Ikuinen salaisuus

Mill Valleyn Öinen Hirviö

I

Hän oli hyvin levollinen ja tyyni mies, ja hän istui hetkisen muurin harjalla vakoillen vaaroja, joita saattoi piillä kosteassa pimeydessä. Mutta hänen kuulonsa luotinuora tapasi vain näkymättömien puiden lomitse puhaltavan tuulen suhinaa ja huojuvien kuusien oksain kahinaa. Tuuli kantoi siivillään tiheää sumua, ja vaikk’ei hän saattanutkaan nähdä sumua, hän tunsi sen kosteuden kasvoillaan, ja muuri, jolla hän istui, oli märkä.

Hän oli äänettömästi kiivennyt muurin harjalle ulkopuolelta, ja äänettömästi hän liukui maahan sen sisäpuolelle. Hän otti taskustaan sähkölyhdyn, mutta ei käyttänyt sitä. Oli tosin pimeä, mutta hän ei halunnut valoa. Lyhty kädessä ja sormi sytytinnastalla hän kulki pimeydessä. Maa tuntui samettisen pehmeältä ja kimmoisalta hänen jalkainsa alla, sillä sitä peitti kuiva havu-, lehti-ja multakerrostuma, jota ilmeisesti ei oltu liikutettu vuosikausiin. Lehvistöt ja oksat hankasivat häntä, mutta oli niin pimeä, ettei hän kyennyt niitä väistelemään. Pian hän rupesikin kulkemaan käsi eteen tunnustelemaan ojennettuna, ja monen monesti käsi törmäsi karkeihin puunrunkoihin. Hän tiesi, että hänen ympärillään oli vain puita, hän aavisti niitä kohoavan korkealle joka taholla, ja hänellä oli kummallinen tunne omasta äärettömästä pienuudestaan keskellä mahtavia runkoja, jotka olivat kallellaan hänen yläpuolellaan ja minä hetkenä tahansa olisivat voineet musertaa hänet. Edessäpäin oli talo, hän tiesi sen, ja hän odotti tapaavansa tien tai polun, joka johtaisi sinne.

Kerran hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut satimessa. Joka puolella hänen hapuileva kätensä kohtasi puita ja oksia, ja sitten hän joutui sakeaan pensastiheikköön, josta ei tuntunut lainkaan pääsevän pois. Silloin hän sytytti varovasti lyhtynsä ja suuntasi sen valon maahan jalkojensa juurelle. Hän kulki hitaasti ja varovasti ja antoi lyhtynsä valaista kaikkia esteitä. Hän näki korkearunkoisten puiden keskellä aukeaman ja kääntyi sitä kohden, sammutti lyhtynsä ja kulki pitkin kuivaa maanpintaa, jota yläpuolella oleva tiheä lehvistö oli suojannut tihkuvalta sumulta. Hänellä oli hyvä paikallisvaisto, ja hän tiesi lähestyvänsä taloa.

Mutta silloin se tapahtui — se aavistamaton ja odottamaton. Laskiessaan jalkaansa maahan hän astui jollekin pehmeälle ja elolliselle, mikä nytkähti hänen ruumiinpainonsa alla ja ponnahti pystyyn. Hän loikkasi syrjään ja kumartui tehdäkseen uuden loikkauksen, minne tahansa, jännittyneesti odottaen tuntemattoman hyökkäystä. Hän odotti hetken, ihmetellen, mikähän kumman otus oli osunut hänen jalkansa alle, sillä se ei äännähtänytkään eikä edes hievahtanut enää, vaan ilmeisesti vaani yhtä kiihkeästi kuin hänkin. Jännitys kävi sietämättömäksi. Hän kohotti lyhtyään, painoi nastaa, katsoi… ja häneltä pääsi kova kauhun parkaisu. Hän odotti näkevänsä mitä tahansa, säikähtyneen vasikan tai vuohen tai raivostuneen leijonan, mutta ei sitä, mitä hän näki. Lyhdyn räikeä, kirkas hohde valaisi hänelle silmänäpäyksellisesti näyn, jota hän ei olisi unohtanut tuhannessakaan vuodessa — pitkän ja vaaleaverisen miehen, jolla oli vaalea tukka ja parta ja joka oli apposen alasti lukuunottamatta pehmeiksi parkittuja mokkasiineja ja vyötäisverhoa, mikä näytti vuohennahalta. Miehen käsivarret ja jalat olivat paljaina, samoin hartiat ja suurin osa rintaa. Miehen iho oli sileä ja karvaton, mutta auringon ja tuulen purema, ja sen alla liikahtelivat voimakkaat lihakset kuin paksut käärmeet.

Mutta ei vain tämä, niin odottamatonta kuin se olikin, ollut saattanut muurin yli tullutta miestä huudahtamaan. Hänen kauhunsa oli aiheuttanut toisen kasvojen kuvaamattoman hurja ilme, villipedonkiilto inisen sinisissä silmissä, joita valo tuskin häikäisi, havuneulasia täynnä oleva tukka ja parta ja toisen peloittava vartalo, joka kyyristyi heittäytyäkseen hänen kimppuunsa. Hän näki kaiken tämän yhdessä välähdyksessä, ja hänen huutonsa vielä kestäessä outo olento teki hyppäyksensä, hän heitti sitä lyhdyllään ja viskautui itse maahan. Hän tunsi toisen jalkojen törmäävän kylkiluihinsa ja karkasi pystyyn ja pakoon villimiehen ryskähtäessä raskaasti suulleen pensaikkoon.

Kun tuli hiljaista, pakenija pysähtyi ja jäi polvilleen odottamaan. Hän kuuli toisen liikahtelevan, hapuilevan häntä, eikä hän uskaltanut ilmaista itseään jatkamalla pakoyritystään. Hän tiesi, ett! pensaat kahisisivat ja että häntä ajettaisiin takaa. Kerran hän veti esille revolverinsa, mutta pani sen jälleen pois. Hän oli saavuttanut taas rauhallisuutensa ja toivoi pääsevänsä poistumaan metelittä. Hän kuuli useasti, miten mies kierteli tiheikössä häntä etsien ja seisahtui välillä hiljaa kuuntelemaan. Se herätti hänessä mielijohteen. Hänen toinen kätensä nojasi lahonneeseen puupalaseen. Hän hapuili ensin ympäristöään pimeässä saadakseen selville, oliko siinä heilahdustilaa kädelle, otti sitten puupalasen maasta ja heitti sen menemään. Se ei ollut iso, ja se lensi kauas, osuen kovasti ruskahtaen johonkin pensaaseen. Hän kuuli olennon karmaisevan pensaikkoon, ja sillä aikaa hän ryömi pakoon. Hän konttasi hitaasti ja varovaisesti siksi, kunnes hänen polvensa kastuivat kosteasta mullasta. Kuunnellessaan hän ei erottanut mitään muuta kuin tuulen vaierruksen ja oksilta putoilevain kastepisarain tipahtelun. Yhtä varovasti kuin ennen hän kohosi pystyyn, meni kivimuurille, kiipesi sen yli ja oli jälleen tiellä.

Hän haparoi pensaikkoon, veti sieltä polkupyörän ja valmistautui hyppäämään sen selkään. Hän oli juuri asettamassa sitä oikeaan asentoon, kun hän kuuli, kuinka raskas ruumis tömähti hypystä maahan, ilmeisesti jaloilleen. Hän ei vitkastellut sekuntiakaan, vaan rupesi juoksemaan kädet polkupyörän ohjaustangolla, kunnes pääsi hyppäämään satulaan, sai jalkansa poikimiin ja alkoi ajaa. Takanaan hän kuuli jalkojen nopeaa töminää tieltä, mutta hän loittoni eikä sitten kuullut enää mitään.

Pahaksi onneksi hän oli sattunut kääntymään selin kaupunkiin ja joutui nyt matkaamaan yhä ylemmä vuoristoon. Hän tiesi, ettei siellä ollut yhtään poikkitietä, mille päästä kääntymään. Ainoa mahdollinen paluutie kulki oudon hirviön olinpaikan ohi, eikä hän tohtinut kohdata sitä. Puoli tuntia ajettuaan, kun tie jyrkentymistään jyrkentyi, hän laskeutui pyörältä. Varmuuden vuoksi hän jätti pyörän tien varteen, kapusi aidan yli, mikä ilmeisesti rajoitti jotakin vuorilaidunta, levitti sanomalehden maahan ja istuutui.

“Uhhuh!” pääsi häneltä ääneen, kun hän kuivasi kasvoiltaan hikeä ja kosteutta.

Ja “Uhhuh!” toisti hän pyörittäessään savuketta ja pohtiessaan, miten päästä palaamaan.

Mutta hän ei lähtenyt paluuta yrittämään. Hän päätti pysyä poissa vaaralliselta tieltä pimeän ajan, ja hän torkkui pää polvien varassa ja odotti aamun valkenemista.

Hän ei tietänyt, miten kauan oli torkkunut, kun hän heräsi nuoren aavikkosuden haukuntaan. Katsellessaan ympärilleen ja todetessaan, että haukunta tuli hänen takanaan olevasta metsänreunasta, hän näki, miten yö sillä välin oli muuttanut muotoaan. Sumu oli hälvennyt, tähdet ja kuu loistivat, ja tuulikin oli tyyntynyt. Oli tullut ihana Kalifornian kesäyö. Hän koetti uinahtaa jälleen, mutta aavikkosuden haukunta häiritsi häntä. Puoliunissaan hän kuuli villiä ja ihmeellistä laulua. Kun hän katseli ympärilleen, hän havaitsi aavikkosuden lopettaneen mekastuksensa ja juoksevan pitkin harjanteen lakea, ja sen jäljestä juoksi, nyt laulamatta, sama alaston olento, jonka hän oli kohdannut huvilan puutarhassa. Susi oli nuori aavikkosusi, ja se oli joutumaisillaan kiinni kun kilpajuoksu katosi katselevan miehen näkyvistä. Hän värisi kuin kylmästä noustessaan pystyyn, kiipesi aidan yli ja istui pyöränsä selkään. Mutta mitään muuta hän ei saattanutkaan tehdä, ja hän tiesi sen. Hirvittävä olento ei enää ollut hänen ja Mill Valleyin välillä.

Hän ajoi huimaa vauhtia mäkeä alas, ja sen alla olevassa käänteessä hän pimeässä osui tiellä olevaan kuoppaan ja lennähti suin päin ohjaustangon ylitse.

“Tänä yönä minua ei totisesti onni potki”, mutisi hän tutkiessaan polkupyöränsä murtunutta haarukkaa.

Ja hän heitti käyttökelvottoman polkupyörän olalleen ja alkoi taivaltaa jalkapatikassa. Vihdoin hän saapui puutarhan kivimuurin kohdalle, ja melkein kuvitellen nähneensä vain unessa tämänöiset tapahtumat hän etsi tieltä jälkiä ja löysikin sellaisia — isoja mokkasiininjälkiä, joiden varvaspuoli oli painunut syvälle tien tomuun. Kumartuessaan niitä tarkastamaan hän kuuli äkkiä saman kamalan laulun, minkä oli kuullut vuorilaitumella. Hän oli nähnyt hirviön ahdistavan aavikkosutta ja tiesi, ettei pitäisi puoliaan kilpajuoksussa. Eikä hän yrittänytkään sitä, vaan tyytyi piiloutumaan pimeän turviin toiselle puolelle tietä.

Ja jälleen hän näki saman olennon, joka muistutti alastonta miestä: se juoksi tietä pitkin nopeasti ja kevyesti ja lauloi samalla. Olento seisahtui aivan hänen kohdalleen, ja hänen sydämensä lakkasi lyömästä. Mutta sen sijaan että olisi lähestynyt hänen piilopaikkaansa, olento hypähti ilmaan, tarttui tien varrella kasvavan puun oksaan ja ponnahteli reippaasti oksalta oksalle kuin apina. Se kiipesi sillä lailla kymmenkunta jalkaa muurin yläpuolelle ja heittäytyi muurin ylitse toiseen puuhun, hyppäsi sitten maahan ja katosi näkyvistä. Toinen katseli menoa hämmästyneenä, odotti muutamia minuutteja ja lähti sitten vaellustaan jatkamaan.

II

Dave Slotter nojautui uhittelevasti liikepöytään, mikä sulki pääsyn James Wardin, toiminimi Ward, Knowles & Co:n vanhemman osakkaan yksityiskonttoriin. Dave oli pahalla päällä. Kaikki olivat katselleet häntä epäluuloisesti esikonttorissa, ja mies, joka hänellä nyt oli edessään, oli tavattoman epäluuloinen.

“Sanokaa Mr Wardille, että asia on hyvin tärkeä”, kiivaili hän.

“Kuulettehan, että hän par’aikaa sanelee eikä tahdo häiriintyä”, kuului vastaus. “Tulkaa uudelleen huomenna.”

“Huomenna on myöhäistä. Painelkaa vain sisään ja sanokaa Mr Wardille, että kysymyksessä on elämä tai kuolema.”

Sihteeri epäröi, ja Dave käytti tilaisuutta hyväkseen.

“Sanokaa hänelle vain, että olin lahden takana Mill Valleyssa viime yönä ja että tahdon antaa hänelle tietoja.”

“Mikä on nimenne?” I

“Älkää välittäkö nimestäni. Hän ei tunne minua.”

Päästessään sisälle yksityiskonttoriin Dave oli yhä sotaisella tuulella, mutta kun hän näki siellä olevan kookkaan, vaalean miehen, joka parhaillaan oli sanelemassa nais-pikakirjurille, käännähtävän tuolissaan häntä katsomaan, hänen mielentilassaan tapahtui äkillinen muutos. Hän ei tietänyt, miksi se tapahtui, mutta hän oli siitä salaisesti kiukuissaan itselleen.

“Oletteko Mr Ward?” kysyi hän typertyneellä äänellä, mikä kiukustutti häntä entistä pahemmin; Hän ei ollut lainkaan aikonut kysyä sitä.

“Olen”, kuului vastaus. “Ja ken te olette?”

“Harry Bancroft”, valehteli Dave. “Olen teille outo, ja nimeni on samantekevä.”

“Lähetitte sanomaan olleenne Mill Valleyssa viime yönä.”

“Tehän asutte siellä?” vastasi Dave ja katseli epäröivästi pikakirjoittajattareen.

“Niin. Millainen asia teillä on? Minulla on koviin kiire.”

“Tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken, sir.”

Mr Ward loi häneen pikaisen, läpitunkevan silmäyksensä.

“Voitte olla vapaana muutaman minuutin, miss Potter.”

Tyttö nousi, kokosi paperinsa ja poistui. Dave katseli hämmästyneenä James Wardia, kunnes tämä katkaisi ajatussarjan, mikä parhaillaan alkoi ounastella hänen aivoissaan.

“No?”

“Olin lahden takana Mill Valleyssa viime yönä”, aloitti Dave hämillään.

“Sen olen jo kuullut. Mitä haluatte?”

Ja Dave jatkoi, erään varmistuvan vakaumuksensa uhallakin, mikä oli aivan järjetön.

“Olin talossanne, puistossanne, tarkoitan.”

“Mitä te siellä teitte?”

“Aioin tehdä sisäänmurron”, vastasi Dave aivan rehellisesti. “Sain tietää, että asuitte siellä aivan yksiksenne kiinalaisen kokin kanssa, ja se kuulosti houkuttelevalta. Mutta en tehnyt sisäänmurtoa. Tapahtui sellaista, mikä esti minut siitä, juuri sen tapahtuman tähden nyt olen täällä. Tulen varoittamaan teitä. Kohtasin villin miehen, joka oli vapaana puutarhassanne — oikean paholaisen. Minunlaiseni hän olisi voinut repiä tuhanneksi kappaleeksi. En ole milloinkaan juossut niin kuin sitä miestä pakoon. Sillä ei ole juuri nimeksikään vaatteita, se kiipeilee puissa kuin apina ja juoksee kuin hirvi. Näin sen ajavan takaa aavikkosutta, ja totisesti susi ei jätättänyt silloin, kun molemmat katosivat näkyvistäni.”

Dave vaikeni ja tarkasteli, mitä hänen sanansa vaikuttaisivat. Mutta ne eivät vaikuttaneet lainkaan. James Ward näytti levollisen uteliaalta, siinä kaikki.

“Kovin merkillistä, kovin merkillistä”, sanoi hän. “Villi mies, sanotte. Miksi saavutte tänne siitä minulle kertomaan?”

“Varoittamaan teitä vaarasta. En ole hentomielisimpiä, mutta en pidä ihmisten surmaamisesta… turhan päiten, tarkoitan. Mielestäni olitte vaarassa. Arvelin, että minun oli varoitettava teitä. Sellainen on asiani, rehellisesti sanottuna. Luonnollisesti, jos tahdotte antaa minulle jotakin vaivoistani, otan annin vastaan. Sekin oli tarkoituksenani. Mutta en välitä siitä, annatteko minulle jotakin vai ettekö. Joka tapauksessa olen varoittanut teitä ja tehnyt velvollisuuteni.”

Mr Ward mietiskeli, rummutellen sormillaan kirjoituspöytää. Dave näki, että hänen kätensä olivat isot, voimakkaat ja hyvinhoidetut, mutta kovasti auringonpaahtamat. Hän pani myöskin merkille seikan, mikä jo ennemminkin oli kiinnittänyt hänen huomiotaan — Mr Wardilla oli kapea suikale ihonväristä kasvolaastaria toisessa silmäkulmassa. Mutta ajatus, mikä väkisin pyrki tunkeutumaan hänen mieleensä, oli toistaiseksi yhtä järjetön kuin syntyessäänkin.

Mr Ward otti povitaskustaan esille lompakkonsa, veti siitä setelin ja ojensi Davelle, joka sitä taskuunsa tunkiessaan havaitsi sen kahdeksikymmeneksi dollariksi.

“Kiitos”, sanoi Mr Ward osoittaen, että keskustelu oli päättynyt. “Annan tutkia asiaa. Vapaana liikuskeleva villi mies on vaarallinen.”

Mutta Mr Ward oli niin tyyni, että Dave saavutti jälleen rohkeutensa. Lisäksi oli uusi olettamus välähtänyt hänen mieleensä. Villi mies oli ilmeisesti Mr Wardin veli, mielipuoli, jota pidettiin yksityisesti eristettynä. Dave oli kuullut jotakin sentapaista. Kenties Mr Ward tahtoi pitää seikkaa salassa. Sen tähden hän oli antanut kaksikymmentä dollaria.

“Kuulkaahan vielä”, aloitti Dave, “kun ajattelen tarkasti asiaa, muistuttaa se villi mies kovasti teitä…”

Dave ei päässyt pitemmälle, sillä samassa silmänräpäyksessä hän näki Mr Wardissa merkillisen muutoksen ja tuijotti samoihin hirveän raivokkaihin silmiin kuin edellisenä yönä, samoihin raatelukynsiin ja samaan valtavaan jättiläishahmoon, joka silloin aikoi karata hänen kimppuunsa. Mutta tällä kerralla hänellä ei ollut sähkölamppua heittoaseena, ja kaksi lihaksikasta käsivartta kietoutui hänen ympärilleen niin kauhealla voimalla, että häneltä pusertui tuskan voihke. Hän näki toisen valkoisten hampaiden paljastuvan aivan kuin koiralla, kun se tahtoo purra. Mr Wardin parta hipoi hänen kasvojaan, ja hampaat olivat aivan iskemäisillään hänen kurkkuunsa. Mutta ne eivät iskeneet. Sensijaan Dave tunsi toisen ruumiin jäykistyvän kuin rautaisesta tahdonvoiman pakosta, ja sitten hänet lingottiin menemään sellaisella voimalla, että ainoastaan seinä saattoi estää hänen vauhtinsa, ja hän jäi läähättäen lattialle makaamaan.

“Mikä on tarkoituksenne, kun tulette tänne rahoja kiristämään?” tuiskahti Mr Ward hänelle. “Kas niin, antakaa raha minulle takaisin.”

Dave ojensi setelin hiiskahtamattakaan.

“Luulin teidän tulleen hyvissä aikeissa. Nyt tunnen teidät. Pysykää ikuisesti poissa näkyviltäni ja kuuluviltani, muuten panetan teidät vankilaan, mikä onkin oikea paikkanne. Käsitättekö?”

“Kyllä, sir”, läähätti Dave.

“Nyt menkää.”

Ja Dave meni, mitään hiiskumatta, ja hänen molempia käsivarsiansa pakotti sietämättömästi Mr Wardin hirvittävän kovan otteen jäljiltä. Kun hänen kätensä oli ovenrivalla, hänet pysäytettiin.

“Teillä on ollut hyvä onni”, sanoi Mr Ward, ja Dave pani merkille, että hänen kasvonsa ja silmänsä olivat julmat, vahingoniloiset ja ylpeät. “Teillä on ollut hyvä onni. Jos olisin tahtonut, olisin voinut reväistä lihakset käsivarsistanne ja nakata tuohon paperikoriin.”

“Niin, sir”, sanoi Dave, ja hänen äänestään soinnahti vilpitön vakaumus.

Hän aukaisi oven ja poistui. Sihteeri katseli häntä kysyvästi.

“Uhhuh”, sanoi Dave ainoastaan, ja niine hyvineen hän katosi konttorista ja tästä kertomuksestamme.

III

James G. Ward oli neljänkymmenen ikäinen, menestynyt liikemies, mutta hyvin onneton ihminen. Neljäkymmentä vuotta hän oli turhaan koettanut ratkaista ongelmaa, minkä hän itse muodosti ja mikä vuosia myöten muuttui pahenemistaan pahenevaksi painajaiseksi. Hänessä oli kaksi ihmistä, ja ajallisesti niiden kummankin välillä oli tuhansia vuosia. Hän oli luultavasti tutkinut kysymystä persoonallisuuden dualismista syvällisemmin kuin tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologian alan parhaat asiantuntijat. Hänen tapauksensa oli aivan erilainen kuin kaikki siihen saakka tunnetut. Eivät edes romaanikirjailijain hurjimmat mielikuvituksenlennot olleet päässeet häneen asti. Hän ei ollut tohtori Jekyll eikä Mr Hyde, eikä hän ollut samanlainen kuin onneton nuori mies Kiplingin “Greatest story in the world”-kertomuksessa. Hänen molemmat persoonallisuutensa olivat niin sekaantuneet toisiinsa, että ne todella koko ajan olivat tietoiset itsestään ja toinen toisestaan.

Hänen toinen minänsä oli mies, jonka kasvatus oli nykyaikainen ja joka oli elänyt suurimman osan yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskoa ja kappaleen kahdennenkymmenennen ensimmäistä vuosikymmentä. Toisessa minässään hän näki villin, joka eli monien vuosituhansien takaisissa alkeellisissa olosuhteissa. Mutta kumpi oli hänen oikea minänsä, sitä hän ei kyennyt milloinkaan sanomaan. Sillä hän oli niitä molempia, ja aina niitä molempia. Hyvin harvoin tapahtui, ettei toinen minä tietänyt mitä toinen teki. Sitävastoin hänellä ei ollut minkäänlaisia näkyjä eikä muistoja menneisyydestä, jossa hänen esihistoriallinen minänsä oli elänyt. Tämä alkeellinen minä eli nykyajassa, mutta samalla kun se eli nykyajassa, sen oli pakko elää elämää, jollaista ilmeisesti oli jo eletty hämärässä muinaisuudessa..

Lapsuudessaan hän oli ollut ongelmana isälle ja äidilleen ja kotilääkäreille, mutta näillä ei ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mistä hänen kummallisen käyttäytymisensä avainta olisi etsittävä. Niinpä he esimerkiksi eivät voineet käsittää hänen tavatonta uneliaisuuttaan aamupäivisin eivätkä hänen ylenpalttista virkeyttään öisin. Kun he tapasivat hänet kuljeskelemassa portaissa tai eteisissä öillä tai kiipeilemässä korkeilla katoilla tai harhailemassa vuorilla, he luulivat häntä unissakävijäksi. Mutta todellisuudessa hän oli ihan hereillä ja häntä vain hallitsi alkuaikainen viettinsä vaellella yöaikaan. Kerran hän kertoi eräälle typerälle lääkärille totuuden, mutta sai kärsiä sen häpeän, että koko hänen tunnustuksensa ylenkatseellisesti leimattiin “uniksi”.

Asian laita oli sellainen, että hän valveutui hämärän ja illan tullessa. Huoneen neljä seinää oli silloin hänelle ärsyttävänä pakkoaitauksena. Hän kuuli tuhansien äänien kuiskailevan pimeästä. Yö kutsui häntä. Mutta kukaan ei häntä ymmärtänyt, eikä hän enää milloinkaan koettanut muille selittää tilaansa. Muut panivat hänet unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin varovaisuustoimenpiteihin — mutta hyvin monesti tuloksetta. Lapsuusajan kuluessa hänen oveluutensa kehittyi, niin että hän vietti suurimman osan öitään ulkosalla, missä eli toisen minänsä elämää. Siitä seurasi, että hän nukkui aamupäivät. Aamupäivälukeminen ja koulunkäynti oli mahdotonta, ja havaittiin, että hän kykeni oppimaan vain iltapäivisin. Silloin kasvatettiin ja kehitettiin hänen nykyaikaista minäänsä.

Mutta lapseksi hän oli arvoitus ja jäi sellaiseksi. Häntä pidettiin pienenä pahana henkenä, joka oli sydämettömän julma ja ilkeä. Kotilääkärit nimittivät häntä keskuudessaan psykologiseksi hirviöksi, suvustaan huonontuneeksi vesaksi. Ne harvat leikkitoverit, jotka hänellä oli, pitivät häntä ihmekapineena ja pelkäsivät kaikki. Hän voitti heistä jok’ainoan kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja konnankujeiden keksimisessä, eikä kukaan tohtinut tapella hänen kanssaan. Hän oli niin hirveän voimakas, niin mielipuolisen raivokas.

Ollessaan kymmenvuotias hän pakeni vuoristoon ja vietti siellä seitsemän viikkoa ihanaa yövaeltajan elämää, kunnes hänet löydettiin ja vietiin kotiin. Oli ihme, millä hän oli onnistunut hankkimaan ravintonsa ja pysymään voimissa sen ajan. Muut eivät tietäneet, eikä hän milloinkaan puhunut heille siitä, miten monta kaniinia oli surmannut, miten paljon viiriäisiä, poikasia ja aikuisia, oli pyydystänyt ja syönyt, miten monissa talonpoikien kanatarhoissa oli käynyt ryöstöretkillä, eikä hän myöskään puhunut maaluolista, jotka oli itselleen kaivanut ja verhonnut kuivilla lehdillä ja kasveilla ja joissa oli nukkunut makeasti monen monet aamupäivät.

Yliopistossa hän oli kuuluisa uneliaisuudestaan ja tylsyydestään aamupäiväluennoilla ja loistavasta vireydestään iltapäivisin. Yksityisluennoilla ja lainaamalla toveriensa muistiinpanoja hänen onnistui korvata inhoittavat aamupäiväkurssit, ja hänen iltapäiväopintonsa olivat hänelle voittokulkua. Jalkapalloilussa hän osoittautui mestariksi ja kauhuksi, ja melkein kaikissa voimailukilpailuissa hän saattoi olla melkein varma voitostaan, mutta toisinaan hänet silloin valtasi ihmeellinen raivovimman puuska. Hänen toverinsa eivät tohtineet nyrkkeillä hänen kanssaan, ja viimeisessä painiottelussaan hän puri vastustajaansa olkapäähän.

Yliopistoajan jälkeen hänen isänsä epätoivoissaan lähetti hänet eräälle karjanhoitotilalle Wyomingiin. Kolmen kuukauden kuluttua miehekkäät karjapaimenet olivat vakuutettuja siitä, etteivät tulleet toimeen hänen kanssaan, ja pyysivät sähkösanomalla hänen isäänsä noutamaan pois heidän luokseen lähettämänsä villi-ihmisen. Ja kun isä saapui viemään häntä pois, karjanhoitajat selittivät, että he mieluummin olivat tekemisissä ulvovien ihmissyöjien, raivohullujen, gorillain, aarniokarhujen ja ihmissyöjätiikerien kanssa kuin tämän kummallisen nuoren ylioppilaan kanssa, jonka hiukset olivat keskeltä päätä jakauksella.

Eräässä suhteessa hänellä oli muistoja alkuihmisminästään, ja ne muistot olivat kielellisiä. Jonkin ihmeellisen atavismi-oikun johdosta hänelle oli jäänyt rotumerkiksi rippeitä muinaisminänsä kielestä. Ilon, hurmion tai taistelunhalun hetkinä hän voi yhtäkkiä puhjeta laulamaan barbaarisia lauluja. Niiden nojalla saattoi ajallisesti ja paikallisesti määritellä hänen nykyaikaan eksyneen toisen puoliskonsa, minkä olisi pitänyt olla tomuna jo tuhansia vuosia. Kerran hän varta vasten esitti useita vanhoista lauluistaan professori Wertzille, joka opetti anglosaksia ja jota pidettiin hyvin etevänä kielentutkijana. Ensimmäisen kuultuaan professori heristi korviaan ja kysyi, mitä kumman mongerrusta se oli. Kun hän oli laulanut toisen laulun, oli professori haltioissaan. James Ward lopetti esityksensä laulamalla laulun, mikä aina vastustamattomasti tuli hänen kielelleen painin tai taistelun ankarimmassa tuoksinassa. Silloin professori Wertz selitti, että se oli muinaissaksaa, alkuteutonia joltakin ajalta, mikä oli vanhempi vanhinta tieteellisen tutkimuksen esineenä ollutta. Kieli oli niin vanhaa, ettei hän tuntenut sitä, mutta siinä vilisi sanamuotoja, jotka olivat hänelle tuttuja ja joiden hänen harjaantunut intuitionsa sanoi olevan oikeita ja todellisia. Hän kysyi, mistä laulut olivat peräisin, ja pyysi saada lainata kallisarvoisen kirjan, missä ne olivat. Hän kysyi myöskin, minkä tähden nuori Ward aina oli ollut olevinaan tuiki taitamaton saksan kielessä. Eikä Ward kyennyt selittämään taitamattomuuttaan eikä lainaamaan kirjaa. Useita viikkoja rukoiltuaan ja suostuteltuaan professori Wertz alkoi tuntea vastenmielisyyttä, nuorta miestä kohtaan, uskoi, että tämä oli valehtelija, ja sanoi Wardia hirviömäisen itsekkääksi ihmiseksi, koska tämä ei antanut hänen tutkia ihmeellistä mongerrusta, joka oli vanhempi kuin vanhin kieli, minkä kielentutkijat tunsivat tai mistä olivat uneksineetkaan.

Mutta sekarotuiselle nuorelle miehelle ei ollut erikoista iloa tiedosta, että hän puoleksi oli nykyaikainen amerikkalainen ja puoleksi alkuaikaisteutoni. Nykyajan amerikkalainen hänessä ei kumminkaan ollut velttiö, ja hän laati jonkinlaisen tasapainon molempien minäinsä välille: sen, joka oli yövaeltajana villi ja teki toisen minän uneliaaksi aamupäivisin, jäi sen, joka oli sivistynyt ja hienostunut ja tahtoi olla tavallinen ihminen ja elää ja rakastaa ja hoitaa liikeasioita kuten muutkin ihmiset. Iltapäivät ja alkuillat hän omisti jälkimmäiselle, yöt toiselle; aamupäivät ja osan yötä kaksoset saivat nukkua. Mutta aamupäivisin hän nukkui vuoteessa sivistyneen ihmisen lailla. Yöllä hän nukkui kuin villi eläin, kuten oli nukkunut sinä yönä, jona Dave Slotter polki hänen päälleen puistossa.

Hän suostutti isänsä luovuttamaan hänelle pääomaa, ja hän muutti sen kukoistavaksi ja älykkäästi hoidetuksi liikkeeksi, minkä hyväksi hän työskenteli koko sielullaan iltapäivisin ja mitä hänen yhtiötoverinsa johti aamupäivisin. Alkupuolen iltaa hän vietti seuraelämässä, mutta kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä hänet valtasi vastustamaton rauhattomuus, ja silloin hän katosi ihmisten parista seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tutut luulivat, että hän käytti paljon aikaansa urheiluun. Ja he olivatkin oikeassa, jos kohta he eivät mitenkään olisi aavistaneet hänen urheilunsa laatua, vaikka olisivat nähneetkin hänen ajavan takaa aavikkosusia öisillä kilpajuoksuretkillään Mill Valleyn kukkuloilla. Eivätkä he uskoneet merikapteeneita, kun nämä kertoivat kylminä talviaamuina nähneensä miehen uivan Raccoon-salmen vuorovedessä tai Goat Islandin ja Angel Islandin välillä käyvissä voimakkaissa virroissa monen peninkulman päässä rannikolta.

Hän asui Mill Valleyssa olevassa huvilassaan ypö yksin lukuunottamatta Lee Singiä, kiinalaista kokkiaan ja palvelijaansa, joka tiesi paljon isäntänsä kummallisuuksista, joka oli hyvällä palkalla tehty vaiteliaaksi ja joka ei milloinkaan puhunut tiedoistaan. Yön huviteltuaan, aamupäivän nukuttuaan ja Lee Singin valmistaman aamiaisen syötyään James Ward matkasi lahden poikki San Franciscoon keskipäivä-lautalla ja meni klubilleen ja konttoriinsa, yhtä tavallisena ja nuhteettomana liikemiehenä kuin kuka tahansa kaupungissa. Mutta päivän iltaantuessa yö alkoi kutsua häntä. Hänen kaikki aistinsa valpastuivat, hänet valtasi rauhattomuus. Hänen kuulonsa herkistyi äkkiä, yön tuhannet äänet kertoivat hänelle houkuttelevaa ja tuttua tarinaansa, ja yksin ollessaan hän alkoi kävellä edestakaisin pienessä huoneessaan kuin vangittu erämaan eläin.

Kerran hän rakastui. Mutta sitä iloa hän karttoi tarkasti sittemmin. Hän rupesi pelkäämään. Ja monet päivät oli nuorella naisella, joka säikähdyksessään oli kadottanut ainakin osan nuorta naisellista arvokkuuttaan, sinelmiä käsivarsissa, olkapäissä ja ranteissa, merkkejä hyväilyistä, joita James Ward oli tuhlannut hänelle sulassa rakkaudessa, mutta myöhään illalla. Siinä oli James Wardin erehdys. Jos hän olisi osoittanut naiselle hellyyttään iltapäivällä, olisi kaikki sujunut hyvin ja kauniisti, sillä silloin hän olisi kohdellut naista kuin hillitty gentlemanni ainakin — mutta yöllä hän oli Germanian synkistä muinaismetsistä peräisin oleva raaka naisenryöstäjävilli. Viisaus sanoi hänelle, että hän kyllä iltapäivisin saattaisi esiintyä rakastuneena, mutta hän oli myöskin kyllin viisas käsittääkseen, että hänen avioliitostaan tulisi hirveä onnettomuus. Häntä kauhistutti, kun hän ajatteli naimisissa oloa ja sitä, että joutuisi olemaan vaimonsa seurassa pimeän tultua. Hän oli sentähden karttanut kaikkea hakkailua, järjestänyt kaksois-olemassaolonsa, ansainnut miljoonan liiketoimillaan, pysytellyt loitolla äideistä, jotka tahtoivat naittaa tyttärensä, ja kaikenikäisistä kirkas-ja sirkeäsilmäisistä nuorista naisista, tutustunut Lilian Gersdaleen ja ehdottomasti päättänyt, ettei milloinkaan olisi tämän seurassa kello kahdeksan jälkeen illalla; hän ahdisteli yöt aavikkosusiaan ja nukkui maaluolissa metsässä — ja hän oli saanut salaisuutensa peitetyksi kaikilta muilta paitsi Lee Singiltä…. ja nyt Dave Slotterilta. Se se, että tämä oli päässyt selville hänen kaksois-elämästään, peloitti häntä. Vaikka hän olikin koettanut herättää kauhua murtovarkaassa, saattoi tämä aivan hyvin päästää asiasta huhun liikkeelle. Ja vaikk’ei mies sitä tekisikään, tulisi joku muu ennemmin tai myöhemmin paljastamaan hänet.

Sentakia James Ward nyt teki uusia sankarillisia’ ponnistuksia lannistaakseen teutoni-barbaarin, joka oli hänen toisena minänään. Hän noudatti niin tarkasti päätöstään tavata Liliania ainoastaan iltapäivisin ja ensimmäisinä iltatunteina, että tuli aika, jolloin nuori nainen suostui hänen lähentelyihinsä ja jolloin hän itse hartaasti toivoi, ettei Lilianin tarvitsisi sitä katua. Ei ole ollut olemassa ammattinyrkkeilijää, joka olisi harjoitellut hirmuisemmin ja omantunnontarkemmin kuin hän harjoitteli itseään olemuksessaan asuvan villin lannistamiseen. Muun muassa hän koetti uuvuttaa itseään päivän kuluessa niin, että uni tekisi hänet turraksi yön houkutuksia vastaan. Hän otti lomaa liiketoimistaan ja teki pitkiä metsästysretkiä, metsästeli hirviä kaikkein vaikeakulkuisimmilla ja tukalimmilla mailla, joita saattoi löytää — ja aina päiväaikaan. Yöt hän pysytteli sisällä ja oli lopen uuvuksissa. Asuntoonsa hän sijoitti kymmenittäin voimistelulaitteita, ja kun muut tekivät jonkin liikkeen kymmenen kertaa, hän teki sen sata kertaa. Mutta korvaukseksi hän rakennutti itselleen makuuhäkin talonsa katolle. Siellä hän ainakin sai hengittää siunauksellista yöilmaa. Kaksinkertaiset ristikkoseinämät estivät häntä pakenemasta metsään, ja joka ilta Lee Sing lukitsi hänet häkkiin ja päästi pois joka aamu.

Elokuussa hän hankki useita palvelijoita Lee Singin avuksi ja ryhtyi uhkayritykseen: pani toimeen vieraskutsut Mill Valley-huvilassaan. Lilian, tämän äiti ja veli ja puolikymmentä yhteistä ystävää oli vieraina. Kaksi päivää ja yötä kaikki sujui hyvin. Ja kolmantena iltana, jolloin hän pelasi bridgeä kello yhteentoista, hänellä oli täysi syy ylpeillä itsestään. Hänen onnistui salata rauhattomuutensa. Mutta sattuma oli saattanut Lilianin hänen oikeanpuoliseksi vierustoverikseen pelipöytään. Lilian oli eteerinen pieni kukka, ja tämän hentous kiihoitti häntä hänen yötunnelmassaan. Hän rakasti myöskin Lilianin hentoutta, mutta hän tunsi melkein vastustamatonta halua lyödä käsivartensa nuoren naisen ympärille ja pahoinpidellä tätä. Varsinkin silloin, kun Lilian voitti häneltä. Hän antoi noutaa sisälle yhden metsästyskoiristaan, ja aina kun tunsi olevansa räjähtämäisillään intohimosta, hän hyväili koiraa, ja se helpotti. Pörröisen koiranturkin koskettaminen tuotti hänelle Iievitystä ja auttoi hänet kestämään koko illan. Ei kukaan aavistanut, miten hirvittävää taistelua isäntä taisteli huolettomasti nauraessaan ja tarkoin laskelmin pelatessaan.

Hyvää yötä sanottaessa hän piti huolen siitä, että joutui eroamaan Lilianista muiden läsnäollessa. Kun hän oli päässyt makuuhäkkiinsä ja hänet oli lukittu sinne, hän teki ruumiinharjoituksia kolme, neljä kertaa enemmän kuin muulloin, kunnes uupuneena vajosi vuoteelleen; mutta hän ei saanut unta ja hautoi mielessään kahta ongelmaa, mitkä erikoisesti häntä huolestuttivat. Toisena olivat nämä ruumiinharjoitukset. Ne olivat järjettömiä. Mitä enemmän hän harjoitteli tällä ylenpalttisen ankaralla tavalla, sitä väkevämmäksi hän kehittyi. Tosin hän siten sai väsytetyksi teutonilaisen yövaeltaja-minänsä, mutta todennäköisesti hän vain viivästytti sen onnettomuudenpäivän tuloa, jona hänen voimansa kävisi hillittömäksi ja voittaisi hänet, ja silloin se olisi hirvittävämpi kuin milloinkaan ennen. Toisena ongelmana oli hänen avioliittonsa — hänen oli jotakin viekkautta käyttäen saatava olla erossa vaimostaan aina pimeän tultua. Näihin tuloksettomiin mietiskelyihin hän vihdoin nukahti.

Mistä se iso aarniokarhu tuli sinä yönä, oli kauan salaisuutena, ja Sausalitossa esiintyvän Springs Brothers-sirkuksen omistajat etsityttivät kauan ja turhaan “Big Beniä, maailman suurinta opetettua karhua.” Big Ben oli päässyt pakoon, ja tuhansista huviloista ja herraskartanoista se valitsi juuri James G. Wardin asunnon vierailupaikakseen. Aivan yht’äkkiä Mr Ward seisoi makuuhäkkinsä permannolla, jännityksestä vavisten, rinta taistelunhalusta läähättäen ja huulilla vanha sotahuuto. Pihalta kuului hurjaa koirien haukuntaa. Ja terävästi kuin veitsen viilto leikkasi meteliä koiran kuolinhuuto — hänen oman koiransa, hän tiesi sen.

Ihokkaissaan ja malttamatta siepata tohveleita jalkaansa hän tunkeutui ulos ovesta, minkä Lee Sing oli huolellisesti lukinnut, ja karkasi alas portaita pimeyteen. Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat hiekkakäytävää, hän pysähtyi äkkiä, työnsi kätensä portaiden alle ja veti sieltä tutusta kätköpaikasta ryhmysauvan — vanhan aseensa, mitä oli käyttänyt joillakin mielettömillä vuoristoon tekemillään seikkailuretkillä. Raivokas koiranhaukunta lähestyi, ja sauvaansa heilauttaen hän syöksähti tiheikköön sitä kohden.

Heränneet vieraat kokoontuivat isolle kuistikolle. Joku sytytti sähkövalon, mutta he eivät nähneet muuta kuin toistensa säikähtyneet kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien takana puut muodostivat läpitunkemattoman mustan muurin. Mutta jossakin siellä pimeydessä käytiin kamalaa kamppailua. Kuului helvetillisenä sekamelskana eläimellisiä ääniä, haukuntaa ja mörähtelyä, kovia iskuja ja raskaiden ruumiiden painosta lakoutuvien pensasten ruskahtelua.

Taistelu siirtyi puiden keskeltä ajotielle katselijain eteen. Ja nyt he näkivät. Mrs Gersdale parahti ja tarrautui puolitainnoksissa poikaansa. Lilian takertui niin kouristuksentapaisesti kuistikon aitaukseen, että hänen sormiansa pakotti monet päivät jälkeenpäin, ja tuijotti kauhistuneena vaaleatukkaista, hurjasilmäistä jättiläistä, jonka tunsi siksi mieheksi, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin. Mies heilutti ryhmysauvaa ja nuiji hellittämättömästi, mutta rauhallisesti pörröistä petoa, joka oli isompi kuin kaikki Lilianin ennen näkemät karhut. Pedon käpälät olivat repineet Wardin ihokkaan siekaleiksi ja viiltäneet hänen ihonsa verille.

Lilian Gersdale tunsi kyllä suurimmaksi osaksi kauhua rakastettunsa puolesta, mutta suurelta osalta myös tätä itseään kohtaan. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että hänen sulhasensa tärkätyn paidanrinnuksen ja moitteettoman puvun verhossa piilisi niin hirvittävä ja suurenmoinen villi. Eikä hänellä ollut ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitenkä mies taistelee. Moinen kamppailu ei totisesti kuulunut nykyaikaan, eikä hänen edessään ollutkaan nykyajan ihminen, mutta sitä hän ei tietänyt. Sillä taistelija ei ollut Mr James G. Ward, san-franciscolainen liikemies, vaan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento, joka olosuhteiden oikusta oli herännyt uuteen eloon kolmituhatvuotisesta unestaan.

Koirat kieppuivat kamppailijain ympärillä, yhä raivokkaasti haukkuen, ja kirmailivat edestakaisin kääntääkseen puoleensa karhun huomion. Kun peto käännähti torjumaan sellaisia sivustahyökkäyksiä, syöksähti mies lähemmä ja mäjäytti vastustajaansa sauvallaan. Jok’ainoa isku kiihdytti karhun kiukkua, se karmasi kohti miestä, ja mies ponnahti sivulle koirain ohitse, väistyi tai teki hyökkäyksen uudelta taholta. Silloin koirat pitivät varansa ja ryntäsivät pedon kimppuun, niin että tämän raivo kääntyi niihin.

Loppu tuli äkkiä. Karhu pyörähti ja antoi eräälle koiralle niin valtavan iskun käpälällään, että koira singahti kauas, kylkiluut ja selkäranka murskana. Silloin ihmispeto joutui pois suunniltaan. Raivosta pärskyen se päästi kurkustaan villin, käsittämättömän äänen, syöksähti samalla eteenpäin, heilautti molemmin käsin ryhmysauvaansa ja iski karjahtelevaa karhua keskelle kalloa. Ei karhunkaan pääkuori kestänyt niin musertavaa lyöntiä, ja peto kaatui, ja koirat karkasivat silmänräpäyksessä saaliinsa kimppuun. Ja myllertäväin koirain ylitse mies ponnahti karhun ruholle, ja siinä hän seisoi kirkkaassa sähkövalossa ryhmysauvaansa nojaten ja lauloi voitostaan jollakin oudolla kielellä…

Vieraat kiiruhtivat ottamaan isäntää hoiviinsa ja onnittelemaan häntä, eikä heillä enää ollut edessään alkuaikainen villi teutoni, vaan James Ward; hän katseli edessään olevaa vaaleata, eteeristä nykyajan tyttöä, jota hän rakasti, ja hänestä tuntui siltä, kuin jotakin olisi ratkennut hänen aivoissaan. Hän horjui lopen uupuneena tytön luokse, antoi sauvansa pudota ja oli kaatua. Hänessä oli särkynyt jotakin. Hänen aivojansa raastoivat sietämättömät tuskat. Oli kuin hänen sielunsa olisi revitty siekaleiksi. Hän seurasi muiden katsetta ja havaitsi kuolleen karhun ruhon. Näky täytti hänet kauhulla. Hän päästi huudon ja olisi syöksynyt pakoon, elleivät toiset olisi estäneet häntä ja saattaneet huvilaan.

IV

James G. Ward on yhä toiminimi Ward, Knowles & Co:n johtajana. Mutta hän ei asu enää maalla, eikä hän enää aja takaa aavikkosusia kuutamoöinä. Alkuaikainen teutoni kuoli hänestä sinä yönä, jona hän kamppaili karhun kanssa Mill Valleyssa. James G. Ward on nyt kokonaisuudessaan James G. Ward, eikä hiventäkään hänen minästään kuulu enää väärään aikakauteen eksyneelle historiantakaiselle villille. Ja James G. Ward on niin täydellisen nykyaikainen, että sivistystä seuranneen arkamielisyyden kirous painaa häntä kaikella voimallaan. Hän pelkää nykyisin pimeätä, ja ajatuskin yön viettämisestä metsässä herättää hänessä hirveätä kammoa. Hänen kaupunkitalossaan vallitsee mitä turhan tarkin järjestys, ja hän harrastaa ylettömästi keksintöjä, joiden tarkoituksena on sisäänmurtojen torjuminen. Hänen kotinsa vilisee sähköjohtoja, ja ulko-ovien sulkemisen jälkeen talossa oleva vieras saattaa tuskin liikahtaa hälytystä aiheuttamatta. Hän on myös keksinyt ovilukon, minkä saa auki avaimetta ja mitä hänen matkustavat vieraansa voivat kuljettaa liivintaskussaan ja käyttää silmänräpäyksellisesti ja välittömästi kaikissa olosuhteissa. Mutta hänen vaimonsa ei pidä häntä pelkurina. Lilian-rouva tuntee miehensä siksi hyvin. Ja kuten sankarit yleensä James G. Ward on tyytyväinen saadessaan levätä laakereillaan. Eivätkä hänen urhollisuuttaan epäile ne ystävät, jotka tuntevat tarinan Mill Valleyssa tapahtuneesta kamppailusta.