Leopardinkesyttäjän Tarina
Hänellä oli uneksiva, kaukokatseinen ilme silmissään, ja hänen surullissävyisestä, yksitoikkoisesta äänestään, mikä oli tyttömäisen lempeä, tuntui huokuvan syvälle syöpynyttä alakuloisuutta. Hän oli “leopardimies”, mutta ei näyttänyt sellaiselta. Hän sai leipänsä esiintymällä harjoitettujen leopardien kanssa häkissä suuren yleisön edessä ja saattamalla kylmät väreet kulkemaan pitkin samaisen yleisön selkäpiitä osoittamalla määrättyjä esimerkkejä kuolemanhalveksumisesta, joista hänen esimiehensä maksoivat hänelle suhteellisesti sen mukaan kuin ne herättivät kylmiä väreitä katselijain selkäpiissä.
Kuten sanottu hän ei näyttänyt sellaiselta. Hän oli kapeaharteinen, kapealanteinen ja vähäverinen, ja se, mikä hänen olemustaan painosti, ei vaikuttanut synkkyydeltä, vaan oikeamminkin suloiselta ja hiljaiselta kaihomielisyydeltä, minkä taakkaa hän kantoi yhtä suloisesti ja hiljaisesti. Kokonaisen tunnin olin koettanut houkutella hänen huuliltaan jotakin tarinaa, mutta häneltä tuntui puuttuvan mielikuvitus. Hän ei nähnyt lainkaan romantiikkaa ihaillussa ammatissaan, ei sankaritekoja, ei mitään jännittävää — kaikki oli pelkkää harmaata, yksitoikkoista ja äärettömän ikävää.
Leijonatko? Niin, hän oli ollut kamppailussa niiden kanssa. Se ei ollut mitään. Se ei kysynyt mitään muuta kuin levollisuutta. Kuka tahansa saattoi tavallisella kepillä pakottaa leijonan pysymään hiljaa. Kerran hänellä oli ollut leijonan kanssa yhteenotto, mikä kesti puoli tuntia. Ei tarvinnut muuta kuin lyödä sitä kuonolle, aina kun se yritti hyökätä, ja kun se turvautui kavaluuteen ja hyökkäsi pää alaspäin painettuna, piti vain ojentaa jalkansa. Kun se iski sitä kohden, veti kesyttäjä jalkansa takaisin ja löi petoa kuonolle. Siinä kaikki.
Hänen silmäinsä ilme oli yhtä uneksiva kuin tavallisesti ja hänen sanansa olivat yhtä vienoja, kun hän näytti minulle haavojaan. Niitä oli paljon, eräs aivan veres: naarastiikeri oli kynsäissyt häntä olkapäästä jalkaan asti. Näin sirosti korjatut repeämät hänen lakissaan. Hänen oikea käsivartensa näytti kyynärpäästä alaspäin sellaiselta, kuin se olisi kulkenut puimakoneen läpi, niin paljon ja pahoja merkkejä kynnet ja kulmahampaat olivat siihen jättäneet. Mutta eihän se mitään, sanoi hän, vanhoja haavoja vain pakotti hiukan, kun oli kosteat ilmat.
Äkkiä kirkasti muudan muisto hänen kasvonsa, sillä hän halusi yhtä kernaasti kertoa minulle jonkin tarinan kuin minä halusin sellaisen kuulla.
“Te olette kai kuullut puhuttavan leijonankesytläjästä, jota toinen mies vihasi?” kysyi hän.
Hän vaikeni ja katseli miettivästi sairasta leijonaa, joka oli vastapäisessä häkissä.
“Sillä on hammassärky”, selitti hän. “Niin… leijonankesyttäjän suurnumerona oli työntää pään leijonan kitaan yleisön edessä. Mies, joka vihasi häntä, oli läsnä joka näytännössä ja toivoi kerran saavansa nähdä leijonan iskevän hampaansa kesyttäjään. Hän seurasi kiertuetta kautta maan. Vuodet vierivät, ja hän tuli vanhaksi, ja leijonankesyttäjä tuli vanhaksi, ja leijona tuli vanhaksi. Ja vihdoin erään päivänä ensimmäisellä penkillä istuessaan hän sai nähdä mitä oli odottanut. Leijona puraisi, ja lääkärin noutaminen oli hyödytöntä.”
Leopardinkesyttäjä katseli kynsiään kasvoilla ilme, mikä olisi ollut arvosteleva, ellei se olisi ollut niin alakuloinen.
“Niin, sellaista sanon kärsivällisyydeksi”, jatko hän, “ja kärsivällisyys on minun makuuni. Mutta eräällä toverilla, jonka tunsin, ei ollut makua. Hän oli pieni, laiha, lyyhy ranskalainen, joka nieli miekkoja ja teki taikatemppuja. De Ville nimeä hän käytti itsestään, ja hänellä oli kaunis vaimo. Vaimo esiintyi trapetseilla, ja hänellä oli tapana viskautui katosta alapuolella olevaan verkkoon ja heittää täysvoltti ilmassa.
“De Villen luonne oli yhtä kiivas kuin hänen kätensä oli nopea, ja hänen kätensä oli yhtä nopea kuin tiikerin käpälä. Kun sirkuksen johtaja eräänä päivänä nimitti häntä ranskalaiseksi paholaiseksi tai joksikin sentapaiseksi, hän asetti miestä vasten puisen veitsenheittotaulunsa, ja se kävi niin nopeasti, ettei toinen ennättänyt hievahtaakaan, ja sitten de Ville pani toimeen oikean ilotulituksen veitsillään ja naulasi ne puuhun sirkuksenjohtajan ympärille, niin lähelle tätä, että ne lävistivät miehen vaatteet ja että useimmat naarmuttivat hänen nahkaansa.
“Klovnien piti irroittaa veitset, jotta johtaja pääsi vapaaksi, sillä hän oli kiinninaulittu. Siitä pitäen päätimme varoa de Villeä ja olla osoittamatta hänen vaimolleen sen suurempaa huomaavaisuutta kuin kohteliaisuus parahiksi vaati. Nainen oli muutoin oikein intohimoinen heilakka, mutta kaikki pelkäsimme de Villeä.
“Mutta joukossamme oli muudan, Wallace, joka ei pelännyt mitään. Hän oli leijonankesyttäjä, ja hänelläkin oli temppuna työntää päänsä leijonan kitaan. Hän olisi työntänyt päänsä minkä leijonan kitaan tahansa, mutta piti parhaana Augustusta, isoa, hyväluonteista petoa, johon aina saattoi luottaa.
“Kuten sanottu Wallace — kuningas Wallaceksi nimitimme häntä — ei pelännyt eläviä eikä kuolleita. Hän oli kuningas, ja se riitti. Olen nähnyt hänen juovuksissa vedon vuoksi menevän häkkiin raivoissaan olevan leijonan luokse ja kurittavan sitä kepittä. Hän vain löi petoa kuonolle nyrkillään.
“Madame de Ville…”
Takanamme syntyi äkkiä meteli, ja leopardinkesyttäjä kääntyi hyvin tyynesti katsomaan. Siellä oli jaettu häkki, minkä toisessa osastossa oleva koirasapina oli sormeillut väliseinän rautatankoja, ja silloin toisen osaston iso harmaa susi oli tarrannut sen käteen ja koetti nyt vetää sen luokseen. Poloisen apinakoiraan käsivarsi näytti venymistään venyvän kuin karkea kautsuköysi, ja sen vaimot päästivät hirmuisen äläkän. Ainoatakaan vartijaa ei ollut saapuviin ja sentähden leopardinkesyttäjä astahti pari askelta lähemmä, antoi sudelle kovan iskun kuonolle kädessään olevalla kevyellä bamburuokokepakolla ja palasi surumielisesti ja anteeksipyytävästi hymyillen jatkamaan katkennutta ajatustaan, aivan kuin ei olis minkäänlaista keskeytystä tapahtunut.
“… katseli kuningas Wallacea, ja kuningas Wallace katseli naista, ja de Ville näytti tuimalta! Me muut varoitimme Wallacea, mutta siitä ei ollut apua. Hän nauroi meille, samoin kuin hän nauroi de Villelle eräänä päivänä, kun hän painoi de Villen pään puurosankoon, koska pieni ranskalainen tahtoi tapella.
“De Ville näytti hirveältä — autoin häntä puuron kaapimisessa, mutta hän oli levollinen kuin kivi eikä uhkaillut lainkaan. Mutta minä näin hänen silmissään hehkun, minkä olin monesti nähnyt villeillä! pedoilla, ja vaivauduin antamaan Wallacelle viimeisen varoituksen. Hän nauroi, mutta senjälkeen hän ei katsellut madame de Villeä yhtä useasti kuin ennen.
“Kului monta kuukautta. Mitään ei tapahtunut ja aloin uskoa, että kysymyksessä oli paljon melua tyhjästä. Olimme parhaillaan Lännessä ja esiinnyimme Friscossa. Meillä oli silloin iltapäivänäytäntö, ja avara sirkusteltta oli täynnä naisia ja lapsia, kun saavuin etsimään Punaista Dennyä, ensimmäistä akrobaattia, joka oli lainannut minulta kynäveitsen, mutta ei ollut sitä palauttanut.
“Kulkiessani pukeutumissuojien ohi kurkistin sisälle eräästä telttakankaan reiästä nähdäkseni, oliko mies siellä. Häntä ei ollut, mutta aivan edessäni näin trikoihin pukeutuneen kuningas Wallacen, joka odotti vuoroaan mennäkseen leijonahäkkiin ohjelmanumeroaan suorittamaan. Hän kuunteli huvitettuna parin trapetsitaiteilijan riitelyä. Kaikki muutkin pukeutumishuoneessa olevat kuuntelivat sitä, paitsi de Ville, joka tuijotti Wallacea sammumattoman vihan tuike silmissään. Wallace ja kaikki muut olivat niin kiintyneinä riitaveikkoihin, etteivät he panneet merkille de Villen ilmettä eivätkä sitä, mitä sitten tapahtui.
“Mutta minä näin sen teltanseinämän reiästä. De Ville otti nenäliinan taskustaan, oli kuivaavinaan hikeä otsaltaan — oli kuuma päivä — ja kulki samalla Wallacen ohi tämän selän taitse. Hän ei pysähtynyt, mutta löyhäytti nenäliinaansa ja asteli suoraan ovelle, missä hän käänsi päätään ja katsahti pikaisesti taakseen ennen kuin meni ulos. Hänen katseensa pani minut pelkäämään, sillä se ei ilmaissut ainoastaan vihaa, vaan voitonriemuakin.
“De Ville aikoo jäädä väijyksiin, sanoin itselleni, ja hengähdin totisesti helpotuksesta, kun näin hänen poistuvan ulos sirkusalueen portista ja nousevan kaupunkiin menevään raitiovaunuun. Muutamaa minuuttia myöhemmin olin isossa teltassa, missä tapasin Punaisen Dennyn. Kuningas Wallace oli aloittanut ohjelmanumeronsa ja piti yleisöä jännityksen vallassa. Hän oli epätavallisen juonikkaalla tuulella, ja hän ärsytteli leijonia siksi, kunnes ne kaikki karjuivat, tarkoin sanoen kaikki paitsi vanha Augustus, sillä tämä oli liian vanha ja lihava ja laiska suuttuakseen mistään.
“Vihdoin Wallace läimäytti piiskalla vanhaa leijonaa käpälille ja sai sen asettautumaan asentoon. Vanha Augustus tirkisteli hyväntahtoisesti ja aukaisi kitansa, ja Wallace työnsi päänsä sinne. Ja sitten leijonan leuat loksahtivat kiinni — kratsh — silleen.”
Leopardinkesyttäjä hymyili miettivästi, ja hänen silmiinsä syttyi niiden tavallinen kaukokatseinen ilme.
“Se oli kuningas Wallacen loppu”, jatkoi hän surumielisellä, hillityllä äänellään. “Kun rauha oli palannut sirkukseen, kumarruin tilaisuuden tultua haistelemaan Wallacen päätä. Minulta pääsi aivastus.”
“Se… se oli…?” kysyin kiihkeästi.
“Nuuskaa — jota de Ville oli heittänyt hänen hiuksiinsa pukuhuoneessa. Vanha Augustus ei tehnyt sitä varsin. Se vain aivasti.”