Mielipuolen Kertomus
John Claverhouse oli kuukasvoinen ihminen. Tiedätte, minkä näköisiä sellaiset ihmiset ovat: heillä on kovasti ulkonevat poskipäät, heidän leukansa ja otsansa muodostavat ympyrän poskien kanssa, heidän leveä pallukkanenänsä on joka taholta yhtä etäällä tämän ympyrän kehästä, litistynyt kasvojen keskipisteeseen kuin taikinapallero kattoon. Siitä kenties johtui, että inhosin häntä, sillä hän tosiaankin kidutti silmiäni, ja minusta tuntui siltä, että itse maa kärsi, kun sen piti kantaa häntä kamarallaan. Äidilläni oli kenties ollut taikauskoisia houreita kuusta…
Olipa miten oli, minä vihasin John Claverhousea. En sen tähden, että hän olisi tehnyt minulle jotakin sellaista, mitä ihmiset sanoisivat vääryydeksi tai konnankujeeksi. Kaukana siitä. Kyseellinen paha oli syvällisempää, mutkallisempaa laadultaan, niin pettävää, niin käsittämätöntä, että sitä ei voi sanoin selittää ja määritellä. Moista koemme jokainen joskus elämässämme. Näemme ensimmäistä kertaa jonkun henkilön, jonkun, jonka olemassaolostakaan meillä ei silmänräpäystä aikaisemmin ollut edes aavistusta, ja sentään sanomme itsellemme kohta tavatessa: “Tuosta miehestä minä en pidä!” Minkä tähden emme pidä hänestä? Oi, emme tiedä, minkä tähden, tiedämme vain, ettemme… Vastenmielisyytemme on herännyt, siinä kaikki. Niin oli asian laita minuun ja John Claverhouseen nähden.
Mitä oikeutta sellaisella ihmisellä on olla onnellinen? Mutta kuitenkin hän oli optimisti. Hän oli aina iloinen, ja hänen naurunsa oli aina herkässä. Kaikki oli niin all right siitä kirotusta miehestä. Oi, miten hänen ilonsa minua raivostutti. Se, että muut nauroivat, ei häirinnyt minua. Olipa itsellänikin tapana nauraa — kunnes kohtasin John Claverhousen.
Mutta hänen naurunsa! Se ärsytti minua, hullaannutti minua pahemmin kuin mikään muu seikka auringon alla. Se vainosi minua, tarrasi kiinni minuun eikä tahtonut päästää minua rauhaan. Se oli mahtavaa Gargantua-naurua. Valvoinpa tai nukuinpa, aina se oli kimpussani ja raastoi ja repi sydänhermojani kuin summaton riivinrauta. Päivän sarastaessa se kajahteli korviini niityiltä suloisia aamu-uniani häiritäkseen. Ahdistavassa keskipäivän kuumuudessa, kun kasvit nuokkuivat ja linnut pakenivat metsän syvimpiin uumeniin ja koko luonto oli horroksissa, hänen hahatuksensa ja hihityksensä linkoutui taivaalle auringon uhmaksi. Ja keskiyön pimeässä sen kuuli yksinäisiltä teiltä, kun hän matkasi kotiin kaupungista, hänen sietämättömän naurunhohotuksensa, ja se herätti minut unesta kiemurtelemaan vuoteessani ja pusertamaan kynnet kämmeniini.
Hiivin salaa ulos yöllä ja päästin hänen karjansa hänen pelloilleen, ja aamulla kuulin hänen raikuvan naurunsa, kun hän ajeli elukoita pois. “Eihän se mitään”, sanoi hän, “ei sovi vihoitella viattomille luontokappale-raukoille siitä, että ne pyrkivät paremmille laitumille.”
Hänellä oli koira, jota hän nimitti Marsiksi, iso, mainio eläin, puoleksi hirvikoira, puoleksi verikoira. Mars oli hänen suuri ihastuksensa, ja hän ja se olivat siinä yksissä. Mutta minä odotin aikani, ja eräänä päivänä vihdoin houkuttelin koiran pois kotosalta ja tein siitä lopun strykniinillä ja häränlihalla. Tapaus ei lainkaan vaikuttanut John Claverhouseen. Hän nauroi yhtä sydämellisesti ja useasti kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat yhtä täyskuumaiset kuin olivat aina olleet.
Silloin panin hänen heinäsuovansa ja latonsa palamaan. Mutta seuraavana aamuna — oli silloin sunnuntai — hän lähti aivan iloisena ja hilpeänä jonnekin.
“Minne matkalla?” kysyin, kun hän kulki ohitseni tiellä.
“Forellin pyyntiin”, sanoi hän, ja hänen kasvonsa loistivat kuin täysi kuu. “Minä olen hullaantunut forelleihin.”
Voiko enää ajatella mahdottomampaa ihmistä! Koko hänen heinäsatonsa oli mennyt savuna ilmaan hänen suoviensa ja latonsa palaessa. Tiesin, ettei hänellä ollut vakuutusta. Ja kuitenkin hän meni, vaikka silmien edessä oli nälänhätä ja ankara talvi, iloisesti pyydystämään forelleja, ajatelkaahan, siksi, että oli “hullaantunut” niihin. Jos hänen otsallaan olisi näkynyt pieninkin pilven häive, tai jos hänen häränkasvonsa olisivat venyneet ja vakavoituneet ja vähemmän muistuttaneet kuuta, tai jos hän edes yhdenkään kerran olisi karkoittanut ainaisen hymyn kasvoiltaan, olisin varmasti voinut antaa anteeksi hänelle sen, että hän oli olemassa. Mutta onnettomuus vain teki hänet entistä iloisemmaksi.
Herjasin häntä. Hän katseli minua kasvoillaan tylsä ja hymyilevä hämmästys.
“Pitäisikö minun tapella kanssanne? Miksikä niin?” kysyi hän hitaasti. Ja sitten hän nauroi. “Miten lystikäs te olettekaan! Hi-hi-hi! Saatatte minut hengiltä! Ha-ha-ha! Hi-hi-hi!”
Mitä tehdä? Se oli sietämätöntä. Kaikkien pyhien nimessä, miten häntä vihasinkaan! Entä hänen nimensä sitten — Claverhouse! Moinen nimi! Mites mieletön nimi! Claverhouse! Taivasten tekijä, miksi hänen nimensä oli Claverhouse? Utelin sitä utelemistani itseltäni. Minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että hänen nimensä olisi ollut Smith tai Brown tai Jones — mutta Claverhouse! Arvostelkaa itse. Toistelkaa sitä itseksenne — Claverhouse! Kuulettehan, miten naurettava se on — Claverhouse! Onko ihmisellä, jolla on sellainen nimi, oikeutta elää: Kysynpä! “Ei”, vastaatte. Ja minäkin sanon: Ei!
Mutta minulle johtui mieleen hänen kiinnityslainansa. Tiesin, ettei hän kykenisi maksamaan sen korkoja nyt, kun hänen heinänsä ja latonsa olivat tuhoutuneet. Toimitin sentähden niin, että kiinnitys joutui ovelan, vaiteliaan ja kovakätisen koronkiskurin haltuun. Minä pysyin salassa, mutta joudutin tämän välikäden avulla tuomioistuimen päätöstä, mikä julisti hänet menettäneeksi lunastusoikeuden kiinnitettyyn tilaansa, ja John Claverhousen piti joidenkuiden päiväin kuluttua — niitä ei totisesti suotu hänelle enempää kuin lain määräämät — joutua maantielle karjoineen ja kamppeineen. Menin katsomaan, miten hän suhtautui seikkaan, sillä hän oli asunut taloaan lähes kaksikymmentä vuotta. Mutta hänen mulkosilmänsä loistivat, ja hänen kasvonsa hohtivat kuin täysi kuu.
“Ha-ha-ha!” nauroi hän. “Totisesti on nuorin poikani lystillinen tenava! Oletteko moista milloinkaan kuullut? Kuunnelkaahan! Pojan leikitellessä pikirannassa hiekkatörmästä luhistui kappale ja pärskäytti veteen pudotessaan hänet läpimäräksi. ‘Isä!’ huusi tenava. ‘Iso, iso kala huitaisi pyrstöllään ja kasteli minut…’”
Hän vaikeni ja odotti, että yhtyisin hänen helvetilliseen hilpeyteensä.
“Minä en tapauksessa näe mitään nauramista”, sanoin väsyneesti, ja tiedän näyttäneeni happamelta.
Hän silmäili minua hämmästyneenä, ja sitten syttyi se kirottu hohde jälleen, jota jo olen kuvannut, hänen kasvoillensa, ja ne loistivat lempeästi ja lämpöisesti kuin kesäinen kuu, ja samalla hän nauroi: “Ha-ha-ha! Sepä somaa! Ettekö näe…? Hi-hi-hi! Ha-ha-ha! Se veikkonen ei näe…! Kuulkaahan siis! Iso kala…”
Mutta minä tein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Mitta oli täyttynyt. En kestänyt kauempaa. Tästä piti tulla loppu, ajattelin. Kirottu ihminen! Maailman oli päästävä hänestä. Ja mäkeä noustessani kuulin kuinka hänen hirviömäinen naurunsa kajahteli taivaan pilvissä.
Voin kerskata tekeväni kaiken säällisesti ja kunnolla, ja kun päätin surmata John Claverhousen, päätin tehdä sen tavalla, jota minun ei tarvitsisi jälkeenpäin ajatellessani hävetä. Inhoan hutiloimista ja vihaan raakuutta. Jo pelkkä ihmisen nyrkillä-lyöminen on minusta vastenmielistä — hyi! Se on ällöttävää. Minun oli siis mahdotonta ampua tai pistää kuoliaaksi John Claverhousea — oi sitä nimeä! Enkä tahtonut suorittaa tekoani ainoastaan kauniisti ja taiteellisesti, vaan myös sellaisella tavalla, ettei minuun voinut langeta epäluulon häivettäkään.
Siinä tarkoituksessa hieroskelin nerokyhmyjäni, ja viikon herkeämättä asiaa haudottuani minulla oli suunnitelma kypsänä. Sitten tuumasta toimeen. Ostin viisi kuukautta vanhan vesikoirarotuisen nartun ja ryhdyin sitä kaikella tarmollani harjoittamaan. Jos joku olisi vakoillut minua, hän olisi nähnyt, että tämä harjoitus tarkoitti yhtä ainoata seikkaa — noutamista. Opetin koiran, jonka ristin Bellonaksi, noutamaan kepakoita, joita heittelin veteen, enkä ainoastaan noutamaan, vaan myöskin tekemään sen silmänräpäyksessä, niitä pureskelematta tai niillä leikittelemättä. Pääasia oli, ettei se antanut minkään pidättää itseään, vaan nouti kepakon mahdollisimman nopeasti. Otin tavakseni juosta pakosalle ja antaa koiran ajaa itseäni takaa keppi suussa, kunnes sa saavutti minut. Se oli terhakka koira, ja se antautui leikkiin sellaisella innolla, että pian saatoin olla tyytyväinen.
Sitten lahjoitin sen John Claverhouselle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tiesin totisesti mitä tein, sillä tunsin hänen pikku heikkoutensa, pienen salaisen synnin, johon hän säännöllisesti ja parantumattomasti teki itsensä syypääksi.
“Ei”, sanoi hän, kun panin koiran talutusnuoran pään hänen käteensä, “ei, ette varmaankaan tarkoita totta?” Hänen kirotut kuukasvonsa töllistelivät ja virnistelivät täydessä pyöreydessään.
“Minä… minä olen melkein ajatellut, ettette pidä minusta”, selitti hän. “Ajatelkaahan, miten hassusti saattaa erehtyä!” Ja hän nauroi sille seikalle tikahtuakseen.
“Mikäs tämän nimi onkaan?” sai hän kysytyksi naurunpurskahdustensa lomassa.
“Bellona”, sanoin.
“Hi-hi-hi!” hihitti hän. “Sepä lystikäs nimi!”
Purin hampaitani, sillä hänen iloisuutensa ärsytti minua, ja sähähdin niiden lomasta: “Se on Marsin juoksutovereita, kuten tiedätte.”
Silloin alkoi täyskuun hohde levitä hänen kasvoilleen, ja hän huudahti: “Se oli minun entinen koirani. Noo, tämä on siis leskenä nyt. Ha-ha-ha! Hi-hi-hi!” räjähteli hän minua kohden, ja minä tein täyskäännöksen ja kiiruhdin juoksujalkaa matkoihini mäkeä ylös.
Viikko vieri, ja lauantai-iltana sanoin hänelle: “Taidatte muuttaa maanantaina?”
Hän nyökkäsi ja virnisteli.
“Siispä teillä ei enää ole tilaisuutta saada juhla-ateriaa forelleista, joihin olette niin ‘hullaantunut’.”
Hän ei tajunnut sanojeni ivaa. “Oi, mene ja tiedä”, hihitti hän. “Pistäydynpä aamulla joelle ja yritän oikein kovilla paukuilla.”
Silloin olin kaksin verroin varma asiastani, ja palasin kotiin ihastuksesta suunniltani.
Varhain seuraavana aamuna näin hänen kulkevan ohi verkko ja säkki käsivarrella, ja Bellona juoksi hänen kantapäissään. Tiesin, minne hän oli menossa, ja kiersin niityn poikki taloni taitse ja kapusin pensasviidakon läpi vuoren laelle. Pysyttelin tarkasti näkymättömissä ja kuljin harjannetta myöten pari peninkulmaa vuoren pengermälle, missä paikkakuntamme pikku joki muodostaa putouksen ja sitten pitää pienen hengähdyshetken leveässä ja tyynessä lammikossa keskellä kallioita. Siinä oli näytelmän paikka! Istuuduin rinteelle, mistä saatoin nähdä kaiken, mitä tapahtui joella, ja sytytin piippuni.
Muutaman minuutin kuluttua John Claverhouse ilmestyi jokirantaan. Bellona juoksi hänen vierellään, ja kumpikin oli oikein innoissaan, ja nartun lyhyet, kimeät haukahdukset sekaantuivat miehen syviin rintaääniin. Suvannolle saavuttuaan hän viskasi verkon ja säkin maahan ja otti housuntaskustaan jonkin esineen, mikä näytti isolta, paksulta kynttilältä. Mutta tiesin, että se oli dynamiittipötky, sillä hän pyydysti forelleja dynamiitilla. Hän kietoi tiukasti dynamiitin ympärille palttinasuikaleen ja kiinnitti sytytyslangan. Sitten hän sytytti langan ja heitti helvetinkoneen suvantoon.
Salamana Bellona seurasi sitä veteen. Teki mieleni huikata ilosta. Claverhouse kutsui narttua takaisin, mutta tuloksetta. Hän pommitti sitä peltipurkeilla ja pikku kivillä, mutta koira ui siksi, kunnes sai dynamiittipötkyn suuhunsa; silloin se kääntyi uimaan rannalle. Nyt vasta Claverhouse havaitsi vaaran uhan ja alkoi juosta. Kuten olin aavistanut ja suunnitellut, kiipesi koira rantaäyräälle ja karkasi miehen jäljestä. Oi, se oli totisesti suurenmoista! Suvanto oli kuten sanottu vuorenpengermän alla. Pengermän ylä- ja alapuolella saattoi päästä joen yli porraskiviä myöten. Claverhouse ja Bellona juoksivat kehää, ylös alas ja kiviä pitkin. En ollut osannut uskoa, että niin kömpelö mies kykenisi juoksemaan niin nopeasti. Mutta hän juoksi, Bellona takanaan, hetki hetkeltä lähempänä. Juuri siinä silmänräpäyksessä, jona koira tavoitti henkensä edestä pakenevan miehen ja työnsi kuononsa tämän polventaipeeseen, välähti äkkiä salama, tuprahti savupilvi ja jymähti hirvittävä pamaus, ja sillä kohtaa, missä mies ja koira olivat olleet vilausta aikaisemmin, ei näkynyt enää muuta kuin iso maakuoppa.
“Saanut surmansa laittomalla kalastusretkellä sattuneessa onnettomuudessa.”
Niin kuului ruumiintarkastuskunnan lausunto, ja sentähden saatan kerskata ottaneeni John Claverhousen hengiltä sievällä, hienolla ja taiteellisella tavalla. Koko jutussa ei tapahtunut minkäänlaista hutilointia, raakuutta eikä mitään häpeällistä. Milloinkaan enää ei hänen helvetillinen naurunsa kaiuta vuoria, eikä minun enää milloinkaan tarvitse kärsiä hänen kuukasvojensa näkemisestä. Päiväni ovat nyt rauhallisia, ja nukun erinomaisesti öisin.