Ikuinen salaisuus

Jumalat Nauravat…

Carquinez oli vihdoinkin päässyt oikeaan vireeseensä. Hän loi salasilmäyksen heliseviin ikkunoihin, katseli kattoparruja ja kuunteli hetken hurjasti pauhaavaa kaakkoismyrskyä, mikä oli ottanut maataloni ulvoviin leukoihinsa. Sitten hän kohotti lasinsa takkatulen loimua vasten ja hymähteli kultaisesta viinistä iloiten.

“Se on kaunista”, sanoi hän. “Se on suloisen kaunista. Se on naistenviiniä, harmaaviittaisten pyhimysten juomaksi luotua.”

“Viljelemme sitä omilla lämpöisillä kukkuloillamme”, sanoin Kaliforniastani ylpeänä. “Eilis-iltana ajoit ohi viiniköynnösten, joiden rypäleistä sitä valmistetaan.”

Carquinezin sulatteleminen maksoi vaivan. Hän ei ollutkaan koskaan täysin oma itsensä ennen kuin tunsi viinin leppoisan lämmön soutavan suonissaan. Hän oli tosin taiteilija, aina taiteilija, mutta selvinä aikoina hänen ajatustoimintansa usein kadotti nuortean eloisuutensa ja korkean tunnevirityksensä ja hän saattoi helposti käydä yhtä kuolettavan ikäväksi kuin englantilainen sunnuntai — ei ikäväksi kuin muut ihmiset, mutta ikäväksi sen räiskyvän eloisan Monte Carquinezin rinnalla, joka hän oli ollessaan todella oma itsensä.

Nyt Carquinez oli elähtynyt viinistä — “kuten luomis-savi sai elämän, kun Jumala puhalsi siihen henkensä”, ilmaisi hän sen itse. Myrsky ravisteli taloa, kun hän siirtäytyi lähemmä tulta ja välkytti hymyillen viiniä sen loimua vasten. Hän katseli minua, ja hänen silmiensä lisääntyneestä loisteesta ja niiden virkeästä ilmeestä käsitin, että hän vihdoinkin oli virittynyt oikeaan sävel-lajiinsa.

“Sinä siis katsot voittaneesi jumalat?” kysyi hän.

“Miksi juuri jumalat?”

“Kenen muun tahdosta kuin heidän ihminen on oppinut tuntemaan kyllästystä?” huudahti hän.

“Mistä on siis peräisin haluni välttää kyllästystä?” kysyin voitonriemuisesti.

“Myöskin jumalista”, nauroi hän. “Heidän peliänsä me pelaamme. He sekoittavat ja antavat kaikille kortit… ja ottavat itselleen tikit. Älä luulekaan päässeesi turvaan pakenemalla kaupunkien huumetta. Älä edes sinäkään viinimäkinesi, auringonnousuinesi ja -laskuinesi, maamiehentaitoinesi ja yksinkertaisine elämäntapoinesi.

“Olen tarkkaillut sinua siitä saakka kuin tulit tänne. Sinä et ole voittanut. Olet laskenut aseesi. Olet tehnyt aselevon vihollisen kanssa. Olet tunnustanut olevasi väsynyt. Olet liehuttanut väsymyksen valkoista neuvottelulippua. Olet julkisesti tunnustanut, että elämäsi luode on alkanut. Olet paennut pois elämästä. Olet tehnyt itsesi syypääksi pelijuoneen, kurjaan pelijuoneen. Olet pettänyt pelissä. Kieltäydyt pelaamasta. Olet heittänyt korttisi pöydän alle ja juossut piiloon, tänne kukkuloittesi keskelle.”

Hän heilautti taakse suorukkeiset hiuksensa liekehtiviltä silmiltään ja vaikeni niukasti siksi aikaa, mikä meni pitkän, ruskean meksikkolais-savukkeen kieräyttämiseen.

“Mutta jumalat tietävät sen. Se on vanha juoni. Kaikki ihmispolvet ovat sitä yrittäneet… ja tapanneet. Jumalat tietävät, mitä heidän on tehtävä sinunlaisillesi. Tavoitteleminen on omistamista, ja omistaminen on kyllästymistä. Sentähden sinä et viisaudessasi enää tavoittele mitään. Olet valinnut sensijaan aselevon. Hyvä. Sinä tulet kyllästymään aselepoon. Sanot välttyneesi kyllästymiseltä! Olet vain vaihtanut sen vanhuuteen. Ja vanhuus on eräs kyllästymisen muista nimistä. Se on kyllästymisen naamiopuku. Sepä se!”

“Mutta katselehan minua!” huudahdin siihen.

Carquinezilla oli aina saatanan kyky paljastaa toisen sielu ja paloitella se sirpaleiksi.

Hän tarkasteli minua musertavasti kiireestä kantapäihin.

“Et näe minkäänlaisia oireita”, sanoin uhittelevasti.

“Rappeutumisen tulo tapahtuu salaisesti”, vastasi hän. “Olet kypsä lahoamaan.”

Nauroin ja annoin hänelle anteeksi nimenomaan hänen saatanallisen julkeutensa vuoksi. Mutta hän ei halunnut anteeksiantoja.

“Etkö luule minun sitä tietävän?” kysyi hän. “Jumalat voittavat aina. Olen nähnyt ihmisten vuosikausia pelaavan peliä, mikä on näyttänyt päättyvän heidän voitokseen. Mutta loppujen lopuksi he ovat tapanneet.”

“Etkö sinä erehdy milloinkaan?” kysyin siihen.

Hän puhalsi mietteissään useita savurenkaita ennen kuin vastasi.

“Myönnän, että olin kerran joutua petetyksi. Salli minun kertoa tapaus. Se oli Marvin Fiske. Muistatko hänet? Ja hänen Dante-kasvonsa ja hänen runoilijasielunsa, hänen, joka lauloi lihan ylistystä kuin todellinen Rakkauden pappi. Ja Ethel Baridin sinä kyllä myöskin muistat.”

“Lämminsydäminen pyhimys”, sanoin myöntäen.

“Niin, sellainen hän oli. Pyhä kuin Rakkaus, mutta vielä suloisempi. Kerta kaikkiaan rakkautta varten luotu nainen, mutta kuitenkin — kuinka sanoisin? — täynnä pyhyyttä kuten ilma täällä täynnä kukkain tuoksua. No niin, he menivät naimisiin. He pelasivat robbertin jumalien kanssa…”

“Ja he voittivat, he voittivat loistavasti!” keskeytin Carquinezin.

Tämä katseli minua säälivästi, ja hänen äänensä kumahti kuin hautajaiskellojen soitto.

“He tappasivat. He tappasivat auttamattomasti, suunnattomasti.”

“Maailma on toista mieltä”, sanoin kylmästi.

“Maailma arvailee. Maailma näkee vain pinnalta asiat. Mutta minä tiedän sen. Eikö mielessäsi ole milloinkaan herännyt ihmetystä siitä, miksi nainen pukeutui huntuun, hautaantui elävänä kuolleiden kurjaan luostariin?”

“Koska hän rakasti miestään niin suuresti, ja koska mies kuoli…”

Sanat hyytyivät huulilleni, kun näin Carquinezin pilkallisen ilmeen.

“Sopiva vastaus”, sanoi hän, “konetyötä kuin patjanpäällinen. Maailman mielipide! Maailmahan tietää niin paljon. Sinun laillasi hänkin pakeni elämää. Hänet oli voitettu. Hän nosti väsymyksen valkoisen lipun. Ei ole ollut olemassa piiritettyä kaupunkia, mikä olisi nostanut antautumislipun niin suuren suru-ja kyyneltaakan sortamana.

“Kerron sinulle nyt koko tarinan, ja sinun on uskottava minua, sillä tiedän sen. He olivat pohtineet kyllästymisen ongelmaa. He rakastivat Rakkautta. He tunsivat Rakkauden arvon sen viimeistä hiventä myöten. He rakastivat sitä niin suuresti, että olisivat tahtoneet säilyttää sen ikuisesti lämpöisenä ja hehkuvana sydämessään. Heidät valtasi riemu sen tullessa, ja he pelkäsivät sen menettämistä.

“Rakkaus oli pyyde, ajattelivat he, suloinen tuska. Se etsi alati tyydytystä, ja kun löysi mitä etsi, se kuoli. Rakkauden kieltäminen oli rakkauden elämä, rakkauden antaminen oli rakkauden kuolema. Pysytkö mukana? Heidän mielestään elämällä ei ollut tapana isota sellaista, mitä sillä jo oli. Syömään ja sentään olemaan nälissään — siihen ihmiset eivät ole milloinkaan kyenneet. Kyllästymisen ongelma. Aivan niin. Omata ja säilyttää ruokahalun kiihoittava ärsyke taakkaansa notkuvan pöydän ääressä. Sellainen oli heidän ongelmansa, sillä he rakastivat Rakkautta. He pohtivat sitä usein, silmät rakkauden suloista hehkua hohtaen; sen punainen veri väritti heidän kasvonsa, sen ääni soi heidän äänessään, se piili milloin värinänä heidän kurkussaan, milloin purppuroi heidän äänensä sillä kuvaamattomalla hellyydellä, minkä ainoastaan se voi herättää.

“Mitenkö tiedän kaiken tämän. Näin — paljon. Ja lisää sain tietää naisen päiväkirjasta. Siitä tapasin tämän Fiona Macleodilta lainatun sitaatin: ‘Sillä totisesti tämä harhaileva sävel, tämä hämykuiskaus, tämä kasteen-suloinen tuulahdus, tämä tulisiipinen harpunsoittaja, jota kukaan ei saa nähdä kuin yhden silmänräpäyksen — riemun sateenkaarikimmellyksessä tai intohimon äkillisessä salamanleimahduksessa, tämä arkatuntoinen salaisuus, jota nimitämme Amoriksi, tulee, ainakin eräille hurmioisille näkijäsieluille, ei huulilla hymni, minkä kaikki voivat kuulla, eikä orkesterin viulujen vienosti laulaessa, vaan hurmion kiihdyttämänä, pyyteen mykällä kaunopuheisuudella haastaen.’

“Miten kyetä pidättämään luonaan se tulisiipinen harpunsoittaja, joka haastaa pyyteen mykällä kaunopuheisuudella? Sen ravitseminen merkitsi sen kadottamista. Heidän rakkautensa toisiaan kohtaan oli suurta rakkautta. Heidän aittansa huojui rikkauttaan, mutta kuitenkin he tahtoivat pitää rakkautensa nälän sen täydessä kiihkeydessä.

“Eivätkä he olleet laihoja pieniä linnunpoikasia, jotka olivat pyrähtäneet teorisoimaan Rakkauden kynnykselle. He olivat voimakkaita todellisuudentajun omaavia sieluja, he olivat rakastaneet ennen muita, siihen aikaan, jolloin eivät vielä olleet kohdanneet toisiaan, ja siihen aikaan he olivat kuristaneet Rakkauden hyväilyillä, surmanneet sen suudelmillaan ja syösseet sen kyllästymisen kuiluun.

“He eivät olleet kylmiä haamuja, se mies ja se nainen. He olivat inhimillisen lämpöisiä. Heillä ei ollut anglosaksilaista viileyttä veressään. Heidän verensä väri oli punainen kuin auringonlasku. Se hehkui. Heidän luonteensa oli täynnä ranskalaista aisti-iloa. He olivat idealisteja, mutta heidän idealisminsa oli gallialaista. Sitä ei tukahduttanut viileä ja tumma neste, jollaista englantilaisen veri on. Heissä ei ollut lainkaan stoalaisuutta. He olivat englantilaisista esi-isistä polveutuvia amerikkalaisia, mutta kuitenkaan heissä ei ollut sitä hillittyä, itsensäkieltävää aavemaista pimeässä-hapuilua, mikä on englantilaisille ominaista.

“Sellaisia he olivat, ja he olivat luodut iloa varten, mutta he laativat teorian itselleen. Voi kaikkia ihmisten teorioja! He leikkivät logiikalla, ja heidän logiikkansa oli tällaista… Mutta salli minun ensin kertoa eräästä keskustelusta, mikä meillä oli eräänä iltana. Se koski Gautier’n ‘Madeleine de Maupinia’. Muistatko kirjan sankarittaren? Hän suuteli kerran, vain yhden ainoan, ja sen jälkeen hän ei enää tahtonut suudella. Ei sen tähden, etteivät suudelmat olisi olleet hänestä ihania, mutta hän pelkäsi, että ne rupeaisivat inhoittamaan toistuessaan. Siis siinäkin kysymys kyllästymisestä! Hän koetti pelata jumalia vastaan itse asettamatta panosta. Mutta sellainen sotii jumalien säätämiä pelisääntöjä vastaan. Eivätkä ne säännöt ole pelipöydässä nähtävillä. Ihmisten on pelattava oppiakseen säännöt.

“Mutta minun piti puhua heidän logiikastaan. Mies ja nainen päättelivät näin: Miksi suudella toisiansa vain kerran? Jos oli viisasta suudella vain kerran, niin eikö ollut viisaampaa olla kokonaan suutelematta? Sillä lailla he voisivat pitää Rakkauden elossa. Jos se saisi paastota, se olisi alati heidän sydämensä ovella sisälle pyrkimässä.

“Aiheutui kenties heidän syntyperästään, että he johtuivat tähän onnettomaan teoriaan. Sukuperintö pyrkii vaikuttamaan, toisinaan mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla. Kirottu Albion muutti heidät siis onttopäiseksi ikiliikkujan-keksijäksi ja julkeaksi, kylmästi laskevaksi ja luonnottomaksi lutkaksi. No, en tiedä niin tarkalleen… mutta sen tiedän, että he hylkäsivät ilon hillittömän ilon-himonsa vuoksi.

“Mies sanoi — luin sen paljon myöhemmin hänen naiselle kirjoittamastaan kirjeestä: ‘Tahdon pitää sinut sylissäni, ihan lähelläni, mutta silti kaukana. Tahdon ikävöidä sinua ja olla ikuisesti sinua saamatta ja siten alati omistaa sinut.’ Ja nainen: ‘Tahdon pitää sinut aina parahiksi yltämäni ulkopuolella. Tahdon aina kurkottaa sinua kohden ja kuitenkin alati olla sinuun ylettymättä, ja tahdon niin olevan aina ja tunteemme pysyvän alati tuoreena ja uutena, ensihehkua täynnä.’

“Eivät he silleen ilmaisseet sitä. Heidän rakkausfilosofiansa särähtelee minun suussani. Kuinka kykenisin erittelemään sitä ainetta, mistä heidän sielunsa olivat luodut? Minä olen synkän syvyyden partaalla värisevä sammakko ja tuijotan mulkosilmilläni heidän liekehtiväin sielujensa salaperäistä ihmettä.

“Ja he olivat oikeassa tavallaan. Kaikki on hyvää… niin kauan kuin emme omista sitä. Kyllästys ja omistaminen ovat Kuoleman parivaljakko Kuoleman parivaljakko.

“‘Ja ajan alla hurmiomme autuus
    vain hehkuttomaks tottumukseks muuttuu.’

“Sen he olivat oppineet eräästä Alfred Austinin runosta. Sen nimi oli
‘Rakkauden viisaus’. Se oli Madeleine de Maupinin ainoa suudelma.
Mitenkä se kuului?

“‘Yks suudelma — ja jää hyvästi! Kuolla paremp’ on kuin syöstä korkealta maan mutahan, hiutuen voimasta heikkouteen.’

“Mutta he olivat viisaampia. He eivät tahtoneet suudella ja erota. He eivät tahtoneet lainkaan suudella, ja niin he uskoivat saavansa pysyä Rakkauden ylimmällä huipulla. He menivät naimisiin. Sinä olit Englannissa siihen aikaan. Eikä ole milloinkaan ollut sellaista avioliittoa. He säilyttivät salaisuutensa omana tietonaan. Minä en tietänyt mitään siitä silloin. Heidän hurmionsa hehku ei jäähtynyt. Heidän rakkautensa tuli paloi kirkastumistaan kirkastuvalla liekillä. Milloinkaan ei ole nähty sellaista. Aika vieri, kuukaudet, vuodet, ja heidän tulisiipinen harpunsoittajansa muuttui päivä päivältä säteilevämmäksi. Kaikki ihmettelivät. Heidät ristittiin ihmeelliseksi rakastavaispariksi, ja heitä kadehdittiin suuresti. Toisinaan naiset säälittelivät nuorta rouvaa, koska tällä ei ollut lapsia; sillä tavalla sellaisten olentojen kateellisuus ilmaisekse.

“Enkä minä tuntenut heidän salaisuuttaan. Aprikoin ja ihmettelin. Aluksi olin, luultavasti alitajunnallisesti, odottanut heidän rakkautensa kuluvan loppuun. Sitten havaitsin, että aika se kului, mutta heidän rakkautensa pysyi. Silloin heräsi uteliaisuuteni. Millainen oli heidän salaisuutensa? Millaiset olivat ne salaperäiset kahleet, joilla he pitivät rakkautta vankinaan? Millä he pidättivät sitä sydämetöntä peikkoa? Millainen oli ikuisen rakkauden taikajuoma, minkä he olivat yhdessä juoneet kuin muinoin Tristan ja Isolde? Ja kenen käsi oli sekoittanut taikajuoman?

“Kuten sanottu uteliaisuuteni heräsi, ja aloin pitää heitä silmällä. He olivat hulluja rakkaudesta. He elivät alituisessa rakkauden humalassa. He ylvästelivät sillä. He mässäsivät rakkauden taiteella ja runoudella. Ei, eivät he olleet hermosairaita. He olivat aivan terveitä, ja he olivat kauneudenpalvojia. Mutta he olivat toteuttaneet mahdottomuuden. He olivat luoneet kuolemattoman pyyteen.

“Entä minä? Olin paljon heidän seurassaan ja näin heidän rakkautensa ikuisen ihmeen. Vaivasin aivojani ja ihmettelin ihmettelemistäni, mutta sitten eräänä päivänä…”

Carquinez vaikeni äkkiä ja kysyi: “Oletko lukenut ‘Rakkauden odotuksen’?”

Pudistin päätäni.

“Page on sen kirjoittanut — Curtis Hidden Page, muistaakseni. No niin, ne säkeet ne tulivat avaimekseni. Eräänä päivänä ikkunakulmauksessa… muistathan, millä lailla nainen soitti? Toisinaan hän nauraen kysyi, kävinkö heillä heidän vuoksensa vaiko musiikin. Kerran hän nimitti minua ‘sävelillä-hekumoijaksi’, sanoi minun potevan ‘musiikkiraivoa’. Millainen ääni hänellä olikaan! Kun hän lauloi, uskoin kuolemattomuuteen, kunnioitukseni jumalia kohtaan kävi melkein nöyräksi ja keksin parhaat keinot, joilla päästä selkoon heistä ja heidän pelitempuistaan.

“Kelpasi jumalien katsella tätä miestä ja tätä naista, jotka olivat olleet naimisissa vuosikausia ja lauloivat rakkausrunoja yhtä neitseellisesti kuin vastasyntynyt Rakkaus, niin kypsällä ja runsaalla hehkulla, ettei nuori rakastavaispari milloinkaan kykene tuntemaan moista. Nuoret rakastavaiset olivat kalpeita ja vähäverisiä tämän kauan naimisissa olleen parin rinnalla. Oi sitä näkyä: he olivat pelkkää tulta, liekkiä ja hellyyttä, ja ilma heidän välillään värisi äänen ja silmäin hyväilyistä, joita he tuhlasivat toisilleen joka hetki, jokaisella liikkeellään, jokaisella vaitiolollaan — oi sitä näkyä; heidän rakkautensa ajoi heitä toisiansa kohden, samalla kuin he itse pysyttelivät erossa kuin lepattavat koiperhoset — toinen toisensa tulenliekkinä — kierrellen toisiansa hämmästyttäviä, huimaavia tähtiratoja pitkin. Oli kuin heitä olisi hallinnut jokin suuri fyysillinen laki, mikä oli painolakia voimakkaampi ja hienompi, ja kuin heidän ruumistensa olisi ollut pakko sulautua toisiinsa minun silmäini edessä. Ei ollut kumma, että heitä sanottiin ihmeelliseksi rakastavaispariksi.

“Palaan nyt löytämääni avaimeen. Eräänä päivänä tapasin ikkuna-istuimelta runokokoelman. Se avautui kuin vanhasta tavasta ‘Rakkauden odotuksen’ kohdalta. Sivu oli kulunut ja nuhraantunut runsaasta käsittelemisestä, ja luin siltä:

‘Ihana olla aivan lähetyksin on, toinen tuntea ja säilyttää suloista aistimusta kosketuksen…

Ei, rakkaus, vielä ei! Sun verhonasi viel’ olkoon hiljaisuuden pyhä tenhoisuus, viel’ kätke kohtalomme salaisuus, min hetki kerran lyö… mut vielä ei…

Oi, rakkautemme vielä kasvakoon! Sen kukoistuksen kerran kuolo vie. Ravitse sielun suudelmin se, salli sen kieltäymyksen unta nukkua ah vielä hetkinen… hetkinen…’

“Suljin kirjan jättäen peukaloni sen väliin ja istuin tuolilla hiljaa ja hievahtamatta kauan. Minua häikäisi kirkkaus, minkä säkeet olivat luoneet ympärilleni. Se oli kuin ilmestys. Oli kuin Jumalan sinkauttama salama olisi äkkiä valaissut pimeän kuilun. He tahtoivat pitää vankinaan Rakkauden oikullisen hengen, nuoren elämän ennustajan — nuoren elämän, joka pyrkii syntymään!

“Kävin säkeet läpi ajatuksissani: ‘Hetki kerran lyö… mut vielä ei!… Ei, rakkaus, vielä ei… Ravitse sielun suudelmin se, salli sen kieltäymyksen unta nukkua.’ Ja minä nauroin ääneen, ha-ha! Näin valkoisena näkynä heidän viattomat sielunsa. He olivat lapsia. He eivät ymmärtäneet. He leikkivät Luonnon tulella ja makasivat paljastettu miekka välillään. He nauroivat jumalille. He tahtoivat tyrehdyttää Maailmanpuun mahlan juoksun. He olivat keksineet järjestelmän ja ruvenneet sitä käyttämään elämän rulettipöydässä — toivoivat voittavansa. ‘Varokaa! Varokaa!’ huusin. ‘Jumalat ovat toisella puolen pöytää. He säätävät uudet pelilait joka kerta kun ihmiset keksivät uuden järjestelmän. Teillä ei ole lainkaan voittamisen toivoa.’

“Mutta sitä en huutanut heille. Odotin. He kyllä havaitsisivat järjestelmänsä arvottomuuden ja hylkäisivät sen. He tyytyisivät siihen onneen, minkä jumalat soivat heille, eivätkä koettaisi siepata suurempaa.

“Odotin. En sanonut mitään. Kuukaudet menivät menojaan, ja heidän rakkautensa nälkä yltyi yltymistään. Milloinkaan he eivät suoneet sille lievitykseksi rakkaudensyleilyä. He kiihoittivat kiihoittamistaan sitä kieltäymyksellä, ja se kiihtyi kiihtymistään. Menoa jatkui niin kauan, että minäkin jouduin ymmälle. Nukkuivatko jumalat? ihmettelin. Vai olivatko ne kuolleet? Nauroin itsekseni. Mies ja nainen olivat tehneet ihmeen. He olivat pettäneet Jumalan. He olivat saattaneet lihan häpeään ja kunnon Maa-äidin kasvot synkistymään. He olivat leikkineet Maan tulella eivätkä olleet kärventyneet. He olivat haavoittumattomia. He olivat itse jumalia, osasivat erottaa hyvän pahasta eivätkä maistaneet puun hedelmää. ‘Silläkö lailla kohotaan jumaliksi?’ kysyin itsekseni. ‘Minä olen sammakko’, sanoin itselleni. ‘Ellei silmiäni sumentaisi muta, olisin häikäistynyt ihmeestä, minkä olen saanut nähdä. Olen pullistellut viisaudellani ja rohjennut arvostella jumalia.’

“Mutta en sentään, en sentään ollut erehtynyt. He eivät olleet jumalia. He olivat mies ja nainen — pehmeätä savea, mikä huokaili ja hiutui, molemmat täynnä himoa, heikkouksien jäytämiä, jollaisia ei ole jumalilla.”

Carquinez keskeytti kertomuksensa kieräyttääkseen uuden savukkeen ja nauraakseen katkerasti. Se ei ollut kaunista naurua, se oli kuin paholaisen ilkuntaa, ja se kajahteli huoneessa myrskyn pauhua kovemmin, mikä vaimentuneena tunkeutui kuuluviimme ruskahtelevasta ulkomaailmasta.

“Minä olen sammakko”, sanoi hän puolustelevasti. “Mistä he olisivat osanneet ymmärtää? He olivat taiteilijoita eivätkä biologeja. He tunsivat muovailusavensa, mutta eivät tunteneet savea, mistä olivat itse tehdyt. Mutta se minun on tunnustettava, että he pelasivat — suurta peliä. Milloinkaan ei ole pelattu sellaista peliä, ja epäilen, tullaanko enää milloinkaan pelaamaan sellaista peliä.

“Milloinkaan eivät rakastavaiset ole olleet sellaisessa hurmiossa kuin he. He eivät olleet surmanneet Rakkautta suudelmilla. He olivat elähdyttäneet sitä kieltäymyksellä. Ja kieltäymyksellään he kiihdyttivät sitä niin, että se oli pakahtua pyyteestä. Ja tulisiipinen harpunsoittaja leyhytteli heitä tulisilla siivillään niin että he olivat kadottaa tajuntansa.

“He kaipasivat ja hiutuivat suloisessa vaivassa ja autuaassa, hurmioisessa kuolemantuskassa, sellaisen kiihkeyden vallassa, etteivät rakastavaiset sitä ennen eivätkä sen jälkeen ole moista milloinkaan tunteneet.

“Ja silloin tapahtui eräänä päivänä, että torkkuvain jumalain päät lakkasivat nyökähtelemästä. He havahtuivat ja näkivät miehen ja naisen, jotka olivat pitäneet heitä pilanaan. Ja mies ja nainen katselivat toisiansa silmiin eräänä aamuna ja tiesivät, että jotakin oli kadonnut. Tulisiipi oli kadonnut. Se oli paennut hiljaa yöllä heidän askeettisesta juhlapöydästään.

“He katselivat toisiansa silmiin ja tiesivät, ettei tapahtuma heitä liikuttanut. Heidän pyyteensä oli kuollut. Käsitätkö? Heidän himonsa oli kuollut! Eivätkä he olleet milloinkaan suudelleet toisiansa. Ainoatakaan kertaa he eivät olleet suudelleet toisiansa. Rakkaus oli kadonnut. Milloinkaan enää he eivät kaipaisi ja liekehtisi. Heillä ei ollut mitään jäljellä -ei värisevää levottomuutta, ei suloista tuskaa, ei valtimon koskenkohua, ei huokauksia, ei lauluja. Pyyde oli kuollut. Se oli kuollut yöllä kylmässä ja koskemattomassa vuoteessa, eivätkä he olleet nähneet sen kuolemaa. He saivat sen tietää vasta toistensa silmistä.

“Jumalat eivät kenties ole hyviä, mutta he ovat usein sääliväisiä. He olivat panneet pienen norsunluupallon pyörimään pelipöydällä ja vetäneet panokset itselleen. Jäljellä ei ollut mitään muuta kuin mies ja nainen, jotka tuijottivat toistensa kylmiin silmiin, ja niin mies kuoli. Se oli jumalien laupeudenteko. Ennen kuin viikko ennätti vierähtää, Marvin Fiske oli vainajana — muistat tapahtumat. Ja naisen päiväkirjasta, minkä tämä kirjoitti siihen aikaan, luin kauan senjälkeen Mitchell Kennerlyn säkeet:

“‘Meit’ joka hetki jano suudelmain
    Tulena poltti, mut emme suudelleet.’

“Oi, sellaista kohtalon ivaa!” huudahdin Carquinezin vaiettua.

Ja Carquinez, joka samettitakissaan takkaroihun loisteessa näytti todelliselta Mefistolta, tarkasteli minua mustilla silmillään.

“Sanotko siis heidän voittaneen? Niin luulee maailma! sanon minä, ja minä tiedän asian oikean laidan. He voittivat samalla lailla kuin sinä voitat täällä viinimäkiesi keskellä.”

“Mutta entä sinä”, kysyin kiihkeästi, “sinä sävel- ja aisti-orgioinesi, mielipuolisine kaupunkeinesi ja vielä mielipuolisempine ilveinesi — luuletko sinä voittavasi?”

Hän pudisti hitaasti päätään. “Siitä, että sinä raittiine maalaiselämäntapoinesi joudut tappiolle, ei lainkaan välttämättä seuraa, että minä muka voittaisin. Me emme voita milloinkaan, me ihmiset. Toisinaan luulemme voittavamme. Se on vain pientä pilaa jumalien puolelta.”