi, mutta toisinaan kalpaa muutakin. Minä tahdon saada enemmän sinua omakseni, Chris. Tahdon omistaa sinut kokonaan, kokonaan. Tahdon, että saamme olla alati yhdessä. Minä kaipaan sitä täydellistä toveruutta, mitä emme nyt voi saavuttaa, mutta minkä saavutamme avioliitossa…” — tyttö vaikeni hengästyneenä. “Mutta me emme mene naimisiin. Unohdin sen. Ja sinun on sanottava minulle — miksi.”

Mies kohotti päänsä ja katseli tyttöä silmiin. Puhuttelipa hän keitä tahansa, hänellä oli aina tapana katsella heitä silmiin.

“Olen ajatellut sinun asemaasi, Lute”, aloitti hän alistuvasti. “Olen tehnyt sen alusta alkaen. Minun ei olisi pitänyt jatkaa. Minun olisi tullut väistyä. Sen tiesin. Ja sitä ajatellessani tunsin velvollisuuteni sinua kohtaan, ja kuitenkaan… kuitenkaan en väistynyt. Hyvä Jumala, mitä olisin tehnyt? Rakastin sinua. En kyennyt poistumaan. Se ei ollut minun vallassani. Jäin. Tein itsekseni lupauksia… mutta rikoin lupaukseni. Olin kuin juomari. Olin juopunut sinusta. Olin heikko, tiedän sen. Horjuin. En jaksanut mennä. Koetin. Matkustin — muistat sen kyllä, mutta et tietänyt, minkä tähden. Nyt tiedät. Matkustin, mutta en jaksanut pysyä poissa. Vaikka tiesin, ettemme milloinkaan saattaisi mennä naimisiin, palasin luoksesi. Ja olen nyt täällä luonasi. Karkoita minut pois, Lute. Minulla ei ole voimaa mennä omasta aloitteestani.”

“Mutta miksi sinun pitäisi mennä?” kysyi tyttö. “Sitäpaitsi minun täytyy tietää, miksi, ennenkuin voin karkoittaa sinut pois.”

“Älä kysy.”

“Sano se minulle”, sanoi tyttö hellän käskevällä äänellä.

“Oi, Lute, älä pakota minua”, pyysi mies, ja hänen silmänsä ja hänen äänensä rukoilivat.

“Sinun täytyy sanoa se minulle”, intti tyttö. “Se on velvollisuutesi minua kohtaan.”

Mies horjui. “Jos teen sen…”, aloitti hän. Sitten hän lopetti ajatuksensa päättävästi: “Silloin en saattaisi milloinkaan antaa sitä itselleni anteeksi. Ei, en voi sanoa sitä sinulle. Älä koeta minua pakottaa, Lute. Se olisi sinulle yhtä raskasta kuin minulle.”

“Jos se on jotakin… jos on esteitä… jos se salaisuus todellakin estää…” Tyttö puhui hitaasti, pitkin pysähdyksin, tapaillen hienotunteisia sanoja, joihin pukea ajatuksensa. “Minä rakastan sinua, Chris. Rakastan sinua niin kiihkeästi kuin naisen on mahdollista rakastaa, siitä olen varma. Jos sanoisit minulle: ‘Tule!’ — lähtisin mukaasi. Seuraisin sinua vaikka minne. Rupeaisin sinun asepojaksesi kuten muinaisaikojen naiset, jotka matkasivat kaukomaihin ritareineen. Sinä olet minun ritarini, Chris, etkä sinä voi tehdä mitään väärää. Sinun tahtosi on minun lakini. Nyt, kun sinä olet tullut elämääni, en enää pelkää mitään. Minä nauraisin maailmalle ja sen tuomioille. Nauraisin, sillä sinä olisit minun, ja sinä olet minulle enemmän kuin maailman mielisuosio. Jos sanot: ‘Tule!’ — minä…”

“Ei, ei!” huudahti mies. “Se on mahdotonta. Menimmepä avioliittoon tai emme, en voi edes sanoa: ‘Tule!’ En tohdi. Todistan sen sinulle. Sanon sen sinulle…”

Hän nousi istumaan tytön vierelle, ja hänen kasvonsa ilmaisivat lujaa päättäväisyyttä. Hän tarttui tytön käteen ja piti sitä omassaan. Hänen huulensa liikkuivat puhuakseen. Salaisuus tahtoi purkaantua. Se värisi ilmassa. Tyttö terästäytyi kuuntelemaan, aivan kuin se jo olisi ollut peruuttamaton. Mutta mies pysyi ääneti ja tuijotti suoraan eteensä. Tyttö tunsi miehen käden höltyvän ja puristi sitä osaaottavasti ja rohkaisevasti. Mutta hän tunsi, että jännitys laukesi miehen jäsenistä, ja hän tiesi, että toisen sielu ja ruumis herpaantui samalla. Toisen päättäväisyys tyrehtyi. Toinen ei puhuisi, hän tiesi sen, ja uskon varmuudella hän tiesi senkin, että niin tapahtui koska toinen ei voinut puhua.

Tyttö tuijotti epätoivoisesti eteensä tukahduttava jähmetyksen tunne sydämessään, kuin toivo ja onni olisi kuollut häneltä. Hän näki auringon säteiden satavan hehkuville honganrungoille. Mutta hän näki sen aivan koneellisesti ja hajamielisesti. Hän katseli luonnonnäkyä ikäänkuin hyvin etäältä, mielenkiinnotta, ikäänkuin hän itse olisi ollut vieras maailmassa ja ikäänkuin hänellä ei enää olisi ollut mitään osuutta maahan ja puihin ja kukkasiin, joita hän niin suuresti rakasti.

Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut niin kaukana, että hänessä heräsi kummallinen persoonaton uteliaisuus ympäristöään kohtaan. Lähinnä olevien puiden lomasta hän näki kukkivan kastanjapuun, ja oli kuin hän olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa. Hänen silmänsä viipyivät keltaisessa diogeneenlyhtyryhmässä, mikä kasvoi erään aukion laidassa. Kukat herättivät tavallisesti aina hänessä voimakasta ja haltioitunutta ihastusta, mutta nyt hän ei tuntenut mitään sellaista. Hän tuijotti kukkia ajatuksissaan kuin hashiksensyöjä myrkyn humalluttamana tuijottaa mielikuvituksensa loihtimaa kukkaa. Hänen korvissaan kaikui joen ääni — käheä ja unelias vanha jättiläinen, joka torkahdellen mumisi unennäyistään. Mutta hänen mielikuvituksensa ei ruvennut toimimaan kuten tavallisesti; hän tiesi, että sen äänen synnytti vain vesi, mikä virtasi kalliopaasia pitkin alapuolella olevan syvän laakson pohjalla, ja ettei se ollut mitään muuta.

Hänen katseensa liukui diogeneenlyhdyistä aukiolle. Siellä kahlasi polviaan myöten villikaurassa kaksi hevosta, molemmat kastanjanruskeita raudikkoja, aivan samanlaisia, ja ne hehkuivat kullalta auringon paisteessa, ja niiden nahassa välähteli ikäänkuin jalokiviä. Hän tunsi melkein hämmästyen toisen niistä omaksi hevosekseen, Dollyksi, lapsuus-ja tyttövuosiensa toveriksi, jonka kaulaan nojaten hän oli itkenyt surunsa haihduksiin ja laulanut ilmoille ilonsa. Näky sai hänen silmänsä kostumaan, ja hän havahtui jälleen tajuihinsa ja tiesi, että hänellä nyt kuten ennenkin oli osallisuutensa maailmaan, sen kärsimyksiin ja suruihin.

Mies vaipui etukumaraan, täydelleen heikkoutensa vallassa, ja laski huohottaen päänsä hänen polvelleen. Hän kumartui miehen puoleen ja painoi pehmeän ja pitkän suudelman tämän hiuksille.

“Tule, lähtekäämme”, sanoi hän melkein kuiskaamalla.

Hän tukahdutti nyyhkytyksen, mikä häneltä oli päästä pystyyn noustessaan, ja puristi huulensa yhteen. Miehen kasvot olivat kalmankalpeat, niin järkyttynyt hän oli kestämästään sisäisestä taistelusta. He eivät katsoneet toisiinsa, vaan menivät suoraa päätä hevostensa luo. Tyttö nojasi Dollyn kaulaa vasten miehen kiristäessä satulavöitä. Sitten hän otti ohjakset käteensä ja odotti. Mies katseli häntä kumartuessaan, silmissään anteeksiannon-rukous, ja hänen silmänsä vastasivat. Hän tuki jalkaansa miehen käteen ja ponnahti satulaan. Mitään virkkamatta ja enää toisiansa katselematta he käänsivät hevoset ja alkoivat ratsastaa kapeata polkua, mikä luikerteli synkkien metsäholvikkojen halki ja aukiopaikkojen poikki alhaalla laaksossa oleville laitumille. Polku muuttui karjanuraksi ja sitten metsätieksi, mikä päätyi aidatulle tielle, ja he ratsastivat matalain, ruskeankeltaisten kalifornialaiskukkulain keskitse veräjälle, mistä pääsi laakson pohjalla kulkevalle maantielle. Mies laskeutui maahan ja alkoi päästellä veräjäriukuja.

“Oi, odotahan!” huudahti tyttö ratsunsa selästä, ennenkuin toinen oli ennättänyt koskea kahteen alimpaan riukuun.

Hän ajoi tammaansa eteenpäin pari askelta, ja sitten hevonen teki veräjän yli sievän pikku hypyn. Miehen silmät loistivat, ja hän taputti käsiänsä.

“Sinä kelpo eläin!” huudahti tyttö ja kumartui kiihkeästi eteenpäin satulassa ja painoi päänsä hevosen kaulalle, mikä hohti tulipunaisena auringon paisteessa.

“Vaihdetaanpa hevosia nyt kotimatkalla”, ehdotti hän, kun mies talutti hevosensa veräjän läpi ja asetti riu’ut paikoilleen. “Sinä et milloinkaan ole pitänyt Dollyä sen ansaitsemassa arvossa.”

“Ei, ei”, pani mies vastaan.

“Sinusta Dolly on liian vanha ja sävyisä”, tenäsi Lute. “Se on vain kuusitoista-vuotias, ja se voittaa juoksussa yhdeksän nuorta hevosta kymmenestä. Mutta se ei ole milloinkaan vauhko. Se on liian vakava, ja siksi sinä et pidä siitä — äläpäs kielläkään, hyvä herra, tiedän sen. Ja tiedän myöskin, että se kykenee juoksussa jättämään jälkeensä sinun Washoe Ban-kuuluisuutesi. Niin, väitän sitä ehdottomasti. Lisäksi voit ratsastaa sillä nyt itse. Tiedät Banin tulevan toimeen, ratsasta sentähden Dollyllä ja koeta, mihin se kelpaa.”

He vaihtoivat hevosten satulat, iloiten tästä keskustelun käänteestä ja päättäen käyttää sitä mahdollisimman paljon hyväkseen.

“Minusta on oikein ihanaa se, että olen syntynyt Kaliforniassa”, huomautti Lute Banin selkään ponnahtaessaan. “Naistensatulalla ratsastaminen on häpeäksi sekä hevoselle että naiselle.”

“Sinä näytät nuorelta amatsonilta”, sanoi mies hyväksyvästi ja katseli hellästi tyttöä tämän kääntäessä ratsuaan.

“Oletko valmiina?” kysyi tyttö.

“Olen.”

“Vanhalle myllylle”, huudahti tyttö hevosten lähtiessä liikkeelle. “Sinne on vajaa maili.”

“Valmiina?” kysyi mies.

Tyttö nyökkäsi, ja hevoset tottelivat ohjasten kehoitusta ja käsittivät, että kilpajuoksu oli kyseessä. Pöly tuprusi pilvinä heidän takanaan, kun he laskettivat pitkin sileätä tietä. He kääntyivät tienmutkassa, ratsastajat hevosineen muodostivat terävän kulman maapinnan kanssa, ja monet kerrat heidän piti kumartua välttääkseen riipuksissa olevia puiden oksia. He karkuuttivat yli pienten puusiltarumpujen niin, että paukahteli, ja leveiden, kumisevien rautasiltojen yli niin, että rautapalkit tärisivät.

He ratsastivat vieri vieressä ja säästivät eläimiä loppupinnistykseen, mutta antoivat kuitenkin niiden pitää yllä vauhtia, mikä pani niiden voimat ja kestävyyden koetukselle. Kun he käännähtivät erään valkotammiryhmän kohdalla, tie levisi heidän eteensä luotisuorana monen sadan metrin pituudelta, ja tämän tiejakson päässä he näkivät päämääränsä, ränstyneen myllyn.

“Nyt!” huudahti tyttö.

Hän pani ratsunsa parantamaan vauhtia äkkiä eteenpäin kumartumalla ja samassa silmänräpäyksessä höllentämällä ohjaksia ja antamalla sen kaulalle kevyen läimäyksen vasemmalla kädellään. Sitten hän kurkotti hiukan sivulle.

“Anna sille pikku läimäys kaulalle kämmenellä!” huudahti hän miehelle.

Tamma alkoi vähitellen päästä johtoon. Chris ja Lute katselivat hetken toisiansa, mutta Dolly paransi parantamistaan vauhtiansa, niin että Chrisin piti kääntää päätään. Oli enää vain satakunta metriä myllylle.

“Kannustanko Bania?” huudahti Lute.

Mies nyökkäsi, ja tyttö painoi tuntuvasti ja reippaasti kannuksilla ratsunsa kylkiä pakottaakseen sen yrittämään kaikkensa, mutta samalla hän näki oman hevosensa vähitellen pääsevän edelle.

“Kolme hevosenpituutta jäljessä!” riemuitsi hän, kun he hiljensivät vauhdin käynniksi. “Tunnusta nyt, ettet uskonut moista siitä vanhasta tammasta.”

Tyttö kumartui sivulle ja antoi kätensä hetken levätä Dollyn hiestyneellä kaulalla.

“Ban on kuhnus Dollyn rinnalla”, selitti Chris. “Dolly on mainio, kun ottaa huomioon, että se on intiaanikesässään.”

Lute nyökkäsi hyväksyvästi. “Sepä kohtelias sanontatapa — intiaanikesä. Se on hyvin sattuva. Niin, laiska Dolly ei ole. Siinä on intiaanikesän koko hehku, mutta ei sen tulisuutta. Se on hyvin viisas, vuosiensa vuoksi.”

“Siitä se johtuu”, huomautti Chris. “Sen tulisuus on lientynyt vuosien myötä. Se on kyllä ennen saattanut sinut moneen kovaan koetukseen.”

“Ei”, vastasi Lute. “En milloinkaan ole nähnyt sitä todella hurjana. Ainoana vaikeutenani sillä ratsastaessa on ollut veräjien aukaiseminen. Se pelkäsi, kun ne painuivat kiinni sen takana — kenties eläimen satimeen joutumisen pelkoa. Mutta senkin pelkonsa se voitti urhoollisesti. Eikä se ole milloinkaan juonitellut. Se ei ole kertaakaan pillastunut tai ollut äksynä tai hurjana koko elämässään — ei ainoatakaan kertaa.”

Hevoset kulkivat yhä käyntiä, vielä laukkaamistaan läähättäen. Tie kiemurteli laakson pohjaa ja kulki silloin tällöin joen yli. Sen molemmilta puolilta kuului niittokoneiden yksitoikkoista surinaa, minkä toisinaan katkaisivat heinämiesten huudahtelut. Laakson länsipuolen kukkulat kohosivat vihreinä ja tummina, mutta itäpuolen aurinko jo oli paahtanut ruskeaksi.

“Tuolla on kesä, ja täällä on kevät”, sanoi Lute. “Oi miten ihana oletkaan, Sonomalaaksomme!”

Hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa hehkuivat kotiseudun-rakkautta. Hänen katseensa vaelteli hedelmäpuutarhoissa ja viinimäkirinteillä ja tähyili purppuranpunaisia varjoja, joita näytti riippuvan kuin tummaa savua kukkulain kätköissä ja etäisissä jokilaaksoissa. Kaukaa, korkeiden vuorien välistä, joiden jyrkkiä rinteitä manzanita-pensaat verhosivat, hän näki kaistaleen pientä tasankoa, minkä villiheinä ei vielä ollut kadottanut vihreyttään.

“Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan aavelaitumesta?” kysyi hän katse yhä kaukaiseen vihreään täplään tähdättynä.

Mutta äkkiä hän loi kauhistuneena silmänsä vierellään olevaan mieheen. Dolly seisoi takajaloillaan sieraimet suurina ja silmät hurjina ja pieksi raivoisasti ilmaa etujaloillaan. Chris heittäytyi hevosen kaulalle estääkseen sen kaatumasta selälleen, ja samalla hän kannusti sitä pakottaakseen sen laskemaan etujalkansa maahan ja kulkemaan käyntiä.

“Nytpä tapahtuu kummia, Dolly”, aloitti Lute nuhtelevalla äänellä.

Mutta hänen hämmästyksekseen tamma laski päänsä, kohosi uudelleen takajaloilleen jännittäen kaarelle selkänsä ja rupesi sitten jäykin etujaloin jarruttamaan maata vasten.

“Se tahtoo heittää minut maahan!” huudahti Chris, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tamma nousi jälleen takajaloilleen hänen allaan ja koetti uudelleen paiskata hänet selästään.

Lute katseli näytelmää, ihmetteli hevosensa ennenkuulumatonta käyttäytymistä ja ihaili rakastettunsa ratsastajantaitoa. Chris oli aivan rauhallinen ja ilmeisesti nautti tapahtumasta. Ja yhä uudelleen, puolikymmentä kertaa, Dolly jäykisti ruumiinsa ja käyristi selkänsä. Sitten se paiskasi päätään korkealle, kohosi taas takajaloilleen, pyöri paikoillaan ja huitoi etukavioitaan. Lute tiukensi ratsunsa ohjia, ja samassa hän näki välähdyksen Dollyn silmissä, mitkä ilmaisivat sokeata, eläimellistä kiukkua ja pyörivät kuin päästä pois pullistuakseen. Silmänvalkuaisten hieno vaaleanpunerva vivahdus oli kadonnut, ja sen sijalle oli tullut synkkä marmorinvalkeus, mikä lisäksi hehkui ikäänkuin sisäistä tulta.

Luten huulilta pääsi heikko kauhun huudahdus, mutta hän tukahdutti sen heti. Tamman toinen takajalka näytti herpaantuvan, ja silmänräpäyksen sen pystysuoraksi kohonnut ruumis horjahteli puoleen ja toiseen, ja oli tietymätöntä, kaatuisiko se eteen-vai taaksepäin. Mies, joka kumartui sivulle satulasta, jottei jäisi hevosen alle, jos se sortuisi selälleen, heittäytyi koko painollaan eteenpäin sen kaulaa vasten. Teko ehkäisi vaaran, ja tamman etujalat painuivat takaisin maahan.

Mutta siitä ei ollut apua. Dolly ojentautui niin, että sen kasvoviiva melkein tuli kaulaviivan suoraksi jatkoksi, ja sen valtasi pillastus, ja se alkoi kiitää kuin nuoli tietä alas.

Nyt vasta Lutessa heräsi todellinen pelko. Hän kannusti Washoe Bania, mutta tämä ei kyennyt pitämään yllä samaa vauhtia kuin hullaantunut tamma ja jäi vähitellen jälkeen. Lute näki Dollyn pysähtyvän ja kavahtavan taaskin takajaloilleen, ja hänen ennättäessään paikalle tamma parhaillaan uudelleen yritti paiskata ratsastajaansa selästään. Eräässä tienmutkassa Dolly seisahtui äkkiä kesken karkuaan. Lute näki rakastettunsa lennähtävän satulasta: äkillisestä nykäyksestä Chris menetti sääriotteensa. Hän tosin tuiskahti pois satulasta, mutta ei pudonnut maahan, ja tamman jatkaessa karkuaan Lute näki hänen pitävän kiinni sen harjasta toisella kädellä toinen jalka poikittain satulassa. Ravakasti ponnistaen hän kapusi jälleen paikoilleen ja ryhtyi hevosta hillitsemään.

Mutta Dolly poikkesi tieltä ja kirmasi alas ruohikkorinnettä, jolla loisteli lukemattomia keltaisia mariposa-liljoja. Niityn alalaidassa oleva aita ei estänyt sitä vähääkään. Se tunkeutui läpi kuin aita olisi ollut hatara hämähäkinverkko ja katosi pensaikkoon. Lute seurasi epäröimättä perästä, kannusti Bania aidan aukon läpi ja sukelsi tiheikköön. Hän nojasi tiukasti ratsunsa kaulaa vasten, jotteivät oksat ja köynnöskasvit repisi häntä. Hän tunsi hevosen vajoavan tuuheaan vihreyteen ja joenpohjan kylmään pikkukivikkoon. Edestäpäin kuului veden loisketta, ja hän näki vilahdukselta Dollyn, kun tämä kirmasi ylös matalaa rantaäyrästä kääpiötammiviidakkoon, minkä runkoihin se koetti lyödä ratsastajansa.

Viidakossa Lute melkein tavoitti tamman, mutta jäi auttamattomasti jälkeen sen takana olevalla kesantopellolla, minkä poikki Dolly kiiti ylpeästi ylenkatsoen tukalaa maaperää ja myyränkoloja. Kun se sitten teräväkulmaisesti kääntyi pellolla olevalle pensaikkoalueelle, Lute oikaisi suoraan pellon poikki ja pidätti sitten Bania: hän oli päässyt edelle. Hän kuuli tiheiköstä hirmuista pensaiden ja oksain rusketta. Sitten Dolly murtautui näkösälle, ja sileällä maalta se sortui uuvuksissa polvilleen pehmoiseen multaan. Se nousi pystyyn ja horjui eteenpäin, mutta nilkutti ja sen täytyi pysähtyä. Se oli vaahdossa tuskanhiestä, ja se vapisi surkeasti.

Chris istui yhä sen selässä. Hänen paitansa oli siekaleina. Hänen kämmenensä olivat täynnä naarmuja, ja hänen kasvojaan pitkin virtasi veri: hänellä oli ammottava reikä lähellä ohimoa. Lute oli kyennyt hillitsemään itsensä hyvin, mutta nyt hän alkoi äkkiä tuntea kuvotusta ja vavista väsymyksestä.

“Chris!” sanoi hän hiljaa, melkein kuiskaamalla. Sitten hän huokasi: “Jumalan kiitos!”

“Oh, minä olen aivan all right”, huudahti Chris ja pani ääneensä kaiken jäljellä olevaan voimansa, mutta sitä ei ollut paljon, sillä hänkin oli ollut hirvittävässä hermojännityksessä.

Kun hän hypähti satulasta maahan, hänestä näki, miten ankarasti mielenliikutus häneen oli vaikuttanut. Hän aloitti uljaalla lihasliikkeellä nostaessaan jalkansa satulan yli, mutta maahan päästyään hänen täytyi nojautua voipunutta Dollyä vasten. Lute lennähti satulasta ja löi käsivartensa hänen ympärilleen kiitollisuutensa puuskassa.

“Minä tiedän täällä vesipaikan”, sanoi hän silmänräpäystä myöhemmin.

He jättivät hevoset sitomattomina seisomaan, ja tyttö johdatti rakastettunsa siimeikkääseen tiheikön kolkkaan, missä solisi kristallikirkas vuoripuro.

“Mitä sinä sanoitkaan: eikö Dolly milloinkaan ole ollut hurjana?” kysyi Chris, kun verenvuoto oli lakannut ja hänen hermonsa ja valtimonsa olivat jälleen saavuttaneet tasapainon.

“Minä olen aivan hämmästyksen vallassa”, vastasi Lute. “En kykene käsittämään sitä. Milloinkaan koko elämänsä aikana Dolly ei ole tehnyt moista. Ja kaikki eläimethän pitävät sinusta niin paljon — se ei voinut johtua vihasta. Ja Dollyhän on lastenhevonen. Olin vain pieni tyttö ratsastaessani sillä ensimmäistä kertaa, ja aina tähän päivään asti…”

“Tänään se oli kaikkea muuta kuin lastenhevonen”, keskeytti Chris. “Se oli saatana. Se koetti iskeä minut puunrunkoja vasten ja murskata aivoni oksiin. Se etsi sitä varten kaikkein pahimmat ryteiköt. Sinun olisi sietänyt nähdä, mihin kaikkeen se tunkeutui. Näitkö, miten se koetti paiskata minua selästään?”

Lute nyökkäsi.

“Ihan kuin villihevonen.”

“Mutta mitä se tarkoittaa moisilla juonilla?” kysyi Lute. “Kukaan ei ole milloinkaan nähnyt sen heittävän selästään ratsastajaansa — ei kukaan.”

Chris kohautti olkapäitään. “Ehkä on kysymyksessä jokin ammoinen unohtunut vaisto, mikä on nyt jälleen herännyt.”

Tyttö nousi seisaalleen ilme päättävänä. “Otan siitä kyllä selvän”, sanoi hän.

He palasivat hevosten luo ja tutkivat Dollyn perinpohjaisesti, mutta tuloksetta. Kaviot, jalat, suitset, suun, ruumiin — missään ei ollut vikaa. Satulassa ja satulaloimessa ei ollut mitään ärsyttävää tai pistävää, selkä oli sileä ja naarmuton. He etsivät käärmeen- tai hyönteisenpiston merkkejä, mutta eivät löytäneet.

“Mitä tahansa se lienee ollutkin, se oli kuviteltua, se on varmaa”, sanoi Chris.

“Noituutta”, ehdotti Lute.

He nauroivat sille ajatukselle, sillä molemmat olivat kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsia, terveitä ja normaaleja, ja vaikka kumpaakin viehätti idealistien perhostenpyydystely, he aina pysähtyivät siihen rinteenrajaan, mistä taikausko alkaa.

“Jokin paha henki”, nauroi Chris. “Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni sellaisen rangaistuksen?”

“Nyt olet aivan liiaksi olevinasi”, vastasi Lute. “Mutta ehkä onkin kysymys jostakin Dollyn tekemästä pahasta, mistä, en tiedä. Sinä jouduit sillä ratsastamaan aivan sattumalta. Minä olisin saattanut istua sen selässä tänään… tahi Milred-täti tahi kuka tahansa.”

Näin puhuessaan tyttö tarttui hevosensa jalustimenhihnaan aikoen lyhentää sitä.

“Mitä sinä teet?” kysyi Chris.

“Aion ratsastaa Dollyllä kotiin.”

“Siitä ei tule mitään”, selitti Chris. “Sellainen olisi huonoa kurinpitoa. Sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, minun on aivan yksinkertaisesti pakko ratsastaa sillä kotiin.”

Mutta hänen ratsunansa oli hyvin uupunut ja hyvin sairas tamma, joka kompasteli ja nilkutti, jolla oli hermovärähdyksiä ja lihaskouristuksia — hirvittävien ponnistusten jälkimaininkeja.

“Luulenpa, ettei runokirja ja riippumatto ole minulle pahaksi kaiken tämän jälkeen”, sanoi Lute, kun he ajoivat leiriin.

Leirin olivat laatineet kaupunkiinväsyneet ihmiset uljaaseen punapuuholvikkoon, jonka korkealla olevien havukruunujen lomitse auringon paiste seuloutui maahan, taittuen ja vaimeten leppoisaksi valoksi ja viileäksi siimeeksi. Jonkin verran syrjässä pääleiristä oli keittiö ja palvelusväen teltat, ja puolimatkassa leirin ja niiden välillä oli elävien honkapylväiden muodostama ruokasali, missä aina leyhyi raikkaita tuulahduksia ja missä ei kaivattu katosta auringonsuojaksi.

“Dolly poloista… se on todella sairas”, sanoi Lute illalla, kun he olivat jälleen käyneet tammaa katsomassa. “Mutta sinä pääsit vahingoittumattomana, Chris, ja siinä on tarpeeksi kiitollisuuden aihetta pienelle naispahaiselle. Luulin sen ennenkin tietäväni, mutta vasta tänään olen tietänyt, miten kallis olet minulle. Kuulin vain kavionkapsetta ja kamppailun melskettä tiheiköstä. En nähnyt sinua enkä tietänyt, mitä sinulle tapahtui.”

“Ajatukseni olivat sinun luonasi”, vastasi Chris ja tunsi, miten hänen käsivarrellaan lepäävä käsi puristi sitä.

Tyttö käänsi kasvonsa häntä kohden, ja heidän huulensa yhtyivät.

“Hyvää yötä”, sanoi tyttö.

“Rakas Lute, rakas Lute”, hyväili mies häntä äänellänsä, kun hän häipyi hämärään.

“Kuka käy tänään noutamassa postin?” huusi naisenääni hongikossa.

Lute sulki huokaisten kirjan, jota oli lukemassa. “Tänään meidän ei pitäisi ratsastaa”, sanoi hän.

“Anna minun mennä”, ehdotti Chris. “Sinä olet täällä. Palaan vilahduksessa.”

“Kuka käy noutamassa postin?” tiukkasi ääni.

“Missä Martin on?” huusi Lute lujalla äänellä.

“En tiedä”, vastasi ääni. “Robert varmaankin vei hänet jonnekin myötänsä… hevosenostoon tai kalastamaan, en tiedä. Täällä ei tosiaankaan ole muita kuin Chris ja sinä. Lisäksi saatte siten paremman ruokahalun päivälliseksi. Olette loikoilleet riippumatossa koko päivän. Ja Robert-sedän täytyy saada sanomalehtensä.”

“Niin ollen me menemme, pikku täti”, huusi Lute ja laskeutui riippumatosta.

Muutamaa minuuttia myöhemmin he olivat ratsastustamineissa ja satuloivat hevosensa. He ratsastivat maantielle, mitä keskipäivän aurinko paahtoi, ja suuntasivat matkansa Glen Elleniin. Pikku kaupunki nukkui auringon paisteessa, ja unelias rihkamakauppias ja postimestari jaksoi nipin napin pitää silmiänsä sen aikaa auki, mikä meni sanomalehti-ja kirjepinkan antamiseen.

Tuntia myöhemmin Lute ja Chris poikkesivat maantieltä korkeata rantapengermää laskeutuvalle karjatielle, käydäkseen juottamassa hevosia ennen leirille paluutaan.

“Dolly näyttää kokonaan unohtaneen eilispäivän”, sanoi Chris, kun he antoivat hevosten kahlata poreilevaan veteen polviin saakka. “Katsohan sitä.”

Tamma oli nostanut päätään ja höristänyt korviaan, kun viiriäinen rapsahteli viidakossa. Chris kumartui eteenpäin ja syyhytteli sen korvanseutuja. Dolly oli siitä ilmeisen ihastuksissaan ja asetti päänsä hänen hevosensa kaulalle.

“Kuin kissanpoikanen”, sanoi Lute.

“Mutta minä en luota siihen enää milloinkaan täydelleen”, sanoi Chris. “En sen eilisten hullutusten jälkeen.”

“Minustakin tuntuu siltä, että sinun on varminta istua Banin selässä”, nauroi Lute. “Se on merkillistä. Minun luottamukseni Dollyä kohtaan on horjumaton. Tunnen itseni aivan turvalliseksi jälleen. Baniin taas luotan yhtä lujasti kuin ennenkin. Katsohan sen kaulaviivaa! Eikö se ole kaunis? Banista tulee vielä yhtä viisas kuin Dollystä, kunhan se pääsee Dollyn ikään.”

“Sen kyllä uskon”, vastasi Chris nauraen. “Ban ei tee minulle tepposten tapaisiakaan.”

He antoivat hevosten nousta vedestä. Dolly seisahtui ajamaan turvallaan kärpästä polvestaan, ja Ban tunkeutui sen ohi kapealle tielle. Paikka oli niin ahdas, että kääntäminen oli hyvin hankalaa, ja Chris antoi sen kulkea. Lute, joka ratsasti takana, katseli rakastettunsa selkää ja ihaili miehen lihaksekkaihin hartioihin saakka paljaan kaulan muotoja ja ääriviivoja.

Äkkiä Chris pidätti hevostaan. Lute ei voinut tehdä muuta kuin katsella, niin odottamattomasti kaikki tapahtui. Heidän ala-ja yläpuolellaan oli melkein pystysuora rantatörmä. Tie oli tuskin jalkapolkua leveämpi. Mutta Washoe Ban perääntyi ja teki samalla pyörähdyksen, seisoi silmänräpäyksen supisuorana takajaloillaan ja putosi sitten takaperin tieltä.

Se tapahtui niin aavistamatta ja nopeasti, että ratsastaja tempautui mukaan. Hän ei ennättänyt ponnahtaa tielle. Ennenkuin hän ennätti sitä ajatellakaan, oli hän putoamassa, ja hän teki sen ainoan, mikä oli mahdollista tehdä — irroitti jalkansa jalustimista ja hyppäsi ilmaan, sivulle. Alapuolella olevaan kivikkoon oli kaksitoista jalkaa. Hän istui siellä pystyssä, pää koholla ja silmät suunnattuina hevoseen, joka oli putoamassa hänen päälleen.

Samassa hän kohosi jaloilleen sukkelasti kuin kissa ja kimposi syrjään. Seuraavassa silmänräpäyksessä Ban makasi hänen vieressään. Eläin potki hiukan ja päästi hirvittävän kiljahduksen, jollaisen hengenvaarallisesti vahingoittuneet hevoset toisinaan päästävät. Se oli pudonnut melkein selälleen, ja siinä asennossa se makasi, pää sivulle vääntyneenä, takajalat hervottomina ja liikkumattomina ja etujalat heikosti ilmaa sätkien.

Chris katseli ylös, Lutea rauhoittaakseen.

“Nyt minä alan jo tottua tällaiseen”, hymyili tyttö hänelle. “Minun on kai turha kysyä, oletko loukkaantunut? Voinko tehdä jotakin?”

Mies hymyili vastaan ja astui hevosen luo, avasi satulavyön ja kohensi eläimen päätä.

“Sitä ajattelinkin”, sanoi hän nopeasti tutkittuaan. “Minusta tuntui siltä. Kuulitko sinä sen ruskahduksen?”

Tyttöä värisytti.

“Niin, se oli elämän loppu, Ban on nyt mennyttä kalua.” Chris alkoi kavuta tielle. “Ratsastin Banilla viimeistä kertaa. Mennään nyt kotiin.”

Chris katseli alas rantatörmän laelta.

“Jää hyvästi, Washoe Ban!” huusi hän. “Jää hyvästi, toveri.”

Eläin koetti kohottaa päätään. Kyyneliä kimalsi miehen silmissä, kun hän kääntyi poispäin, ja myös tytön silmissä, kun heidän katseensa kohtasivat. Tyttö ei ilmaissut osanottoaan sanoilla, vaan puristi lujasti miehen kättä, miehen kävellessä hänen hevosensa rinnalla tomuista tietä.

“Se teki sen tahallaan”, huudahti Chris äkkiä. “Osoittamatta varoituksen oireitakaan. Se heittäytyi takaperin tahallaan.”

“Niin, osoittamatta varoituksen oireitakaan”, myönsi Lute. “Minä näin. Ja näin, miten se tapahtui. Ban teki pyörähdyksen ja heittäytyi alas samalla kertaa, aivan kuin sinä itse olisit pakottanut sen siihen hurjalla taakse-riipaisulla.”

“Minä en tehnyt mitään, vannon sen. En edes ajatellut hevosta. Se kulki luonnollisesti ohjakset melko höllällä.”

“Minä olisin nähnyt, jos olisit tehnyt sen”, sanoi Lute. “Mutta kaikki oli tapahtunut ennen kuin ennätit tehdä mitään. Riuhtaisua ei tehnyt sinun kätesi, ei edes tiedottomasti.”

“Siis sen teki jokin näkymätön käsi, mikä ojentui jostakin, ties mistä.”

Mies katseli ivallisesti taivasta ja hymyili mielikuvitukselliselle ajatukselleen.

Martin tuli heitä vastaan, ottaakseen Dollyn huostaansa, kun he saapuivat hongikon sille laiteelle, missä talli sijaitsi, mutta hänen katseensa ei lainkaan ilmaissut hämmästystä, kun hän näki nuoren herran palaavan kotiin jalkaisin. Chris jättäytyi silmänräpäykseksi jälkeen Luten poistuessa.

“Osaatko ampua hevosen?” kysyi hän.

Tallirenki nyökkäsi ja sanoi sitten, vielä tarmokkaammin nyökäten: “Osaan, sir.”

“Miten menettelette?”

“Vedän viivan silmistä korviin — ristikkäin, tarkoitan, ja siinä, missä viivat leikkaavat toisensa…”

“Aivan niin”, keskeytti Chris. “Tiedätte juottopaikan toisessa joenmutkassa. Sieltä löydätte Bani jolta on katkennut selkä.”

“Kas vain, täälläkö sinä olet? Olen etsinyt sini; päivällisestä saakka. Sinua odotetaan innokkaasti.”

Chris heitti sikarinsa menemään ja kävi polkemassa sen sammuksiin.

“Et kai ole puhunut siitä kenellekään? Banista nimittäin?” kysyi hän.

Lute pudisti päätään. “Se tulee kyllä aikanaan tiedoksi. Martin kertoo sen huomenna Robert-sedälle.”

“Mutta älä huoli olla pahoillasi tapahtumasta”, sanoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen ja asetti hiljaa kätensä miehen käteen.

“Se oli minun varsani”, sanoi Chris. “Sinua lukuunottamatta ei kukaan muu ollut sillä ratsastanut. Minä itse olin sen opettanut. Olin tuntenut sen syntymästä saakka. Tunsin sen sekä ulkoa että sisältä, kaikki sen tavat ja pikku oikut, ja olisin pannut pääni pantiksi, että sen oli mahdotonta tehdä moista. Tapaus tuli niin odottamatta, se ei pureskellut kuolaimiaan, ei ollut levoton. Olen ajatellut asiaa. Lisäksi se ei ollut ollenkaan äissään, rauhaton eikä tottelematon. Eikä sillä ollut aikaakaan sellaiseen. Kysymyksessä oli päähänpisto, ja se noudatti sitä salamannopeasti. Olen aivan ymmällä siitä nopeudesta. Sekunnissa olimme poissa tieltä, ilmassa.

“Se oli tahallista — tahallinen itsemurha. Ja murhayritys. Se oli salajuoni. Minä olin uhrina. Minä olin sen vallassa, ja se viskautui alas vieden minut mukanaan. Eikä se sentään vihannut minua. Se rakasti minua… niin paljon kuin hevonen osaa rakastaa. Olen ihan ymmällä. En kykene käsittämään tapausta, enempää kuin Dollyn käyttäytymistä eilen.”

“Mutta hevosethan voivat vauhkoutua, Chris”, sanoi Lute.

“Sen tiedät. Se vain on merkillinen sattuma, että kaksi hevosta saa sellaisen kohtauksen kahden päivän kuluessa, kun sinä ratsastat niillä.”

“Niin, se on ainoa selitys”, vastasi mies ja alkoi kävellä tytön rinnalla. “Mutta kuka odottaakaan sinua?”

“Psykografi.”

“Oi, muistan. Siitä koituu minulle uusi kokemus. Epäonnistuin silloin kerran, kauan aikaa sitten, kun olin niin ylenpalttisen nykyaikainen.”

“Niin olimme kaikki”, vastasi Lute, “lukuunottamatta Mrs Grantlya. Sellainen tuntuu olevan hänen mieliharrastuksenaan.”

“Hän on pikku noita”, huomautti Chris. “Hänessä on vain hermoja ja kaksi mustaa silmää. Lyön vetoa siitä, ettei hän paina yhdeksääkymmentä naulaa, ja siinäkin on suurin osa magnetismia.”

“Hän on oikein kammottava… toisinaan.” Lute värisi tahtomattaan. “Hän saattaa minut tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissäni.”

“Kamppailua terveyden ja sairaalloisuuden välillä”, selitti Chris kuivasti. “Ota huomioon, että terveet ne aina tuntevat kylmiä väreitä. Sairaalloiset eivät niitä lainkaan tunne. He herättävät niitä muissa. Sellainen kuuluu luontaisesti heidän olemukseensa. Mistä omaisesi ovat hänet keksineet?”

“En tiedä — kyllä, tiedänpä sentään. Milred-täti tapasi hänet varmaankin Bostonissa — enpä sittenkään tiedä. Joka tapauksessa Mrs Grantly tuli Kaliforniaan, ja hänen oli luonnollisesti käytävä Milred-tädin vieraana. Tunnethan kotimme vieraanvaraisuuden.”

He pysähtyivät kahden ison punapuun väliin, mitkä olivat ruokasalin ovenpielinä. Oksaverkon läpi he saattoivat nähdä tähdet. Salia ja sen puunrunkopylväitä valaisivat vahakynttilät. Pöydän ympärillä istui neljä henkeä silmät tähdättyinä psykografiin. Chris katseli heitä ja tunsi eräänlaista surumielistä syyllisyyttä, kun hänen katseensa hetkeksi kiintyi Luten Milred-tätiin ja Robert-setään, jotka olivat niin lempeitä sydänpäivänsä kypsyyden saavuttaneita ihmisiä ja niin hyväntahtoisen hilpeitä huolimatta pikku kohluista, joita olivat kokeneet elämässään! Hän loi vain pikaisen, ivallisen silmäyksen mustasilmäiseen ja hentoon Mrs Grantlyyn ja kääntyi sitten katselemaan neljättä henkilöä, komeata miestä, jolla oli iso pää ja harmaat ohaukset, mitkä olivat ristiriidassa vankkapiirteisten ja nuorekkaiden kasvojen kanssa.

“Kuka se on?” kuiskasi Chris.

“Muudan Mr Barton. Juna oli myöhästynyt. Sentähden et tavannut häntä päivällisellä. Hän on vain liikemies — vesi-ja sähkövoiman vuokraaja tai jotain sen tapaista.”

“Hän ei näytä potevan mielikuvituksen ylenpalttisuutta.”

“Se ei olekaan varsin luultavaa. Hän on perinyt rahansa. Mutta hän on tarpeeksi älykäs niiden tallentajaksi ja muiden ihmisten aivojen pestaajaksi. Hän on hyvin vanhoillinen.”

“Sitä saattaakin edellyttää”, selitti Chris. Hänen katseensa kääntyi takaisin isäntä-pariskuntaan, joka oli ollut isänä ja äitinä hänen vierellään seisovalle tytölle. “Kuulehan”, sanoi hän, “minusta tuntui siltä, kuin olisin saanut iskun eilen, kun sanoit, että he olivat kääntyneet minua vastaan ja tuskin sietivät minua. Tunsin itseni sitten, eilisiltana, oikein syylliseksi, kun tapasin heidät, pelkäsin ja vapisin — ja samoin tänäänkin. Mutta kaikesta huolimatta en kyennyt havaitsemaan minkäänlaista muutosta heidän suhtautumisessaan minuun.”

“Rakas ystävä”, huokasi Lute, “vieraanvaraisuus on heille yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Mutta ei se aiheudu pelkästään siitä. Ne kelpo ihmiset ovat tuiki rehellisiä. Niin ankarasti kuin he moittivatkin sinua poissa ollessasi, he sulavat ja ovat pelkkää harrasta ystävällisyyttä, kun he tapaavat sinut. Niin pian kuin heidän silmänsä näkevät sinut, heidän kiintymyksensä ja rakkautensa pulpahtaa ilmoille. Sinä olet sellainen. Kaikki eläimet pitävät sinusta. Kaikki ihmiset pitävät sinusta. He eivät voi sille mitään. Etkä sinäkään sille mitään voi. Sinä olet täydellisen rakastettava, ja parhainta on, ettet itse sitä tiedä. Sinä et tiedä sitä. Nyt parhaillaankaan, kun sanon sen sinulle, sinä et käsitä sitä, etkä tule sitä milloinkaan käsittämään — ja juuri se käsityskykysi puute tekee sinut niin suosituksi. Sinä et usko sanojani ja pudistat päätäsi, mutta minä tiedän sen, minä, joka olen orjattaresi, ja kaikki ihmiset tietävät sen, sillä hekin ovat orjiasi.”

“Minuutin kuluttua menemme muiden luo. Pane merkille se miltei äidillinen hellyys, mikä syttyy Milred-tädin silmiin. Kuule Robert-sedän äänensävy, kun hän sanoo: ‘No mitä kuuluu, Chris-poikani?’ Ja huomaa, miten Mrs Grantly sulaa, kirjaimellisesti sulaa, kuin kastepisara auringon paisteessa.

“Entä tuo Mr Barton. Et ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Sinä pyydät meidän muiden mentyä levolle häntä polttamaan sikarin kanssasi — maailmalle outo herra Muudan, häntä, monien miljoonain miestä, mahtavaa miestä, pöyhkeätä ja tuhmaa kuin härkä, ja hän lähtee kanssasi polttelemaa sikaria ja ravaa jäljestäsi kuin pieni koira, kuin sinun pieni koirasi. Hän ei ajattele niin tekevänsä, mutta kumminkin hän tekee niin. Oi, tiedän sen niin hyvin, Chris. Olen tarkastellut sinua niin usein ja rakastanut sinua sen ominaisuutesi vuoksi ja rakastanut sinua vielä enemmän siksi, että olet ollut niin ihastuttavan ja sokean tiedoton siitä, mitä teet.”

“Minä olen aivan pakahtua itserakkauteen sanojesi johdosta”, nauroi mies, kietoen samalla käsivartensa tytön ympärille ja vetäen tämän puoleensa.

“Niin”, kuiskasi tyttö, “ja juuri tällä hetkellä, kun naurat kaikelle, mitä sanoin sinulle, vedät minua puoleesi — sinä… tunteesi, sielusi, nimitä sitä miksi tahansa, mutta se olet sinä itse — vedät puoleesi kaiken sen rakkauden, minkä olemukseni sisältää.”

Hän painautui lähemmä miestä ja huokasi kuin uupumuksesta. Mies painoi kevyen suudelman hänen hiuksilleen, ja sulki hänet syliinsä miehekkään hellästi.

Milred-täti teki pöydän ääressä nopean liikkeen ja käänsi katseensa psykografista muihin.

“Kas niin, aloittakaamme nyt”, sanoi hän. “Käy pian liian viileäksi. Missä ovat lapset, Robert?”

“Täällä ollaan”, huudahti Lute irtautuen rakastettunsa sylistä.

“Valmistaudu nyt kylmänväreihin”, kuiskasi Chris, kun he astuivat esille.

Luten ennustus siitä, millä tavalla hänen rakastettunsa otettaisiin vastaan, kävi toteen. Mrs Grantly — eteerinen, sairaalloinen, kylmää magnetismia säteilevä nainen — lämpeni ja suli, kuin hän todellakin olisi ollut kastepisara ja Chris aurinko. Mr Barton virnisteli ihastuneena nuorelle miehelle ja oli suunnattoman rakastettava. Milred-täti tervehti häntä mitä hartaimman äidillisesti, ja Robert-setä kysyi iloisesti ja sydämellisesti: “No, Chris-poikani, miten ratsastusretki sujui?”

Mutta Milred-täti kietoi saalin paremmin ympärilleen ja hoputti heitä osanottajiksi käsillä olevaan puuhaan. Pöydällä oli arkki paperia. Sen päällä kolmen tuen varassa, oli pieni kolmikulmainen, kapeista puusäleistä tehty laite. Kahdessa tuessa oli herkkäliikkeinen pyörä. Kolmas, mikä oli sijoitettu kolmion huippuun, oli varustettu lyijykynällä.

“Kuka aloittaa?” kysyi Robert-setä.

Epäröitiin hetkinen, sitten Milred-täti asetti kätensä puusäleille ja sanoi: “Jonkunhan aina on antauduttava muiden naurun esineeksi.”

“Rohkea muori”, huudahti hänen miehensä ihailevalla äänellä. “Pankaa nyt pahintanne, Mrs Grantly.”

“Minäkö?” kysyi nainen. “Minä en tee mitään. Voima, tahi miksi sitä sanonettekaan, on minun ulkopuolellani, samoin kuin se on teidän kaikkien ulkopuolella. En uskalla sanoa mitään sen voiman laadusta. On olemassa sellainen voima. Olen tullut vakuutetuksi siitä. Ja tekin tulette varmasti siitä vakuutetuiksi. Olkaa nyt ystävällisesti kaikki hiljaa. Pitäkää kättä kevyesti, mutta vakavasti laitteella, Mrs Story, mutta älkää tehkö mitään tahallanne.”

Milred-täti nyökkäsi ja piti kättään psykografilla muiden muodostaessa hiljaisen ja odottavaisen piirin hänen ympärilleen. Mutta mitään ei tapahtunut. Minuutit vierivät, ja psykografi pysyi liikkumattomana.

“Olkaa kärsivällinen”, neuvoi Mrs Grantly. “Älkää jarruttako vaikutuksia vastaan, joita kenties tunnette itseenne heräävän. Mutta älkää tehkö itse mitään. Voima suorittaa kaiken. Tulette tuntemaan, että teidän on pakko tehdä jotakin, ja sellainen tunne käy aivan vastustamattomaksi.”

“Toivoisin sen tunteen pitävän kiireempää”, julisti Milred-täti, kun viisi minuuttia oli mennyt hänen kätensä hievahtamattakaan.

“Vain hetki vielä, Mrs Story, vain hetki”, sanoi Mrs Grantly tyynnytellen.

Äkkiä Milred-tädin käsi alkoi värähdellä. Hänen kasvoilleen tuli levoton ilme, kun hän näki kätensä liikkuvan ja kuuli kynän ratisevan psykografin huilussa.

Menoa kesti yhtä mittaa viisi minuuttia, mutta sitten Milred-täti ponnistaen veti kätensä pois ja sanoi hermostuneesti naurahtaen:

“En tiedä, teinkö sen itse vai enkö tehnyt. Tiedän ainoastaan, että minut valtasi hermostus seisoessani sielutieteellisenä höpäkkönä ja teidän juhlallisten katseittenne maalitauluna.”

“Harakanvarpaita”, kuului Robert-sedän arvostelma, kun hän katseli vaimonsa töhertämää paperia.

“Aivan mahdotonta lukea”, selitti Mrs Grantly. “Tämä ei lainkaan näytä kirjoitukselta. Voima ei ole vielä ruvennut vaikuttamaan. Tahdotteko te koettaa, Mr Barton?”

Tämä astui esiin, juhlallisen alttiina, ja asetti kätensä laitteelle. Kymmenen pitkää, typerää minuutta hän seisoi paikoillaan hievahtamattomana kuin kuvapatsas, liikemiesvuosisadan jäykkänä ruumiillistumana. Robert-sedän kasvot alkoivat liikahdella. Hän iski silmää, mytisteli suutansa, häneltä pääsi tukahdettuja kurkkuääniä, hyvin, hyvin syvältä, lopulta hän myhähti, kadotti itsehillintänsä ja puhkesi isoon nauruun. Kaikki yhtyivät hänen iloisuuteensa, Mrs Grantlykin. Mr Barton nauroi muiden mukana, mutta hän oli hiukan pahastunut.

“Koettakaa te, Story”, sanoi hän.

Myös vaimonsa ja Luten kehoittamana Robert-setä, yhä nauraen, asetti kätensä psykografille. Yht’äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi. Hänen kätensä oli ruvennut liikkumaan, ja kynän kuuli ratisevan paperilla.

“Kas hittoa”, mutisi hän, “tämäpä omituista. Katsokaa. Minä en kuljeta sitä itse. Tiedän, etten tee sitä. Mutta käsi liikkuu! Katsokaahan!”

“Kuulehan, Robert, älä nyt tee hupsuja kujeitasi”, varoitti hänen vaimonsa.

“Koettakaa olla vakavina”, kehoitti Mrs Grantly läsnäolijoita. “Näin ajattelemattoman tunnelman vallitessa psykografi ei voi toimia kunnollisesti.”

“No niin, nyt sitä on siinä”, sanoi Robert-setä ja veti kätensä psykografilta. “Katsotaanpa.”

Hän kumartui eteenpäin ja kohensi silmälasejaan, “joka tapauksessa siinä on jotakin kirjoitusta, ja sitä te muut ette kyenneet saamaan. Katsohan, Lute, nuorilla silmilläsi.”

“Oi, millaisia koukeroita!” huudahti Lute paperia silmäillessään. “Ja kas, tässähän on kahta eri käsialaa.”

Hän alkoi lukea:

“Tämä on ensimmäinen selitys. Painakaa mieleenne lause: ‘Minä olen positiivinen henki, en suinkaan negatiivinen.’ Toteuttakaa sitten positiivista rakkautta ja keskittykää siihen. Silloin tulee rauha ja sopusointu värähtelemään läpi ja ympäri ruumiinne. Teidän sielunne…” Tässä alkaa toinen käsiala. Se kirjoittaa: “Mölysammakko 95. Dixie 16. Kultainen ankkuri 65. Kultavuori 13. Jim Butler 70. Jumbo 75. Pohjantähti 42. Rescue 7. Black Butte 75. Ruskea Toivo 16. Rautahyrrä 3.”

“Rautahyrrän arvo on sangen alhainen”, mutisi Mr Barton.

“Nyt sinä olet taas kujeillut, Robert!” huudahti Milred-täti nuhtelevasti.

“En, totisesti en ole”, vannoi Robert-setä. “Luen vain mitä on kirjoitettu. Mutta millä hitolla — anteeksi — tämä on saatu kokoon paperille, senpä tahtoisin kernaasti tietää.”

“Alitajunta-minänne”, ehdotti Chris. “Olette lukenut kurssinoteerauksia tämän päivän lehdestä.”

“Ei, sitä en ole tehnyt, mutta viime viikolla silmäilin sanottua palstaa.”

“Yksi päivä tai yksi vuosi merkitsee samaa alitajunta-minälle”, sanoi Mrs Grantly. “Alitajunta-minä ei unohda milloinkaan. En tahdo sanoa, mistä sen luulen johtuvan.”

“Mutta entä alkusepustus?” kysyi Robert-setä.

“Kuvittelisin sen suunnilleen voivan olla ‘Christian Sciencen’ palstoilta…”

“Tai ehkä se on teosofiaa”, ehdotti Milred-täti. “Viesti jollekin vastakääntyneelle.”

“Jatka, lue loppu”, käski hänen miehensä.

“Tämä saattaa teidät yhteyteen mahtavampien henkien kanssa”, luki Lute. “Teistä tulee yksi joukkoamme, ja nimenänne tulee olemaan Arya, ja tulette… Valloittaja 20. Valtakunta 12. Columbia-vuori 18. Puolitie 140 — niin, siinä kaikki. Ei, tässä on vielä jokunen koukero: Arya, Kandorista… se on varmasti mahatman.”

“Olisipa hauska kuulla, miten alitajunnan kannalta selitätte tämän teosofian, Chris”, sanoi Robert-setä ärsyttävällä äänellä.

Chris kohautti olkapäitään. “Mahdotonta selittää. Olette varmaankin saanut jollekulle toiselle tarkoitetun viestin.”

“Linjakontakti kenties?” hihitti Robert-setä. “Henkistä langatonta lennättämistä usealta taholta — sanoisin.”

“Tämä on mielettömyyttä”, sanoi Mrs Grantly. “Milloinkaan en ole nähnyt psykografin toimivan näin kelvottomasti. Häiritseviä voimia on vaikuttamassa. Sen olen tuntenut alusta alkaen. Se johtuu kenties siitä, että otatte kaikki asian liiaksi leikin kannalta. Olette liian hilpeitä.”

“Säädyllinen arvokkuus olisi paremmaksi”, myönsi Chris ja asetti kätensä psykografille. “Antakaa minun koettaa. Eikä kukaan teistä saa nauraa tai hihittää eikä edes ajatella nauramista ja hihittämistä. Ja jos tohditte vielä kerrankaan myhähtää, Robert-setä, on tietymätöntä, millainen salaopillinen rangaistus teitä kohtaa.”

“Minä olen kilttinä”, lupasi Robert-setä. “Mutta ellen toden teolla voi olla myhähtämättä, minun pitänee hiipiä hiljaa tieheni?”

Chris nyökkäsi. Hänen kätensä oli jo ruvennut liikkumaan. Ei ollut ollut minkäänlaisia valmistavia värähdyksiä eikä kirjoitusyrityksiä. Hänen kätensä aloitti kohta, ja lyijykynä liikkui nopeasti ja tasaisesti paperilla.

“Katso häntä”, kuiskasi Lute tädilleen. “Näetkö, miten kalpea hän on?”

Chris näytti häiriintyvän hänen äänestään, ja sitten kaikki pysyivät hiljaa. Kuului ainoastaan lyijykynän yhtämittainen ratina. Äkkiä Chris tempasi kätensä psykografilta, aivan kuin olisi saanut piston. Huoaten ja haukotellen hän perääntyi askelen pöydästä ja tuijotti toisten kasvoja kuin vastikään havahtunut.

“Luulen kirjoittaneeni jotakin”, sanoi hän.

“Sen minä vakuutan”, sanoi Mrs Grantly tyytyväisenä, katsellen paperia, minkä oli ottanut käteensä.

“Lukekaa ääneen”, sanoi Robert-setä.

“Näin se kuuluu. Se alkaa sanoilla ‘Varo itseäsi’, mitkä on kirjoitettu kolme kertaa perätysten ja paljon kookkaammilla kirjaimilla kuin muu. Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!… Chris Dunbar, minä aion tuhota sinut. Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan ja epäonnistunut. Mutta minä tulen onnistumaan. Olen niin varma onnistumisestani, että uskallan sanoa sen sinulle. Minun ei tarvitse sanoa, minkä tähden. Sen tiedät sydämessäsi. Paha mitä teet… ja siihen se äkkiä loppuu.”

Mrs Grantly laski paperin kädestään pöydälle ja katseli Chrisia, johon muut jo olivat kohdistaneet katseensa ja joka haukotteli kuin uneliaisuuden valtaamana.

“Tulipa siitä verenhimoinen käänne”, virkahti Robert-setä.

“Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan”, luki Mrs Grantly, joka uudelleen silmäili paperia.

“Minuako vastaan?” kysyi Chris haukotustensa lomassa. “Eihän henkeni ole ollut kertaakaan vaarassa. Oh, miten minua nukuttaa!”

“Poikani, sinä ajattelet lihasta ja verestä rakennettuja ihmisiä”, nauroi Robert-setä. “Mutta kirjoittaja on henki. Näkymättömät olennot ovat tehneet murhayrityksen sinua vastaan. Kummitukset ovat luultavasti aikoneet kuristaa sinut nukkuessasi.”

“Oi, Chris!” puuskahti Lute kiihkeästi. “Iltapäivällä! Käsi, mikä tarttui ohjaksiisi.”

“Minähän puhuin leikilläni kädestä”, väitti toinen.

“Niin, mutta…” Lute ei lausunut ajatustaan loppuun.

Mrs Grantly innostui, hän oli päässyt jäljille. “Mitä tapahtui iltapäivällä? Oliko henkenne vaarassa?”

Chrisin uneliaisuus oli kadonnut. “Nyt alkaa minunkin mielenkiintoni herätä”, myönsi hän. “Emme ole puhuneet siitä mitään. Banilta katkesi selkä iltapäivällä. Se heittäytyi alas rantatörmältä, ja minä olin vähällä jäädä sen alle.”

“Miten ihmeellistä”, sanoi Mrs Grantly ääneen itsekseen. “Tässä piilee jotakin. Tämä on varoitus. Ja eilen teidän kävi huonosti ratsastaessanne Miss Storyn hevosella, Siis kaksi murhayritystä!”

Hän katseli voitonriemuisesti muita. Psykografi oli saanut hyvityksen.

“Tuhmuuksia”, nauroi Robert-setä, mutta hänen äänessään soinnahti kiihtymystä. “Sellaista ei tapahdu nykyaikaan. Me elämme kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, parahin Mrs Grantly. Ja moinen tuoksahtaa keskiajalta, lievästi sanoen.”

“Minulla on niin ihmeellisiä kokemuksia psykografista”, aloitti Mrs Grantly, mutta vaikeni äkkiä ja astui pöydän ääreen asettaen kätensä psykografille.

“Kuka sinä olet?” kysyi hän. “Mikä on nimesi?”

Kynä rupesi heti kirjoittamaan. Kaikkien muiden paitsi Mr Bartonin kasvot kumartuivat pöydän puoleen ja seurasivat kynän liikkeitä.

“Se on Dick”, huudahti Milred-täti sangen hermostuneella äänellä.

Robert-setä suoristautui, ja hänen kasvonsa olivat ensimmäistä kertaa vakavat.

“Se on Dickin nimikirjoitus”, sanoi hän. “Tuntisin sen tuhansien joukosta.”

“Dick Curtis”, luki Mrs Grantly ääneen. “Kuka on Dick Curtis?”

“Tämä on totisesti merkillistä!” puuttui puheeseen Mr Barton. “Molemmissa papereissa on sama käsiala. Kummallista, sanon, totisesti kummallista.”

“Näyttäkäähän minulle”, sanoi Robert-setä, otti paperin ja tarkasteli sitä. “Niin, se on Dickin käsialaa.”

“Mutta kuka on Dick?” intti Mrs Grantly. “Kuka on tämä Dick Curtis?”

“Dick Curtis oli kapteeni Rickhard Curtis”, vastasi Robert-setä.

“Hän oli Luten isä”, täydensi Milred-täti. “Lute on ottanut meidän nimemme. Hän ei ole milloinkaan nähnyt isäänsä. Tämä kuoli hänen ollessaan muutaman viikon ikäinen. Dick oli minun veljeni.”

“Merkillistä, ylen merkillistä!” Mrs Grantly pohti psykografin ilmoitusta. “On tapahtunut kaksi murhayritystä Mr Dunbaria vastaan. Alitajunnan vaikutusta ei voi ottaa selitykseksi, sillä kukaan meistä ei tietänyt tämänpäiväisestä tapahtumasta.”

“Minä tiesin”, vastasi Chris, “ja minun käteni oli psykografilla. Se selitys on yksinkertainen.”

“Mutta käsiala”, puuttui Mr Barton puheeseen. “Teidän kirjoituksenne ja Mrs Grantlyn kirjoitus näyttävät samanlaisilta.”

Chris kumartui käsialoja vertailemaan.

“Lisäksi”, huudahti Mrs Grantly, “Mr Story tuntee käsialan.”

Hän katseli Robert-setää vakuuttautuakseen.

Tämä nyökkäsi. “Niin, se on Dickin käsialaa. Sen voin vannoa.”

Mutta Luten mielikuvitus työskenteli. Muiden väitellessä puoleen ja toiseen ja ilman ollessa täynnä sellaisia sanoja kuin “sielullinen ilmiö”, “sieluhypnotismi”, “selittämätön totuus” ja “spiritismi” hän näki hengessään kuvan, minkä oli lapsuudessaan luonut isästään, jota ei ollut milloinkaan nähnyt. Hänellä oli isän miekka, isästä oli useita vanhanaikuisia valokuvia, hän muisti paljon mitä isästä oli sanottu, isästä kerrottuja tarinoita — ja se kaikki oli aineksina, joista hän oli laatinut kuvan isästään lapsenmielikuvituksessaan.

“Onhan olemassa mahdollisuus, että sielu tiedottomasti suggeroi toista”, sanoi Mrs Grantly, mutta Lute näki edessään isänsä, joka ratsasti kookkaalla punaisenharmaalla sotahevosella. Nyt isä johti joukkoaan. Hän näki isän yksinäisillä tiedusteluretkillä tai keskellä ulvovia intiaaneja Salt Meadowsissa, mistä palatessaan isällä oli jäljellä vain kymmenen prosenttia miehistään, ja siitä kuvasta, minkä hän oli luonut itselleen isästään, heijastui tämän sielun laatu sellaisena, jollaiseksi hän sen ajatteli hartaassa esteettisyydessään — isän urhoollisuus, hänen luonteensa vilkkaus, hänen kiihkeä ritarillisuutensa, hänen kuohahteleva kiivautensa oikean asian puolesta, hänen lämmin jalomielisyytensä ja anteeksiantavaisuutensa, hänen katsantokantainsa aateluus. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja kaikkea hallitsevana hän näki isänsä kasvoilla sen intohimoisuuden ja toimintatarmon, minkä johdosta isälle oli annettu nimi “Dick Curtis-sankari.”

“Meidän pitää tarkistaa asiaa”, kuuli hän Mrs Grantlyn sanovan. “Annetaan Miss Storyn koettaa psykografia. Kenties tulee lisätietoja.”

“Ei, ei, ei millään muotoa”, puuttui Milred-täti puheeseen, “tämä on liian kamalaa. On varmasti väärin häiritä kuolleita. Sitäpaitsi olen hermostunut! Tai vielä parempi on… sallikaa minun mennä vuoteeseen, niin voitte sitten jatkaa kokeitanne. Niin on parasta, ja voitte kertoa minulle kaiken varhain aamulla.”

Milred-tädin poistuessa ja hyvää yötä toivotettaessa ainoastaan Mrs Grantly teki heikkoja vastaväitteitä.

“Robert tulee takaisin”, huusi Milred-täti, “kohta kun on saattanut minut telttaani.”

“Sääli olisi nyt lopettaa”, sanoi Mrs Grantly “Saamme kenties kokea jotakin hyvin harvinaista! Ettekö halua koettaa, Miss Story?”

Lute totteli, mutta asettaessaan kätensä psykografille hän tunsi epämääräistä, selittämätöntä pelkoa moisesta yliluonnollisella-Ieikkimisestä. Hän oli kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsi, ja tämä oli keskiaikaa, oli setä sanonut. Mutta hän ei kyennyt vapautumaan vaistomaisesta pelosta, mikä hänessä heräsi — ihmisen perintöä ammoisilta villeiltä aikakausilta, jolloin karvainen, apinamainen alkuihminen pelkäsi pimeätä ja personoi luonnonvoimat hirvittäviin muotoihin.

Mutta kun salaperäinen voima pani hänen kätensä liikkeeseen ja pakotti sen kirjoittamaan paperille, tilanteen outous häipyi, ja hän tunsi vain jonkinlaista uteliaisuutta. Sillä hän näki edessään uuden näyn — tällä kertaa äitinsä, josta hänellä ei myöskään ollut minkäänlaista muistoa. Kuva, minkä hän loi äidistään, ei ollut selvä ja elävä, vaan hämärä ja epämääräinen — pyhimyskasvot, joita ympäröi sulouden, hyvyyden ja lempeyden sädekehä, mutta joista silti huokui tyyni päättäväisyys, luja tahto, mikä sentään ei pitänyt ääntä itsestään ja oli elämässä etupäässä ilmennyt alistuvaisuutena.

Luten käsi oli lakannut liikkumasta, ja Mrs Grantly oli jo lukenut kirjoituksen.

“Tämä on toisenlaista käsialaa”, sanoi hän. “Naisen käsialaa. Allekirjoituksena on Martha. Kuka on Martha?”

Lute ei hämmästynyt. “Se on äitini”, sanoi hän aivan levollisesti. “Mitä hän sanoo?”

Hän ei ollut käynyt uneliaaksi kuten Chris, mutta hänen tavallinen vilkkautensa oli hillittyä, ja hän tunsi miellyttävää raukeutta. Ja viestiä luettaessa hän koko ajan näki äitinsä edessään.

“Rakas lapseni”, luki Mrs Grantly, “älä tee niin kuin isäsi tahtoo. Hän oli aina kiihkeä ja käytti usein liioittelevia sanoja. Älä kaihda rakastettuasi. Rakkaus ei voi tehdä mitään pahaa. Rakkauden kieltäminen on synti. Jos tottelet sydäntäsi, et tee syntiä. Mutta jos välität maailman mielipiteistä, jos kuuntelut ylpeyden ääntä ja niitä, jotka koettavat kääntää sinut sydämesi neuvoja vastaan, silloin teet synnin. Älä tee niin kuin isäsi tahtoo. Hän on paha nyt, kuten hänellä oli tapana olla eläessään, mutta hän tulee kyllä käsittämään, että minun neuvoni on viisas, kuten hänellä oli tapana käsittää eläessään, Rakasta, lapseni, ja rakasta hellästi. — Martha.”

“Antakaa minun lukea”, huudahti Lute, sieppasi paperin ja ahmaisi kirjoituksen silmillään. Hän värisi sanomattomasta rakkaudesta tätä äitiään kohtaani, jota ei ollut milloinkaan nähnyt, ja tämä haudantakainen viesti tuntui äidin mielikuvituskuvaa paremmin vakuuttavan hänelle, että hänen äitinsä oli todella kerran ollut olemassa.

“Tämä on merkillistä”, toisti Mrs Grantly. “Milloinkaan en ole kokenut tällaista. Ajatelkaahan, rakas ystävä, sekä isänne että äitinne on ollut keskuudessamme tänä iltana.”

Lutea värisytti. Raukeus oli kadonnut, ja hän oli jälleen oma itsensä, vapisi vaistomaisesta näkymättömän-kammosta. Ja häntä kidutti se, että hänen todelliset tai kuvitellut vanhempansa tai näiden varjomuistot olivat esiintyneet kahden vieraan henkilön läsnäollessa, sairaalloisen ja hysteerisen Mrs Grantlyn, ja tylsän ja typerän Mr Bartonin, joka oli niin kömpelö sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja hänestä tuntui myös sopimattomalta, että nämä vieraat saivat tutustua hänen ja Chrisin välillä vallitsevaan läheiseen suhteeseen.

Hän kuuli sedän askelten lähenevän, ja tilanne selveni hänelle täydellisesti. Hän taittoi nopeasti paperiarkin kokoon ja piilotti sen povelleen.

“Olkaa ystävällisiä älkääkä sanoko sedälle mitään tästä toisesta viestistä, Mrs Grantly ja Mr Barton. Eikä Milred-tädillekään. Se vain kiihoittaisi heitä ja aiheuttaisi heille turhia huolia.”

Salassa hän tarkoitti myös rakastettunsa suojelemista, sillä hän tiesi, että tämän nurja suhde hänet setäänsä ja tätiinsä näiden tietämättä huonontuisi psykografin salaperäisten lausuntojen johdosta.

“Ja annetaan nyt psykografin olla”, jatkoi Lute kiireisesti. “Unohdetaan koko tämä hölynpöly.”

“Hölynpölykö, rakas lapsi?” sanoi Mrs Grantly paheksuvasti, kun Robert-setä astui seuraan.

“No”, sanoi setä, “mitä täällä on tapahtunut?”

“Sitä on liian myöhä kysyä”, vastasi Lute kevyellä äänellä. “Ei yhtään pörssitiedotusta sinun lukuusi. Psykografi on esittänyt osansa loppuun tänä iltana, olemme lopettaneet keskustelun asian teoreettisesta puolesta. Tiedätköhän, mihin asti kello on ennättänyt?”

“No, mitä teit eilis-iltana meidän mentyämme?”

“Kävin kävelyllä”, vastasi Chris.

Lute näytti veitikkamaiselta kysyessään leikillisesti, ilmeisen teeskennellysti keimaillen: “Toverinasi… Mr Barton?”

“Ihan niin.”

“Ja te polttelitte?”

“Niin. Miksi sitä kysyt?”

Lute purskahti iloiseen nauruun. “Aivan niin kuin sanoin teidän tekevän. Enkö ole mainio ennustajatar? Mutta tiesin jo ennen kuin nyt sinut tavatessani, että ennustukseni oli toteutunut. Erosin vastikään Mr Bartonista, ja tiesin hänen olleen kanssasi kävelyllä eilis-iltana, sillä hän vannoi kaikkien nurkkajumaliensa nimessä, että sinä olet ylen oiva nuori mies. Vaikka olisin nukkunut, olisin nähnyt, että poloinen oli joutunut Chris-Dunbar-lumouksen uhriksi. Mutta en ole vielä lopettanut kuulusteluani. Missä olet ollut koko aamupäivän?”

“Paikassa, minne vien sinut iltapäivällä.”

“Sinä laadit suunnitelmia minun tahtoani tietämättä.”

“Tiedän erittäin hyvin mitä tahdot. Tahdot nähdä hevosen, mikä tulee omakseni.”

Tytön ääni ilmaisi ihastusta hänen huudahtaessaan: “Oi, hyvä, hyvä!”

“Se on hyvin kaunis”, sanoi Chris.

Mutta tytön kasvot olivat äkkiä muuttuneet vakaviksi, ja hänen silmiinsä tuli levoton ilme.

“Sen nimi on Comanche”, jatkoi Chris. “Hyvin kaunis, aivan erikoisen kaunis, kalifornialaisen ponin ihanne. Sen ääriviivat… no, mikä sinulla on?”

“Ei ratsasteta enää”, sanoi Lute, “ainakaan vähään aikaan. Luulenpa tosiaankin olevani hiukan kyllästynyt siihen.”

Mies katseli tyttöä hämmästyneenä, ja tyttö vastasi urheasti katseella katseeseen.

“Minä näen ruumisvaunusi ja hautaseppeleesi”, aloitti mies, “ja kuulen hautapuheen, näen maailman lopun ja tähtien tippuvan taivaalta ja taivaankannen kohoavan kuin esiripun, näen elävien ja kuolleiden kokoontuvan viimeiselle tuomiolle, lampaiden ja vuohien, karitsain ja oinasten ja niin edespäin, valkovaatteiset pyhät, helisevät kultaharput ja kadotetut, jotka ulvovat tulimereen suistuessaan… kaiken sen näen sinä päivänä, jona sinä, Lute Story, et enää välitä ratsastamisesta. Ratsastamisesta, Lute! Ratsastamisesta!”

“Ei ainakaan vähään aikaan”, pyysi tyttö.

“Naurettavaa!” puuskahti mies. “Mikä on? Etkö voi hyvin? Sinä, joka aina olet ihan inhoittavan terve, jumalallisen terve!”

“Ei, ei se johdu huonovointisuudesta”, vastasi tyttö. “Tiedän, että se on naurettavaa, Chris, tiedän sen, mutta epäilys valtaa minut. En voi sille mitään. Sinä sanot aina, että olen niin terveesti juurtunut maahan ja todellisuuteen ja kaikkeen sellaiseen, mutta — ehkä se on taikauskoa, en tiedä — mutta kaikki mitä on tapahtunut, psykografin ilmoitus, mahdollisuus, että isäni käsi, ties miten, on saattanut tarttua Banin ohjaksiin ja syöstä sen ja sinut kuoleman kitaan, isäni sanojen, että hän on tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan, ja sen tosiasian yhtäpitäväisyys, että kahtena viime päivänä olet kaksi kertaa ollut hengenvaarassa hevosten takia — kaikki se saa aikaan, että minussa tosiaankin herää epäilys. Mitä jos kaiken takana piilisi jotakin? En ole lainkaan varma asiasta. Tiede on kenties liian itsetietoinen kieltäessään näkymättömän. Näkymätön, sielun voimat ovat ehkä liian hienoja, liian henkisiä, jotta tiede voisi päästä niihin käsiksi ja kykenisi niitä tutkimaan ja määrittelemään. Etkö käsitä, Chris, että itse epäilyssäkin on järkeä? Epäilyksen perusta lienee tosin heikko — oi, hyvin heikko — mutta minä rakastan sinua liian paljon antautuakseni pieneenkään uhkayritykseen. Sitäpaitsi olen nainen, ja senkin jo pitäisi olla taikauskoisuuteen taipuvaisuuteni riittävänä selityksenä.

“Niin, niin, tiedän, että sanot kaikkea sellaista epätodelliseksi. Mutta olen kuullut sinun laskettelevan paradokseja epätodellisen todellisuudesta kuvittelun todellisuudesta sairaalle mielelle. Ja minuun nähden se pitää paikkansa, niin, pitää, se on kuvittelua ja epätodellista, mutta minulle, sellaiseksi olen kerta kaikkiaan luotu, se on täysin todellista — todellista kuin kauhea uni vielä ihan heräämisen kynnyksellä.”

“Loogillisin epäloogillisen päteväksi todistelu, minkä milloinkaan olen kuullut”, hymyili Chris. “Joka tapauksessa erinomainen väittelynaihe. Sinun onnistuu esittää filosofiasi puolustukseksi enemmän mahdollisuuksia kuin minun omani puolustukseksi. Muistuu mieleeni Sam, puutarhuri, joka teillä oli pari vuotta sitten. Satuin kuulemaan, kuinka hän ja Martin väittelivät tallissa. Tiedät, miten kiihkeä jumalankieltäjä Martin on. No, Martin oli valanut Samin niskaan kokonaisen vedenpaisumuksen logiikkaa. Sam tuumiskeli hetken ja sanoi sitten: ‘Sinä puhut kuin vanha talo palaa, Martin, mutta sinulla on huonommat mahdollisuudet kuin minulla.’ — ‘Mitenkä niin?’ kysyi Martin. — ‘No, katsohan, Martin, sinulla on vain yksi mahdollisuus minun kahta mahdollisuuttani vastaan.’ — ‘Tuota en kykene käsittämään’, sanoi Martin. — ‘No, katsohan, Martin, asian laita on tälleen. Sinä sanot, että sinulla on vain mahdollisuus muuttua mullaksi ja puutarhan kaalien höysteeksi. Mutta minulla on mahdollisuus saada koroittaa ääneni Herraa ylistämään, kun kuljen pitkin taivaan kultaisia katuja — ja lisäksi mahdollisuus muuttua mullaksi mukanasi, Martin.’”

“Sinä et ota minua vakavalta kannalta”, sanoi Lute naurettuaan toisen jutulle.

“Kuinka saattaisin ottaa sen psykografi-huijauksen vakavalta kannalta?” kysyi Chris.

“Sinä et kykene selittämään sitä — isäni käsialaa, minkä Robert-setä tunsi — niin, kerta kaikkiaan, et kykene sitä selittämään.”

“Minä en tunne kaikkia sielun salaisuuksia”, vastasi Chris. “Mutta luulen moisten ilmiöiden saavan tieteellisen selityksensä lähitulevaisuudessa.”

“Minulla on joka tapauksessa salainen halu saada kuulla enemmän psykografilta”, tunnusti Lute. “Se on vielä ruokasalissa. Voimme kokeilla sillä nyt, me molemmat, eikä kukaan saa sitä tietää.”

Chris tarttui hänen käteensä ja huudahti: “Mennään sitten! Siitä tulee hauskaa.”

Käsi kädessä he juoksivat tietä pitkin vihreään pylvässaliin.

“Leiri on autiona”, sanoi Lute asettaessaan psykografin pöydälle. “Mrs Grantly ja Milred-täti ovat makuulla, ja Mr Barton on mennyt jonnekin Robert-sedän kanssa. Kukaan ei voi häiritä meitä.” Hän asetti kätensä puusäleille. “Nyt aloitamme.”

Muutama minuutti meni mitään tapahtumatta. Chris aikoi sanoa jotakin, mutta tyttö vaiensi hänet. Enteellisiä värähdyksiä oli alkanut tuntua Luten kädessä ja käsivarressa. Sitten lyijykynä rupesi kirjoittamaan. He lukivat sen kirjoituksen, sana sanalta:

“On olemassa järjen viisautta suurempi viisaus. Rakkautta ei luoda järjen rutikuivilla metodeilla. Rakkaus on sydämestä kotoisin ja yläpuolella kaiken järjen, kaiken logiikan, kaiken filosofian. Usko omaa sydäntäsi, tyttäreni. Jos sydämesi käskee sinun luottaa rakastettuusi, niin naura järjelle ja sen kylmälle viisaudelle, tottele sydäntäsi ja luota rakastettuusi. — Martha.”

“Tämän viestin on sinun oma sydämesi sanellut”, huudahti Chris. “Etkö käsitä sitä, Lute? Ajatus on sinun omasi, ja alitajuntasi on ilmaissut sen paperille.”

“Mutta erästä seikkaa minä en käsitä”, intti tyttö.

“Mitä siis?”

“Käsialaa. Katsohan sitä. Se ei lainkaan ole minun käsialani kaltaista. Se on siroa, vanhanaikaista käsialaa, jollainen oli edellisen sukupolven naisilla.”

“Et kai tarkoita todella uskovasi, että tämä on vainajan viesti?” keskeytti mies.

“En tiedä, Chris”, sanoi tyttö epäröivästi. “En tosiaankaan tiedä.”

“Se on mieletöntä!” huudahti mies. “Tämä on mielikuvituksen lukinverkkoa. Kuollut ihminen on kuollut. Hän on tomua. Hän on kaalinhöystettä, kuten Martin sanoo. Mitä kuolleista! Minä nauran kuolleille. Heitä ei ole olemassa. Heitä ei ole. En pelkää haudan mahtia enkä ihmisiä, jotka ovat vainajina, poissa, maan tomuna… Entä mitä sinulla on tästä sanomista?” sanoi hän taistelunhaluisesti ja asetti kätensä psykografille.

Silmänräpäyksessä hänen kätensä rupesi kirjoittamaan. Kumpikin hämmästyi alun äkillisyydestä. Ilmoitus oli lyhyt:

“Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!”

Chris hätkähti ilmeisesti, mutta nauroi. “Tämä on kuin ihmenäytelmää. Meille esiintyy Kuolema haudasta haastaen. Mutta missä ovat Hyvät työt, oi missä? Entä Sukulaiset? Ja Ilo? Ja Kodin hyvät vallat? Ja Ystävyys? Ja koko niiden hilpeä seurue?”

Mutta Lute ei yhtynyt hänen uhmaansa. Tytön kasvot ilmaisivat kauhua. Hän laski vapisevan kätensä miehen käsivarrelle.

“Oi, Chris, lopetetaan tämä. Olen pahoillani, kun aloitimme. Jätetään kuolleet rauhaan. Tämä on väärin. Tämä on varmasti väärin. Tunnustan, että tämä on vaikuttanut minuun. En voi sille mitään. Sekä ruumiini että sieluni vapisee. Oi näitä haudantakaisia sanoja, kuollutta miestä, joka nousee mullasta suojelemaan minua sinulta! Siihen on jokin syy. Syynä on se elävä salaisuus, mikä estää sinua menemästä kanssani naimisiin. Jos isäni eläisi, hän suojaisi minua sinua vastaan. Hän on kuollut, mutta yhä hän koettaa suojella minua. Hänen kätensä, hänen varjokätensä ojentuvat sinua kohden henkeäsi uhaten!”

“Rauhoituhan”, sanoi Chris hyvittelevällä äänellä, “ja kuuntele minua. Tämä kaikki on petosta. Leikimme oman olemuksemme subjektiivisilla voimilla, ilmiöillä, joita tiede ei vielä ole selvittänyt, siinä koko seikka. Psykologia on niin nuori tiede. Voi sanoa, että alitajunta-minä on vastikään keksitty. Se on vielä pelkkää salaisuutta, sen lakeja ei ole määritelty. Se on kerta kaikkiaan selittämätön ilmiö. Mutta meillä ei ole lainkaan syytä heti panna sitä viralta listimällä se spiritismiksi. Psykografi taas…”

Hän vaikeni äkkiä, sillä kun hän sanojaan korostaakseen asetti kätensä psykografille, käsi joutui silmänräpäyksellisesti kuin kouristuksen valtaan, kiiti tahtomattaan pitkin paperia ja kirjoitti kuin hurjistunut ihminen olisi kirjoittanut.

“Ei, en tahdo enää ottaa tähän osaa”, sanoi Lute, kun kirjoitus oli valmiina. “On kuin katselisin sinun ja isäni välistä taistelua. Tämä kaikki muistuttaa painiskelua ja lyömistä.”

Hän osoitti lausetta, mikä kuului: “Sinä et voi välttää minua etkä oikeudenmukaista rangaistustasi.”

“Minulla kenties on liian vilkas mielikuvitus, sillä näen hänen kätensä sinun kurkullasi. Tiedän, että hän on kuollut ja poissa, kuten sanot, mutta kuitenkin näen hänet kuin maan päällä elävän ihmisen, näen hänen kasvojensa hehkuvan vihaa, vihaa ja kostonhimoa, ja näen niiden tähtäävän sinua.”

Tyttö rutisti kokoon kirjoitetut paperiarkit ja pani pois psykografin.

“Emme koske enää siihen”, sanoi Chris. “En uskonut sen tekevän niin voimakasta vaikutusta sinuun. Mutta minä olen vakuutettu siitä, että koko seikka on subjektiivinen ilmiö, mihin kenties liittyy pikku annos suggestiota — sellainen ilmiö eikä mitään muuta. Ja tilanteemme yleinen jännittyneisyys on tehnyt olosuhteet ylen otollisiksi tälle hämmästyttävälle ilmiölle.”

“Mainitsit tilanteestamme”, sanoi Lute heidän hitaasti kulkiessaan polkua pitkin. “En tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Jatkammeko tähänastiseen tapaan? Mikä on parasta? Oletko ajatellut jotakin?”

Chris kävi sisällistä taistelua ja sanoi hetken kuluttua: “Olen aikonut puhua setäsi ja tätisi kanssa.”

“Siitäkö, mitä et ole saattanut sanoa minulle?” kysyi tyttö nopeasti.

“Ei”, vastasi mies hitaasti, “vaan yhtä paljon kuin olen sanonut sinulle. Minulla ei ole oikeutta sanoa heille enempää kuin olen sinulle sanonut.”

Nyt oli tytön vuoro taistella. “Ei, älä sano heille mitään”, sanoi hän vihdoin. “He eivät käsittäisi sitä. En minäkään sitä käsitä, mutta minä uskon sinua, ja on luonnollista, etteivät he kykene samalla lailla uskomaan. Sinä sanot minulle, että on olemassa salaisuus, mikä estää avioliittomme, ja minä uskon sinua, mutta he eivät jaksaisi uskoa, vaan heissä heräisi ajatus, että salaisuus on rikoksellista laatua. Sitäpaitsi se vain enentäisi heidän levottomuuttaan.”

“Minun pitäisi kadota, tiedän, että minun pitäisi kadota”, sanoi mies puoleksi itsekseen. “Ja sen voin tehdä. En ole heikko rakastaja. Siitä, etten jaksanut pysyä poissa kerran, ei välttämättä seuraa epäonnistuminen toisellakin kertaa.”

Tyttö veti raskaasti henkeä. “Tuntuu siltä, kuin minulta ryöstettäisiin kaikki, kun kuulen sinun puhuvan pois menosta ja poissa pysymisestä. En saisi sinua enää milloinkaan nähdä. Se olisi liian kauheata. Äläkä moiti itseäsi heikkoudesta. Minä se ansaitsen sen moitteen. Minä se estin sinut pysymästä poissa viime kerralla, tiedän sen. Minä tahdoin sitä. Ja minä tahdon sitä… Emme voi mitään tehdä, Chris, emme mitään muuta kuin jatkaa ja antaa asian itsestään ratketa jollakin tavalla. Yhdestä seikasta voimme olla varmat: se tulee ratkeamaan jollakin tavalla.”

“Mutta ratkaisu olisi helpompi, jos minä väistyisin”, sanoi mies.

“Minä olen onnellisempi, kun olet täällä.”

“Olosuhteet ovat julmat”, mutisi mies katkerasti.

“Menitpä tai jäitpä tänne — se on vain renkaana asian kehityksen ketjussa. Mutta en soisi sinun menevän, Chris, sen tiedät. Ja nyt se asia sikseen. Sanat eivät saa mitään aikaan. Älkäämme milloinkaan puhuko tästä — tai vain — tai vain kerran, jonakin ihmeellisenä, onnellisena päivänä, jona saatat tulla minulle sanomaan: ‘Lute, nyt on kaikki hyvin. Salaisuus ei sido minua enää. Olen vapaa.’ Antakaamme siihen asti asian ja psykografin ja kaiken muun olla haudattuna ja koettakaamme saada niin paljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä meillä on.

“Ja osoittaakseni sinulle, miten hartaasti koetan saada niin paljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä meillä on, lähden mukaasi iltapäivällä hevosta katsomaan — vaikka toivon, ettet huolisi ratsastaa… ainakaan muutamaan päivään tai viikon päiviin. Minkänimiseksi sitä sanoitkaan?”

“Sen nimi on Comanche”, vastasi mies. “Tiedän, että tulet siitä pitämään.”

Chris loikoi selällään, pää paljaalla paadella ja katse tarkkaavasti tähdättynä jokilaakson toiselle puolelle, vastarannan metsäiselle vierteelle. Hän kuuli siellä pensaikon ruskahtelevan ja rautakenkäisten kavioiden kapsahtelevan kiviä vasten; silloin tällöin siellä irtosi sammaltunut kivi ja putosi polskahtaen jokeen, mikä kuohui hänen alapuolellaan villissä sekamelskassa olevilla kalliopaasilla. Toisinaan hän näki vihreydestä vilahdukselta Luten kullanruskean ratsastuspuvun ja raudikon, jolla tyttö ratsasti.

Tämä ratsasti aukiolle, mistä maavieremä oli pyyhkäissyt pois puut ja pensaat. Hän pidätti hevosta vieremän partaalla ja loi tutkivan katseen sen rinteelle. Neljäkymmentä jalkaa hänen alapuolellaan rinne päättyi pieneen, kovapintaiseen pengermään, mihin vierinyt sora ja multa oli ahtautunut.

“Tässä on mainio koepaikka”, huudahti hän joen poikki. “Annan raudikon kulkea tästä alas.”

Hevonen laskeutui varovasti petollista, jyrkkää rinnettä, menetti takajalkojensa sijan silloin tällöin, mutta piti etujalkansa jäykkinä; pelkäämättä tai hermostumatta, tyynesti ja maltillisesti se kohotteli etukavioitansa, kun ne vajosivat liian syvälle luisuvaan maahan, mikä liikkui sen edessä kuin aaltoava virta. Kun se saavutti tukevan jalansijan vieremän alla, se kapusi pikku pengermälle nopsana, ripeänä ja notkeana liikkeiltään, mitkä muodostivat vastakohdan sille tyynelle varovaisuudelle, jolla se oli laskeutunut rinnettä.

“Hyvä!” huusi Chris jokilaakson poikki ja taputti käsiänsä.

“En ole milloinkaan nähnyt näin varmajalkaista ja selväpäistä hevosta”, huusi Lute vastaukseksi, kääntäen samalla eläimen sivulle kiviseen alamäkeen, missä hän jälleen katosi puiden sekaan.

Chris seurasi tytön kulkua äänen ja niiden vilahdusten nojalla, joita näki tästä silloin, kun kohdalle sattui harva iehvistö: tyttö ratsasti ristiin rastiin alas jyrkkää, tietöntä rinnettä. Miehen alla olevalla kivikkoisella vastarannan äyräällä tyttö sukelsi näkösälle, antoi hevosen laskeutua eräältä kolmen jalan korkuiselta paadelta ja pidätti sitä etsiäkseen ylikulkupaikan.

Neljän jalan päässä hänestä virrassa oli kapea vedenpäällinen kallio. Sen takana kiehui kohiseva pyörteikkö. Mutta useita jalkoja kalliosuikaleesta vasemmalle alavirtaan oli pieni sorasaareke, jolle pääsyä vaikeutti suunnattoman iso paasi. Ainoana keinona päästä saarekkeelle oli ensin hypätä paadelle. Tyttö ajatteli tarkasti asiaa ja heilautti vasenta kättään merkiksi siitä, että oli tehnyt päätöksensä.

Chris oli levottomuutensa vallassa kohonnut istualleen paremmin nähdäkseen, mitä toinen aikoi tehdä.

“Älä yritä”, huusi hän.

“Minä luotan Comancheen”, huusi tyttö vastaukseksi.

“Se ei kykene tekemään syrjähyppäystä särkälle”, varoitti Chris. “Sen on mahdotonta pysyä jaloillaan. Se sortuu pyörteeseen. Tuskin yksi tuhannesta hevosesta kykenee sen tekemään.”

“Mutta Comanche on juuri se yksi”, vastasi tyttö. “Katsohan!”

Hän antoi hevoselle valtoimet ohjat, ja se hyppäsi ketterästi ja tarkasti laskien virran poikki paadelle, jalat lähellä toisiaan paikan ahtauden takia.

Samassa kuin se pääsi sille, Lute kosketti kevyesti en kaulaa ohjaksella ja käänsi sen vasemmalle, ja horjahdellen tukalalla alustallaan, etujalat melkein luiskahtamaisillaan edessä olevaan pyörteeseen hevonen kohosi takajaloilleen ja teki puolikäännöksen, hyppäsi vasemmalle ja päätyi kuin päätyikin kapealle sorasaarekkeelle. Kevyellä hyppäyksellä se sitten ponnahti virran toisen puoliskon poikki, ja Lute antoi sen risteillen kavuta ylös rantatöyrästä Chrisin luokse.

“Mitä sanot?” kysyi hän.

“Olin kauhean jännityksen vallassa”, vastasi Chris. “Pidätin henkeäni.”

“Osta Comanche kaiken nimessä”, sanoi Lute maahan laskeutuessaan. “Teet hyvän kaupan. Uskaltaisin yrittää mitä tahansa tällä hevosella. En milloinkaan ole niin luottanut hevosen jalkavuuteen.”

“Sen omistaja sanoo, ettei se milloinkaan ole kadottanut jalansijaa ja että on mahdoton saada sitä kaatumaan.”

“Osta se, osta se heti”, neuvoi tyttö, “ennen kuin mies ennättää ruveta katumaan. Ellet sinä osta, ostan minä. Oi näitä jalkoja! Luotan niihin niin, että istuessani sen selässä en lainkaan muista, että sillä onkaan jalat. Ja se on nopea kuin kissa ja tottelee silmänräpäyksessä. Sitä saattaisi ohjata silkkilangoilla. Oi, tiedän kyllä olevani herkkä haltioitumaan, mutta ellet sinä osta sitä, Chris, ostan minä. Muista, että olen kilpaostajanasi.”

Chris hymyili hyväksyvästi satuloita vaihtaessaan. Sitten he vertailivat Dollyä ja Comanchea toisiinsa.

“Luonnollisesti se ei ole yhtä sopusointuinen Dollyn pariksi kuin Ban”, sanoi Lute pahoitellen, “mutta sentään sillä on kaunis karva. Ja ajattelehan, millainen hevonen sen karvan alla on!”

Chris auttoi tytön satulaan ja seurasi tätä mäkeä ylös maantielle. Tyttö pidätti äkkiä Dollyä ja sanoi:

“Emme ratsasta suoraan leirille.”

“Unohdat päivällisen”, muistutti Chris.

“Mutta muistan Comanchen”, vastasi Lute. “Ratsastamme suoraa päätä maatilalle ja ostamme hevosen. Ei päivällinen tiehensä juokse.”

“Mutta keittäjätär juoksee”, nauroi Chris. “Hän on jo uhannut erota, kun aina myöhästymme aterioilta.”

“Entä sitten?” vastasi tyttö. “Milred-täti voi hankkia uuden keittäjättären, ja Comanche on silloin joka tapauksessa meidän.”

He käänsivät hevoset poispäin kesäleiriltä, ja ratsastivat pitkin Nun Canyon-tietä, mikä johtaa vuorenharjanteen ylitse Napa-laaksoon. Mutta tie oli jyrkkä, ja he pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Toisinaan he olivat sata jalkaa jokiuoman yläpuolella toisinaan he painuivat alas ja ratsastivat joen yli kaksikymmentä kertaa hyvin lyhyellä taipalella. He ratsastivat sileärunkoisten vaahterain ja mahtavien’ punapuiden varjossa ja avoimien vuoritasankojen poikki, joilla maa oli rutikuivaa ja auringonpaahteesta halkeillutta.

He saapuivat eräälle sellaiselle tasangolle, missä heillä oli edessään neljännespeninkulma sileätä tietä. Tämän toisella puolella kohosi vuoren mahtava röykkiö. Toiselta puolelta putosi jokilaakson pysty seinämä pahoina vierteinä ja äkkijyrkänteinä laakson pohjalle saakka. Tässä kuilussa oli rinnan ihanaa vihreyttä ja synkkiä rotkelmia, ja harhailevat auringonsäteet ja aurinkopälvet pitivät siellä kisailuaan. Kuohuvan veden kohu humisi tuulettomassa ilmassa, ja villimehiläiset surisivat.

Hevoset panivat pieneksi raviksi. Chris ratsasti ulkolaidalla, katseli syvyyteen ja nautti näkemästään. Mehiläisten surinan läpi erotti nyt vesiputouksen pauhun. Se yltyi joka askelelta, minkä hevoset juoksivat.

“Katso!” huudahti hän.

Lute kumartui eteenpäin satulassaan katsoakseen. Vesi kuohui heidän alapuolellaan pitkin sileätä kalliopaatta ja syöksyi sen reunalta ilmaan — sykkivänä valkoisena nuorana, mikä oli lakkaamattomassa liukuliikkeessä ja minkä ainemäärä alituisesti vaihtui, mutta muoto pysyi muuttumattomana, kevyenä vesivuona, mikä oli yhtä aineeton kuin höyry ja yhtä ikuinen kuin vuori; se kiiti ilman halki kalliopaaden reunalta kaukana alhaalla olevien puiden latvoille, joiden vihreyteen se häipyi kokoontuakseen näkymättömissä olevaan suvantoon.

He olivat sivuuttaneet putouksen. Tämän pauhu vaimeni etäiseksi humuksi, mikä jälleen sulautui mehiläisten surinaan ja vihdoin lakkasi kokonaan kuulumasta. Yhteisen tunneläikähdyksen vallassa he katselivat toisiansa.

“Oi, Chris, miten ihanaa on elää… ja saada pitää sinut rinnallaan!”

Miehen silmät vastasivat hellästi tuikahtaen.

Kaikki yhtyi virittämään heitä ihanaan tunnelmaan — heidän ruumiinsa liikkeet, mitkä sulautuivat ratsujen liikkeihin, heidän verenkäyntinsä lievä vilkastuminen, mikä herätti heissä suloista terveyden tuntoa, lämpöinen ilma, mikä leyhähteli heidän kasvoillaan, hiveli heidän ihoaan balsamisilla ja virkistävillä hyväilyillä, täytti heidän olemuksensa ja vaivutti heidät hienoiseen aistihurmioon, maailman kauneus, mikä vielä aineettomammin ja hienoisemmin valeli heitä hurmiolla, jollaista vain sielu tuntee ja joka on persoonallista ja pyhää ja jota ei saata sanoiksi pukea, mutta jonka voi kuitenkin ilmaista sielun sisimpiä heijastelevan silmän säteily.

Niin he katselivat toisiansa hevosten ravatessa heidän allaan, ja luonnon kevät ja heidän nuoruutensa kevät lämmitti heidän vertaan, ja olemassaolon salaisuus väreili heidän silmissään ja tuntui yhdellä ainoalla taikasanalla selvittävän ja ratkaisevan elämän kaikki raskaat pulmat ja arvoitukset.

Tie kääntyi niin, että he näkivät jokilaakson taustan yläosan ja joen etäisen uoman siellä korkealla yläpuolellaan. He pyörsivät tienmutkassa ja kumartuivat katselemaan uutta luonnonnäkyä, mikä äkkiä levisi heidän silmäinsä eteen. Ei minkäänlaista varoittavaa ääntä. Tyttö ei kuullut mitään, mutta jo ennen kuin miehen hevonen syöksyi syvyyteen, hän tunsi, että ravaavien ratsujen välinen sopusointu särkyi. Hän käänsi päätään niin nopeasti, että näki, miten Comanche putosi. Se ei kompastunut eikä astunut harhaan. Se putosi, kuin se olisi kuollut kesken juoksuaan tai saanut lamauttavan iskun.

Ja siinä silmänräpäyksessä hän muisti psykografin; oli kuin kaikki muistot olisivat äkkiä salamana iskeneet hänen aivoihinsa. Hänen hevosensa perääntyi tuntiessaan hänen ruumiinsa painon kupeillaan, mutta hänen päänsä kurkotti sivulle ja silmänsä tähtäsivät putoavaa Comanchea. Tämä vieri rentonaan pitkin vuorenseinämää, jalat hervottomina ja elottomina allaan.

Hän ei tietänyt, miten oli joutunut maahan, seisoessaan tienreunalla. Hänen rakastettunsa oli poissa satulasta ja vapaana Comanchesta lukuunottamatta jalustimeen takertunutta oikeata jalkaansa. Rinne oli niin jyrkkä, ettei mikään hillinnyt putoamisen vauhtia. Maata ja pikku kiviä, joita putoavain liikkeet olivat irrottaneet, vyöryi heidän mukanaan ja edellään pienenä maavieremänä. Tyttö seisoi hievahtamatta painaen kädellään sydänalaansa. Mutta samalla kuin hän näki, mitä tapahtui todellisuudessa, hän näki sisäisillä silmillään, miten hänen isänsä oli varjokädellään antanut töytäyksen, mikä oli syössyt Comanchen kesken juoksuaan ratsastajineen kuiluun.

Hevosen ja miehen alla ammottava jyrkänne päättyi matalaan, rosoiseen harjanteeseen, minkä juurelta alkoi uusi, toiselle harjanteelle putoava vierre. Kolmatta jyrkännettä rajoitti kolmas, joenäyrästä pitkin kulkeva harjanne, mikä oli neljäsataa jalkaa tytön alapuolella. Hän näki rakastettunsa turhaan tempovan jalkaansa jalustimesta. Comanche törmäsi kovasti kallionkielekkeeseen. Sen vauhti pysähtyi sekunnin murto-osaksi, ja silloin miehen onnistui tarttua nuoreen manzanita-vesaan. Tyttö näki hänen vahvistavan otettaan toisella kädellä. Sitten Comanchen putoamista jatkui. Tyttö näki jalustimenhihnan pingoittuvan ja sitten myös rakastettunsa ruumiin ja käsivarsien. Manzanita-vesa heltisi juurineen, ja mies ja hevonen kierähtivät kallionkielekkeeltä ja katosivat näkyvistä.

Putoavat ilmaantuivat taas näkösälle seuraavalla rinteellä, vierivät monen monet kerrat päälletysten, milloin mies, milloin hevonen alla. Chris ei enää ponnistellut vastaan, ja yhdessä molemmat syöksyivät kolmannelle jyrkänteelle. Lähellä viimeistä kivikkoharjannetta Comanche puuttui kallionkielekkeeseen. Se makasi liikkumatta, ja lähellä sitä, yhä jalustimella siihen kytkettynä, makasi sen ratsastaja suullaan.

“Kun se vain pysyisi hiljaa paikoillaan”, kuiskasi Lute itsekseen, ja hänen ajatuksensa suunnittelivat jotakin pelastuskeinoa.

Mutta hän näki Comanchen rupeavan sätkyttelemään jälleen, ja hän näki selvästi isänsä kummituskäden tarttuvan suitsiin ja kiskaisevan hevosen liikkeelle. Comanche keikahti kallionkielekkeeltä, hievahtamaton ihmisruumis seurasi mukana, ja sekä hevonen että mies katosivat näkyvistä. Heitä ei näkynyt enää. He olivat alhaalla.

Lute katseli ympärilleen. Hän oli yksin maailmassa. Hänen rakastettunsa oli poissa. Mikään ei osoittanut tämän olleen olemassa, lukuunottamatta Comanchen kavionjälkiä tien tomussa ja kallionkielekkeelle jääneitä putoamisen merkkejä.

“Chris!” huusi hän kerran, toisen kerran, mutta hänen huutelunsa oli turhaa.

Syvyydestä kantautui tuulettoman ilman kautta vain mehiläisten surina ja virtaavan veden humu.

“Chris!” huusi hän kolmannen kerran ja vaipui hitaasti tien tomuun.

Hän tunsi, miten Dolly kosketti hänen käsivarttaan turvallaan, ja hän painoi päänsä tamman kaulaa vasten ja odotti. Hän ei tietänyt, miksi hän odotti tai mitä hän odotti, mutta hänestä tuntui siltä, ettei hänellä enää ollut muuta tehtävää kuin odottaa.

← Back to Ikuinen salaisuus