Ikuinen salaisuus

Varjo Ja Valo

Menneisyyttä muistellessani käsitän, miten merkillinen se ystävyys oli. Lloyd Inwood oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava ja tumma. Paul Tichlorne oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava ja vaalea. Toinen oli toisen vastine kaiken muun paitsi värin puolesta. Lloydin silmät olivat mustat, Paulin siniset. Voimakasten mielenliikutusten hetkinä veri väritti Lloydin kasvot oliivinruskeiksi, mutta Paulin purppuranpunaisiksi. Lukuunottamatta tätä värieroa he olivat yhtä samanlaisia kuin kaksi marjaa. Kumpikin oli kiihkeä, kykeni äärimmäiseen voimanponnistukseen ja kestävyydenkoetukseen, ja molemmat elivät samoissa hurmiomielialoissa.

Mutta tähän merkilliseen ystävyysliittoon kuulu kolmaskin henkilö, ja se kolmas oli lyhytkasvuinen, lihava, vanttera ja laiska, ja se olin minä, häpeä sanoa. Paul ja Lloyd tuntuivat olevan luodut toistensa kilpaveikoiksi ja minä rauhanrakentajaksi heidän välilleen. Kasvoimme yksissä kaikki kolme, ja hyvin useasti olen kestänyt omissa nahoissani kiukkuiset iskut, mitkä toinen heistä tarkoitti toiselleen. He kilpailivat aina, koettivat voittaa toinen toisensa ja kun he joutuivat sellaiseen taisteluun, ei heidän voimanponnistuksillaan ja intohimoisella kiihkeydellään ollut ollenkaan rajoja.

Tämä ankara kilpailu vallitsi sekä heidän opinnoitaan että leikkejään. Jos Paul opetteli ulkoa “Marmionista” laulun, opetteli Lloyd kaksi, Paul sitten kolme, Lloyd neljä, kunnes kumpikin osasi koko runoelman ulkoa. Muistan erään uimarannassa sattuneen tapauksen, mikä traagillisesti selittää heidän keskinäistä elämänkamppailuaan. Meillä pojilla oli tapana leikkiä sukeltelemalla kymmenen’ jalkaa syvän lammikon pohjalle ja pidellä kiinni siellä olevista puunjuurista nähdäksemme, kuka kykeni kauimmin pysyttelemään veden alla. Paul ja Lloyd saatiin yllytetyiksi sukeltamaan yht’aikaa. Kun näin heidän tiukan päättäväisten kasvojensa katoavan veteen, minut valtasi aavistus jostakin kauheasta. Hetket kuluivat, vesirenkaat häipyivät, lammikon pinta sileni karehtimattomaksi, mutta mustaa tai kullanheleätä päätä ei ilmaantunut henkeä vetämään. Me rannalla olijat rupesimme käymään levottomiksi. Kauimmin henkeään pidättelemään kyenneen pojan pisin saavutus oli sivuutettu, mutta vieläkään ei mitään näkynyt. Hitaasti kohoilevat ilmakuplat osoittivat, että heidän keuhkonsa tyhjenivät ilmasta, mutta sitten ei noussut ilmakupliakaan. Jok’ainoa sekunti kävi loputtomaksi, ja kykenemättä enää sietämään jännitystä hyppäsin veteen.

Löysin heidät pohjasta tiukasti juuriin tarranneina: heidän päittensä väliä oli vajaa jalka, ja kummankin silmät olivat selki selällään, toinen tuijotti toista herkeämättä. He kärsivät kauheasti, vääntelehtivät ja kiemurtelivat vapaaehtoisen tukehtumisensa tuskissa, sillä kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja tunnustaa hävinneensä. Koetin pakottaa Paulia hellittämään juuresta, mutta hän teki hurjaa vastarintaa. En jaksanut pidättää kauemmin henkeäni ja palasin pinnalle hirveästi hädissäni. Selitin nopeasti tilanteen, ja puolikymmentä meistä sukelsi pohjaan ja tempasi heidät väkisin irti. Kun saimme heidät vedestä, oli kumpikin tajutonna, ja vasta uutteran pyörittelyn, hivuttelun ja hieronnan jälkeen saimme heidät virkoamaan. He olisivat hukkuneet, ellei heitä olisi pelastettu.

Kun Paul Tichlorne pääsi korkeakouluun, luultiin yleisesti, että hän ryhtyisi opiskelemaan valtiotiedettä. Lloyd Inwood, joka kirjoittautui korkeakouluun yht’aikaa, valitsi saman alan. Mutta Paulilla oli koko ajan ollut salaisena suunnitelmana ruveta opiskelemaan luonnontieteitä, erikoisesti kemiaa, ja viimehetkessä hän muutti alaa. Vaikka Lloyd jo oli tehnyt työsuunnitelman lukuvuotta varten ja aloittanut valtiotieteen luentojen kuuntelemisen, hän seurasi heti Paulin esimerkkiä ja antautui tutkimaan luonnontieteitä, pääaineenaan kemia. Heidän kilvoittelunsa tuli pian tunnetuksi koko korkeakoulussa. Toinen kannusti toista, ja he tunkeutuivat syvemmälle kemian ongelmiin kuin ainoakaan ylioppilas ennen heitä — niin syvälle, että he jo ennen loppututkintoansa olisivat kyenneet panemaan pussiin opiston kaikki kemian professorit ja dosentit lukuunottamatta Moss-“ukkoa”, kemiallisen osaston dekaanusta, ja tämänkin he monta kertaa saattoivat tiukalle. Lloyd keksi hämähäkkisyövän “kuolemanbasillin”, ja tämä keksintö ja hänen syankalium-kokeensa taudin parantamiseksi tekivät hänet ja hänen yliopistonsa kuuluisaksi kautta koko maailman; eikä Paul jäänyt hiuksenkaan vertaa jälkeen, kun hänen kokeilujen tietä onnistui valmistaa hyytelömäisiä epäorgaanisia yhtymiä, joissa tapahtui amoebamaisia liikuntoja, ja kun hän loi uutta valaistusta hedelmöittymisprosesseihin hämmästyttävillä kokeillaan, joita hän teki kloornatriumilla ja magneesia-Iiuoksilla sekä meriorganismien alimmilla muodoilla.

Heidän ylioppilasaikanaan sentään, silloin, kun he olivat kiihkeimmin syventyneinä orgaanisen kemian ongelmiin, tapahtui Doris van Benshotenin tulo heidän elämäänsä. Lloyd tapasi hänet ensin, mutta ennen kuin vuorokausi oli ennättänyt kulua umpeen, Paulkin hankkiutui tytön tuttavaksi. He luonnollisesti rakastuivat häneen, ja hänestä tuli se ainoa arvo, mikä heille teki elämän elämäksi. He palvoivat häntä yhtä kiihkeästi ja hehkuvasti, ja heidän kamppailunsa tytöstä kävi niin ankaraksi, että koko ylioppilaskunta löi suuria vetoja lopputuloksesta. Itse Moss-“ukko” lankesi eräänä päivänä, sen jälkeen kuin Paul hänen yksityislaboratoriossaan oli aivan odottamatta purkanut tunteitaan, syntiin ja löi kuukauden palkastaan vetoa siitä, että Paulista tulisi Doris van Benshotenin mies.

Vihdoin tyttö ratkaisi ongelman omalla tavallaan, Paulia ja Lloydia lukuunottamatta kaikkien tyytyväisyydeksi. Hän saattoi heidät yksiin ja sanoi, ettei hän tosiaankaan kyennyt valitsemaan heidän välillään, koska hän piti yhtä paljon kummastakin, ja koska moniavioisuus ei ollut sallittua Yhdysvalloissa, hänen valitettavasti täytyi luopua kunniasta ja onnesta mennä naimisiin jommankumman kanssa. Kumpikin nuorukainen syytti toistaan tästä asian surkeasta lopusta, ja heidän keskinäinen katkeruutensa kiihtyi entisestään.

Mutta pian tuli käännekohta. Loppu alkoi minun kodissani, sen jälkeen kuin he olivat päässeet yliopistosta ja kadonneet maailman näköpiiristä. Kumpikin oli varakas, eikä heillä ollut erikoista halua eikä lainkaan pakkoa antautua opettajiksi. Minun ystävyyteni ja heidän keskinäinen vihollisuutensa liitti heitä tavallaan toisiinsa. He kävivät luonani sangen usein ja karttoivat äärimmäisen tarkasti yht’aikaista vierailua, mutta olihan ehdotonta, että he ennemmin tai myöhemmin kohtaisivat toisensa kodissani.

Sinä päivänä, minkä vielä niin hyvin muistan, Paul Tichlorne oli koko aamupäivän istunut työhuoneessani syventyneenä lukemaan erästä tieteellistä aikakauskirjaa. Minä saatoin siis olla omissa harrastuksissani ja olin parhaillaan ruusujeni parissa, kun Lloyd Inwood saapui. Leikkelin, karsin ja kiinnittelin köynnöskasveja parvekkeellani suu täynnä nauloja, ja Lloyd autteli askareitani; silloin johduimme puhelemaan näkymättömien olentojen salaperäisestä suvusta, niistä ihmeellisistä, vaeltelevista olennoista, joita vielä elää saduissa. Lloyd innostui ja puhui hermostuneella, iskevällä tavallaan ja oli pian pohtimassa näkymättömyyden fyysillisiä mahdollisuuksia. Absoluuttisen mustaa esinettä, väitti hän, olisi tarkimmankin näkökyvyn mahdoton erottaa.

“Väri on aistimus”, sanoi hän. “Sillä ei ole mitään objektiivista todellisuusvastinetta. Valotta emme näe värejä emmekä itse esineitä. Kaikki esineet ovat mustia pimeässä, ja pimeässä on mahdoton nähdä niitä. Ellei valo kohtaa niitä, ei niistä heijastu valoa silmään, eikä meillä niin muodoin ole minkäänlaista näkötodistusta niiden olemassaolosta.”

“Mutta näemmehän mustat esineet päivänvalossa”, väitin siihen.

“Aivan niin”, jatkoi hän innokkaasti. “Ja se tapahtuu siksi, etteivät ne ole absoluuttisen mustia. Jos ne olisivat ihan mustia, absoluuttisen mustia niin sanoakseni, emme kykenisi niitä näkemään — emme tuhannenkaan auringon valossa. Väitän, että on mahdollista oikeista, sopivalla tavalla yhdistetyistä väriaineista valmistaa absoluuttisen musta väri, mikä tekee kaiken sillä sivellyn näkymättömäksi.”

“Sepä olisi merkillinen keksintö”, sanoin välinpitämättömästi, sillä koko asia tuntui minusta liian mielikuvitukselliselta, jotta sitä olisi voinut pitää muuna kuin ajatusleikkinä.

“Merkillinen!” Lloyd löi minua olalle. “Totisesti merkillinen. Niin, poikaseni, jos sivelisin itseni sellaisella värillä, ei se merkitsisi vähempää kuin koko maailman herruuden saavuttamista. Kuningasten ja hovien salaisuudet olisivat minun, samoin diplomaattien ja politikoitsijain juonet, pörssipelaajain keinottelut, trustien ja syndikaattien suunnitelmat. Voisin tunnustella kaiken ja kaikkien valtimoa ja tulla maailman mahtavimmaksi voimaksi. Ja minä…” Hän keskeytti äkkiä ja lisäsi sitten: “Niin, olenpa jo aloittanut kokeiluni, ja uskallan sanoa päässeeni niissä sangen pitkälle.”

Avoimelta eteisenovelta kajahtava nauru pani meidät hätkähtämään. Paul Tichlorne seisoi siellä pilkallinen hymy huulillaan.

“Sinä unohdat, rakas Lloyd…”, sanoi hän.

“Minkä niin?”

“Sinä unohdat”, jatkoi Paul, “niin, sinä unohdat varjon.”

Näin Lloydin kasvojen venähtävän, mutta hän vastasi ivallisesti: “Voinhan käyttää auringonsuojaa.” Sitten hän käännähti äkkiä tiukasti Paulia kohden. “Kuule, Paul, älä sekaannu tähän asiaan, jos käsität mitä rauhaasi sopii.”

Yhteenotto tuntui olevan tulossa, mutta Paul nauroi hyvätuulisesti. “En tahdo sormellanikaan nykäistä hassuja väriaineitasi. Vaikka onnistuisitkin herkkämielisissä toiveissasi, tulee varjo aina olemaan kompastuksenasi. Siitä et voi päästä eroon. Minä käännyn aivan päinvastaiselle taholle. Panenpa päämääräkseni varjon hävittämisen…”

“Läpikuultavuus!” huudahti Lloyd kohta. “Sitä on mahdoton aikaansaada.”

“Niin, luonnollisesti mahdoton!” Paul kohautti olkapäitään ja poistui pitkin ruusukäytävää.

Se oli alkuna. Kumpikin ryhtyi ongelmansa selvittämiseen sillä hirvittävällä tarmolla, mistä he olivat tunnettuja, ja sellaisella kiukulla ja katkeruudella, mikä pani minut pelkäämään, että jompikumpi heistä onnistuisi. Molemmat luottivat minuun täydellisesti, ja niinä pitkinä kokeilujen viikkoina, mitkä nyt seurasivat, olin kummankin uskottuna, kuulin heidän teoriansa ja näin heidän kokeensa.

Lloyd Inwood virkisti itseään omituisella tavalla, kun ruumiillinen ja sielullinen jännitys kävi sietämättömäksi pitkällisen ja yhtämittaisen työn jälkeen. Hän meni nyrkkeilykilpailuihin. Juuri eräässä sellaisessa raa’assa esityksessä, johon hän oli laahannut minut toverikseen saadakseen puhua uusimmista saavutuksistaan, hänen teoriansa sai vakuuttavan vahvistuksen.

“Näetkö tuon miehen, jolla on punainen poskiparta?” kysyi hän osoittaen ottelupiirin toiselle puolelle, viidennelle tuoliriville. “Ja näetkö hänen lähimmän naapurinsa, miehen, jolla on valkoinen hattu? Miehestä toiseen on pitkä matka, eikö olekin?”

“On toki”, vastasin katseltuani. “Heidän välillään on tyhjä paikka.”

Hän kumartui puoleeni ja puhui vakavasti. “Punapartaisen ja valkohattuisen miehen välillä istuu Ben Wasson. Olet kuullut minulta hänestä. Hän on maan etevin kevyen sarjan nyrkkeilijä. Hän on karibineekeri, täysverinen, mustin mies koko Yhdysvalloissa. Hänellä on yllä musta takki, mikä on napitettu leukaa myöten. Näin hänen tulevan ja istuutuvan tuolle paikalle. Kohta kun hän istuutui, hän katosi. Katsele oikein tarkasti: hän kenties liikuttaa suutaan.”

Tahdoin mennä piirin toiselle puolelle tarkistamaan Lloydin väitettä, mutta hän pidätti minua. “Odota”, sanoi hän.

Odotin ja tähysin ja näin punapartaisen miehen kääntävän päätään kuin puhuakseen tyhjälle tuolille, ja tältä tyhjältä paikalta erotin nyt silmäparin liikahtelevat valkuaiset ja kahden hammasrivin valkoiset kaksois-kuunsirpit sekä silmänräpäyksen ajan neekerinkasvot. Mutta kun neekeri lakkasi hymyilemästä, hän lakkasi näkymästäkin, ja hänen tuolinsa tuntui yhtä tyhjältä kuin hetkistä aikaisemmin.

“Jos hän olisi aivan musta, saattaisit istua hänen vieressään häntä näkemättä”, sanoi Lloyd, ja tunnustan, että tämä esimerkki saattoi minut melkein vakuutetuksi siitä.

Kävin sitten useita kertoja Lloydin laboratoriossa ja tapasin hänet aina syventyneenä absoluuttisen mustan luomista tarkoittaviin kokeiluihinsa. Hänen kokeensa käsittivät kaikki mahdolliset väriaineet, esim. kimröökin, tervat, hiiltyneet kasviaineet, öljyjen ja rasvojen noen ja kaikki mahdolliset animaaliset aineet.

“Valkea valo on muodostunut seitsemästä perusväristä”, sanoi hän. “Mutta sellaisenaan se on näkymätöntä. Ainoastaan esineistä heijastumalla se tulee näkyväksi. Ja ainoastaan heijastuva osa tulee näkyväksi. Tässä esimerkiksi on sininen nuuskarasia. Valkoinen valo kohtaa sen, ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki värit, joista se on kokoonpantu, sammuvat — violetti, indigo, vihreä, keltainen, oranssinväri ja punainen. Sininen on vain poikkeuksena. Se ei sammu, se heijastuu. Sentähden tämä nuuskarasia näyttää meistä siniseltä. Emme näe muita värejä, koska ne ovat sammuneina. Näemme ainoastaan sinisen. Samasta syystä ruoho on vihreätä. Valkoisen valon vihreät väriaallot kohtaavat silmämme.”

“Kun maalaamme talomme, emme peitä niitä värillä”, sanoi hän minulle eräällä toisella kerralla. “Oikeastaan panemme niihin määrättyjä aineita, joilla on sellainen ominaisuus, että ne sammuttavat valkoisesta valosta kaikki muut värit paitsi sen, minkä tahdomme taloomme. Kun jokin aine heijastaa kaikki värit silmäämme, tuntuu se valkoiselta. Kun se sammuttaa kaikki värit, se on musta. Mutta kuten sanottu meillä ei vielä ole mitään täydellisen mustaa. Kaikkia värejä ei ole saatu sammumaan. Täydellisen musta on voimakkaassa valossa absoluuttisen näkymätön. Katsohan tätä esimerkiksi.”

Hän osoitti palettia, mikä oli hänen työpöydällään. Sille oli sivelty moninaisia mustien väriaineiden vivahduksia. Erittäinkin erästä tuskin kykenin erottamaan. Se sai silmissäni aikaan sekavan aistimuksen; hieroin niitä ja katselin uudelleen.

“Se on”, lausui hän juhlallisesti, “mustinta mustaa mitä kukaan kuolevainen milloinkaan on nähnyt. Mutta odotahan vielä vähän, niin kyllä saan valmistetuksi niin mustaa mustaa, ettei kukaan kuolevainen voi sitä katsella — eikä nähdä sitä.”

Toisaalla taas tapasin Paul Tichlornen yhtä kiihkeästi tutkimassa valon polarisaatio-, taittumis-ja interferenssi-ominaisuuksia, yksinkertaista ja kaksinkertaista refraktiota sekä kaikkia mahdollisia orgaanisia yhtymiä.

“Läpikuultavuutta: sellaista kappaleen tilaa tai ominaisuutta, että kaikki valosäteet pääsevät kappaleen läpi”, sanoi hän minulle, “sitä minä tavoittelen. Lloyd kompastuu täydellisine läpikuultamattomuuksineen varjoon. Mutta minä pääsen siitä. Läpikuultavasta kappaleesta ei lankea varjoa, eikä se heijasta valo-aaltoja — tarkoitan, että niin on täydellisesti läpikuultavan kappaleen laita. Jos välttää voimakasta valaistusta, ei sellainen kappale ainoastaan ole varjoton, vaan se tulee näkymättömäksikin sen tähden, ettei se lainkaan heijasta valoa.”

Eräällä toisella kerralla seisoimme ikkunan ääressä. Paul hieroskeli joitakin ikkunalaudalla olevia linssejä. Äkkiä hän sanoi keskustelussamme tapahtuneen pienen pysähdyksen jälkeen: “Ah, minulta putosi linssi. Kurkotahan ulos, poika, ja katso, minne se joutui.”

Aioin kurkottaa ulos, mutta peräännyin, sillä satutin otsani. Hieroin silmäkulmiani, joihin teki kipeätä, ja katselin kysyvästi ja nuhdellen Paulia, joka nauroi poikamaisen riehakkaasti.

“No?” sanoi hän.

“No?” sanoin minä.

“Miks’et sinä tutki seikkaa?” kysyi hän.

Ja minä tutkin. Ennen kuin kurkotin päätäni eteenpäin olivat automaattisesti toimivat aistini sanoneet minulle, ettei ikkunassa ollut mitään, ettei mikään erottanut minua ulkoilmasta, että ikkunankehys oli typötyhjä. Ojensin käteni, ja se kosketti kovaan esineeseen, sileään, kylmään ja tasaiseen, ja tuntoaistini sanoi minulle vanhasta kokemuksestaan, että siinä oli lasia. Katselin vielä kerran, mutta en kyennyt näkemään mitään.

“Valkoista kvartsipitoista hiekkaa”, paapatti Paul, “hiilihappoista soodaa, sammutettua kalkkia, lasisirusia, mangaanihappoista vetysuperoksidia — siinä sitä on edessäsi, hienointa ranskalaista levylasia, minkä on valmistanut suuri St. Gobain-yhtiö, maailman hienoimpain lasien valmistaja, ja tämä on hienointa lasia, mitä yhtiö milloinkaan on valmistanut. Se maksaa huikean hinnan. Mutta katsohan sitä. Sinä et kykene näkemään sitä. Sinä et tiedä sitä olevan olemassa, ennenkuin pusket otsasi siihen.

“Niin, poikaseni, tämä on vain havainto-opetusta — määrätyistä sinänsä läpikuultamattomista aineksista saa niitä määrätyllä tavalla yhdistämällä esineen, mikä on läpikuultava. Mutta moinen kuuluu epäorgaaniseen kemiaan, väität. Sangen totta. Mutta näillä jalkaini sijoilla seisten tohdin väittää, että siinä suhteessa saan orgaanisessa kemiassa tapahtumaan kaikki samat ilmiöt, mitkä esiintyvät epäorgaanisessa. — Katsohan.”

Hän piti minun ja valon välillä koeputkea, ja panin merkille, että se sisälsi tummaa tai sakkaista nestettä. Hän kaatoi sisällyksen toiseen koeputkeen, ja se muuttui melkein heti kimaltelevan kirkkaaksi.

“Tai katsohan tätä!” Nopeasti, hermostuneesti koeputkivarastoaan käsitellen hän muutti erään valkoisen liuoksen viininväriseksi ja erään vaaleankeltaisen liuoksen tummanruskeaksi. Hän asetti palasen lakmus-paperia happoon, ja se muuttui silmänräpäyksessä punaiseksi; kun hän asetti sen alkoholiin, se muuttui heti siniseksi.

“Lakmus-paperi on yhä lakmus-paperia”, sanoi hän esitelmä-äänellä. “En ole muuttanut sitä miksikään muuksi. Mitä minä siis tein? Muutin vain sen molekyylien järjestystä. Ensin sammutin siitä kaikki muut valon värit paitsi punaisen, ja sitten sen molekyyli-rakenne muuttui niin, että punainen ja kaikki muut värit sammuivat sinistä lukuunottamatta. Ja niin edespäin ad infinitum — äärettömiin asti. Suunnitelmani on seuraavanlainen.” Hän oli hetken vaiti. “Aion etsiä — ja löytää — juuri ne reagenssit, mitkä elävään organismiin vaikuttaessaan saavat aikaan vastikään näkemiesi kaltaisia molekyyli-muutoksia. Mutta ne reagenssit, mitkä keksin ja jollaisia minulla muutoin jo onkin, eivät tee elävää ruumista siniseksi tai punaiseksi tai mustaksi, vaan ne tekevät sen läpikuultavaksi. Kaikki valo tulee kulkemaan sen läpi. Se tulee näkymättömäksi. Siitä ei lankea lainkaan varjoa.”

Joitakuita viikkoja myöhemmin menin metsästämään Paulin kanssa. Hän oli etukäteen luvannut minulle, että saisin ilon metsästää oikein mainiolla koiralla — aivanpa ihmeellisimmällä koiralla, millä milloinkaan oli metsästetty, väitti hän, ja hän toisteli vakuutustaan siksi, kunnes uteliaisuuteni heräsi. Mutta määräpäivän aamuna petyin, sillä en nähnyt minkäänlaista koiraa.

“Minä en saata nähdä sitä”, sanoi Paul välinpitämättömästi, ja lähdimme riistamaille.

En lainkaan käsittänyt, mitä minulle tapahtui, mutta minulla oli tunto jostakin uhkaavasta ja vaikeasta sairaudesta. Kaikki hermoni olivat poissa vireestään, ja päätellen tepposista, joita ne tekivät minulle, aistimeni olivat aivan epäkunnossa. Kummalliset äänet säikyttivät minua. Toisinaan kuulin syrjään lakoutuvan heinän kahinaa ja kerran askelten ääniä kivikolta.

“Kuulitko mitään, Paul?” kysyin kerran.

Mutta hän pudisti päätään eikä hiljentänyt kulkuaan.

Kiivetessäni erään aidan yli kuulin koiran hiljaista, kiihkeätä vingahtelua, ilmeisesti ainoastaan parin jalan päästä, mutta ympärille katsellessani en nähnyt mitään.

Vaivuin maahan, väsyksissä ja vavisten.

“Paul”, sanoin, “on parasta palata kotiin. Pelkäänpä olevani sairastumaisillani.”

“Tuhmuuksia, poikaseni”, vastasi hän. “Auringonpaiste on mennyt päähäsi kuin viini. Kyllä pian piristyt. Nyt on ihana sää.”

Mutta kulkiessamme kapeata poppelilehto-polkua jokin esine töytäsi jalkojani vasten, ja horjahdin ollen kaatua. Loin äkkiä tuskallisen silmäyksen Pauliin.

“Mikä sinulla on?” kysyi hän. “Kompasteletko sinä omiin jalkoihisi?”

Puristin suuni kiinni ja laahustin eteenpäin, tosin hyvin ymmällä ja aivan vakuutettuna siitä, että jokin vaikea ja salaperäinen tauti oli iskenyt hermoihini. Tähän asti silmäni vielä olivat säilyneet, mutta kun saavuimme lakeuksille, hämääntyi näkönikin jollakin tavalla. Kummallisia, moninaisia sateenkaaren värivälähdyksiä alkoi väivähdellä edessäni tiellä. Minun onnistui säilyttää itsehillintäni siksi, kunnes moniväriset valovälähdykset olivat karkeloineet ja lepatelleet vähintään kaksikymmentä sekuntia. Sitten istuuduin maahan, uupuneena ja vavisten.

“Minä olen lopussa”, läähätin ja panin kädet silmilleni. “Se on noussut nyt silmiini. Paul, menemme kotiin.”

Mutta Paul nauroi kauan ja äänekkäästi. “En sanonut sinulle! Eikö se todellakin ole maailman ihmeellisin koira? Noo, mitä arvelet?”

Hän käännähti hiukan ja alkoi viheltää. Kuulin pehmeitä askelia, palavissaan olevan eläimen läähätystä ja koiran haukahtelua, minkä laadusta ei voinut erehtyä. Sitten Paul kumartui ja näytti hyväilevän tyhjää ilmaa.

»Kas niin, ojennahan tänne kätesi.»

Ja hän hieroi kädelläni koiran kylmää kuonoa ja poskia. Se oli aivan varmasti koira, jolla oli pointerin rakenne ja sileä, lyhyt karva.

Se riitti, paasin taas pian tolkkuihini ja omaksi herrakseni. Paul pani koiralle kaulanauhan ja sitoi nenäliinansa sen häntään. Ja sitten näimme kummia: tyhjä kaulanauha ja liehuva nenäliina laukkasivat pitkin lakeutta. Merkilliseltä näytti, kun kaulanauha ja nenäliina vartioivat viiriäisparvea akaasiaviidakossa, aivan hievahtamattomina siihen asti, kunnes olimme saaneet linnut lentoon.

Tuon tuostakin koirasta näkyi edellämainitsemiani monivärisiä valovälähdyksiä. Paul selitti, että ainoastaan niitä hän ei ollut tullut ottaneeksi lukuun ja ettei niitä hänen luullakseen saanut millään poistetuksi.

“Niitä on suuri joukko”, sanoi hän, “noita tuollaisia ilmiöitä. Ne syntyvät siitä, että valo taittuu kivennäis- ja jääkiteihin, sumuun, sateeseen, vedenpirskeeseen ja sen sellaiseen, ja pelkäänpä, että ne jäävät veroksi, mikä minun on maksettava läpikuultavuudesta. Vältyin Lloydin varjolta, mutta sain sen sijaan ristikseni sateenkaarivälähdykset.”

Pari päivää myöhemmin tunsin kauheata löyhkää Paulin laboratorion edustalla. Se oli niin voimakasta, että oli helppo keksiä sen lähde — portaitten yläpäässä oli mätänevä ainejoukko, mikä muistutti ääripiirteiltään koiraa.

Paul hämmästyi tutkiessaan löytöäni. Se oli hänen näkymätön koiransa tai oikeammin sanoen hänen entinen näkymätön koiransa, sillä nyt se oli aivan näkyväinen, joitakin minuutteja aikaisemmin se oli juoksennellut ihan terveenä ja ehyenä. Nyt sen pää oli kovan iskun musertama. Se, että koira oli surmattu, oli jo merkillistä, mutta se, että se oli mädäntynyt niin pian, oli selittämätöntä.

“Ne reagenssit, joita siihen ruiskutin, olivat vaarattomia”, selitti Paul. “Mutta ne olivat voimakkaita, ja kuoleman kohdatessa ne näyttävät saavan aikaan silmänräpäyksellisen hajaantumisen. Merkillistä! Hyvin merkillistä! No, siispä ei pidä kuolla. Ne eivät lainkaan vahingoita niin kauan kuin on elossa. Mutta kuka kummahan on lyönyt koiran kuoliaaksi.”

Se seikka selveni sentään, kun muudan säikähtynyt palvelijatar kertoi, että Gatter Bedshaw samana aamuna, ainoastaan tunti sitten, oli tullut raivohulluksi ja pitänyt sitoa kotonaan metsänvartijan tuvalla, missä hän houraili taistelleensa kiukkuisen ja jättiläiskokoisen eläimen kanssa Tichlornen niityllä. Hän väitti sitä näkymättömäksi, millainen muuten lieneekin ollut, nähneensä omin silmin, ett! se oli näkymätön; hänen vaimonsa ja tyttärensä pudistelivat itkien päätään hänen kertomukselleen, mutta siitä hän kiihtyi entistä enemmän raivoihinsa ja puutarhurin ja ajomiehen piti kiristää sideremmejä.

Paul Tichlorne siis teki itsensä näkymättömyyden salaisuuden herraksi, mutta Lloyd Inwood ei jäänyt hiuksenkaan leveyden vertaa jälkeen. Menin hänen luokseen noudattaen hänen kehoitustaan käydä katsomassa, miten hän oli edistynyt työssään. Hänen laboratorionsa sijaitsi yksinäisenä keskellä hänen laajoja tiluksiaan. Se oli rakennettu pienelle viehättävälle aukiolle, mitä ympäröi joka taholta tiheä metsä ja sinne vei mutkitteleva ja eksyttävä tie. Mutta olin kulkenut sen tien niin monesti, että tunsin sen jok’ainoan kaistan, ja äimistyinpä totisesti, kun aukiolle saapuessani en lainkaan nähnyt laboratoriota. Ihmeellistä, latoa muistuttavaa rakennusta, minkä ainoa savupiippu oli punaista hiekkakiveä, ei ollut olemassa. Ja näytti siltä, kuin sitä ei olisi milloinkaan ollutkaan olemassa. Paikalla ei näkynyt raunioita, ei pirstaleita, ei mitään.

Aioin kulkea aukion poikki. “Tässä”, sanoin itsekseni, “sijaitsi oven edessä ollut porrasaskelma.” Tuskin ne sanat olivat päässeet huuliltani, kun jalkani sattui johonkin esineeseen, kompastuin eteenpäin ja löin pääni johonkin, mikä tuntui hyvin oven kaltaiselta. Koetin kädelläni. Se oli ovi. Löysin ovenrivan ja painoin sitä. Kun ovi kääntyi saranoissaan, avautui koko laboratorion sisäpuoli näkyviini. Tervehdin Lloydia, suljin oven ja peräännyin muutamia askeleita tielle. Kun palasin ja avasin oven, näin kaikki huonekalut ja kaikki yksityiskohdat sisältä. Se oli totisesti hämmästyttävää, se äkillinen siirtyminen tyhjästä olemattomuudesta keskelle valoa, muotoja ja värejä.

“No, mitä arvelet tästä?” kysyi Lloyd ja puristi kättäni. “Maalasin eilen iltapäivällä ulkopuolen pariin kertaan absoluuttisella mustalla nähdäkseni, mitä se vaikutti. Miten on otsasi laita? Taisitpa puskea sen oveen niin että tärähti?”

“Mitäs turhia”, keskeytti hän minun onnitteluni. “Sinä voit tehdä vielä suuremmat kummat.”

Samalla hän ryhtyi riisuuntumaan, ja seisoessaan sitten apposen alastomana edessäni hän pani purkin ja pensselin käteeni ja sanoi: “Kas niin, sivelehän minut nyt ylt’yltäni tällä.”

Se oli öljyistä, kumilakkaa muistuttavaa ainetta, mikä levisi pian ja helposti iholle ja kuivui kohta.

“Tämä on vain edeltävä varovaisuuskeino”, selitti hän lopetettuani, “nyt käsille oikea laji.”

Otin toisen purkin, mitä hän osoitti, katselin sen sisällystä, mutta en nähnyt mitään.

“Purkki on tyhjä”, sanoin.

“Pistähän siihen sormesi.”

Tottelin ja tunsin jotakin kylmää ja märkää. Kun vedin käteni purkista ja katselin etusormeani, minkä olin siihen pistänyt, oli sormi kadoksissa. Liikuttelin sitä, mutta en voinut nähdä mitään. Oli kuin olisin menettänyt yhden sormistani enkä saanut siitä minkäänlaista näköaistimusta ennen kuin pidin sitä kattoikkunan kohdalla, jolloin sen varjo selvästi piirtyi lattiaan.

Lloyd naureskeli. “Maalaahan nyt ja pidä silmäsi auki.”

Pistin pensselin näennäisen tyhjään purkkiin ja vedin hänelle pitkän viivan poikki rinnan. Siitä, mihin pensseli koski, katosi elävä liha. Maalasin hänen oikean jalkansa, ja hänestä tuli yksijalkainen mies, joka uhmasi kaikkia tasapainolakeja. Pensselin vedolla pensselin vedon jälkeen, jäsen jäseneltä, maalasin Lloyd Inwoodin olemattomaksi. Se oli oikein kamalaa työtä, ja olin iloinen, kun pääsin niin pitkälle, ettei hänestä näkynyt muuta kuin palavat mustat silmät, jotka näyttivät riippuvan vapaasi ilmassa minkäänlaisitta kannattimitta.

“Silmiä varten minulla on hienoa vaaratonta liuosta”, sanoi hän. “Pieni ruiske sitä, ja vilahduksessa olen poissa.”

Sen jälkeen kuin hän oli taitavasti ruiskuttanut silmänsä, hän sanoi: “Nyt minä liikuskelen, ja sinä sanot sitten, minkälaisia aistimuksia saat.”

“Ensinnäkään en näe sinua”, sanoin ja kuuntelin hänen nauruansa, mikä kajahteli tyhjästä ilmasta. “Luonnollisesti”, jatkoin, “et pääse varjostasi, mutta sehän oli odotettavissakin. Kun kuljet minun ja jonkin esineen välitse, katoaa esine, mutta sen katoaminen on niin kummallista ja käsittämätöntä, että minusta tuntuu siltä, kuin silmäni olisivat hämärryksissä. Kun liikut nopeasti, minulla on hämmentävä sarja epäselviä näköaistimuksia. Ne koskevat silmiin ja uuvuttavat aivoja.”

“Onko sinulla muunlaisia tuntoja läsnäolostani?” kysyi hän.

“On ja ei”, vastasin. “Kun olet lähellä minua, minulla on samantapainen tunne kuin hämärässä makasiinissa, pimeissä käytävissä ja syvissä kuiluissa. Ja samoin kuin merimiehet tuntevat maan tumman häämötyksen pimeästä, minä tunnen ruumiistasi häämötyksen. Mutta kaikki on hyvin muodotonta ja aineetonta.”

Puhelimme kauan sinä viimeisenä iltapäivänä hänen laboratoriossaan, ja pois lähtiessäni hän puristi näkymättömällä kädellään voimakkaasti kättäni ja sanoi: “Nyt minä valloitan maailman!” Enkä minä tohtinut kertoa hänelle, että Paul Tichlorne oli saavuttanut yhtä suuren voiton.

Kotona minua odotti Paulin kirjelippunen, millä hän pyysi minua kohta luokseen, ja kello aloitteli yhtä, kun ajoin pyörälläni hänen talolleen. Paul huusi minua tenniskentältä, ja laskeuduin maahan ja menin kentälle. Mutta se oli tyhjä. Siellä ällistellessäni osui tennispallo käsivarteeni, ja käännähtäessäni vingahti korvani sivu toinen. Ne tuntuivat tulevan minua kohden tyhjästä ilmasta, niitä tuli tiheästi, tiheästi, aivan satamalla. Mutta kun minuun jo osuneita palloja alkoi tulla toistamiseen, käsitin, millä kannalla asiat olivat. Otin mailan, annoin silmäini panna parastaan ja näin silloin sateenkaarenvärisen välähtelyn, mikä vuoroin syttyi ja sammui ja liukui pilkin maata. Juoksin sen perästä, ja kun olin antanut sille puolikymmentä tuntuvaa läimäystä mailallani, kuulin Paulin äänen:

“Riittää! Riittää! Oi, oi! Älä enää! Sinähän lyöt minua paljaalle iholle! Oi! Oi-oi-oi! Kyllä minä olen kiltti! Kyllä minä olen kiltti! Tahdoin vain näyttää sinulle muodonvaihdostani”, sanoi Paul valittavalla äänellä, ja minusta tuntui siltä, että hän hieroi niitä kohtia, joihin olin häntä lyönyt.

Muutamaa minuuttia myöhemmin pelasimme tennistä — mutta minä olin alakynnessä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan hänen asemastaan muulloin kuin sellaisissa tapauksissa, jolloin kaikki näkökulmat hänen, auringon ja minun välilläni olivat määrätynlaatuiset. Silloin hän välähteli, mutta ainoastaan silloin. Ja ne välähdykset olivat kauniimpia kuin sateenkaaren heleintä sinistä, hienointa violettia, kirkkainta keltaista ja kaikkia mahdollisia välivivahduksia, mitkä säihkyivät kuin timantit, häikäisivät, hämmensivät.

Mutta kesken peliämme tunsin äkkiä kylmyyttä, mikä toi mieleen syvät kuilut ja pimeät luolat, samanlaista kylmyyttä kuin aamulla tuntemani. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin pallon ponnahtavaa keskeltä tyhjää ilmaa aivan verkon viereltä, ja samassa Paul Tichlorne välähti sateenkaarimaisesti kahdenkymmenen jalan päässä. Hän ei voinut olin pallon takaisinlyöjä, ja tuskalliseksi kauhukseni käsitin, että Lloyd Inwood oli astunut näyttämölle. Tullakseni siitä vakuutetuksi tähyilin hänen varjoansa ja havaitsinkin sen, muodottoman laikan, mikä oli yhtä leveä kuin hänen ruumiinsa — aurinko oli aivan keskitaivaalla — ja liikkui maassa. Muistin hänen uhkauksensa, ja minut valtasi varmuus siitä, että heidän monivuotinen kilpailunsa nyt huipentuisi kauheaksi kamppailuksi.

Huusin varoituksen Paulille ja kuulin kuin villipedon karjahduksen, mihin vastasi toinen samanlainen. Näin tumman laikan nopeasti liukuvan pitkin kenttää ja monivärisen loistavan välkkeen yhtä nopeasti liukuvan sitä kohden, ja sitten valo ja varjo yhtyivät, ja kuulin näkymättömien iskujen ääniä. Tennisverkko valahti maahan kauhistuneiden silmieni edessä. Juoksin tappelijain luo ja huusin:

“Herran tähden…!”

Mutta heidän yhteenkietoutuneet ruumiinsa sattuivat polviini, ja lensin kumoon.

“Pysy syrjässä, poikaseni!” kuulin Lloyd Inwoodin huudon ilmasta.

Ja sitten huusi Paulin ääni: “Niin, olemme saaneet aivan tarpeeksemme rauhanhieromisistasi!”

Heidän äänistään tajusin, että he olivat eronneet. En tietänyt, missä Paul oli, ja lähestyin sentähden Lloydin varjoa. Mutta toiselta taholta sain huumaavan iskun leukaani ja kuulin Paulin äänen kiukkuisesti huutavan: “No, etkö aio pysyä erossa!”

Sitten he joutuivat jälleen yhteen, ja heidän kovat iskunsa, heidän voihkeensa ja läähätyksensä sekä välähdysten ja varjon liikkeiden nopeus osoittivat selvästi kamppailun katkeruutta.

Huusin apua, ja Gaffer Bedshaw syöksyi kentälle. Kun hän lähestyi, näin hänen katsovan minua hämmästyneenä, mutta hän töytäsi taistelijoihin ja singahti suulleen maahan. Epätoivoisesti parkaisten ja huutaen: “Herra Jumala, minä törmäsin suoraan niihin!” — hän ponnahti pystyyn ja karkasi hurjaa vauhtia kentältä.

Minä en kyennyt tekemään mitään ja jäin sentähden istualleni, voimattomana ja kuin taiottuna. Keskipäivän aurinko paistoi huikaisevan kirkkaasti tyhjälle tenniskentälle. Ja tämä oli tyhjä. En kyennyt näkemään mitään muuta kuin varjon ja sateenkaarenvälähdykset, pölyn, minkä näkymättömät jalat panivat tupruamaan, maan, minkä kovasti ponnistavat kantapäät myllersivät, ja kentän rautalanka-aitauksen, mikä mutkistui pari kertaa, kun heidän ruumiinsa paiskautuivat sitä vasten. Siinä kaikki, ja hetken kuluttua sekin oli lopussa. Ei näkynyt enää välähdyksiä, ja varjo oli muuttunut pitkäksi ja liikkumattomaksi, ja minulle muistui mieleen, miten jäykästi heidän pojankasvonsa olivat tuijottaneet toisiinsa silloin, kun kumpikin oli tarrannut kylmän lamimikon pohjalla luikerteleviin juuriin.

Minut löydettiin tuntia myöhemmin. Palvelijani olivat saaneet vihiä siitä, mitä oli tapahtunut, ja erosivat joukolla talosta. Gaffer Bedshaw ei toipunut milloinkaan saamastaan toisesta iskusta ja istuu nykyään mielisairaalassa, parantumattomana. Ihmeellisten keksintöjen salaisuus sammui Paulin ja Lloydin kanssa, ja kauhunlyömät sukulaiset antoivat hajoittaa heidän laboratorionsa. Itsestäni tahdon mainita, etten enää harrasta kemiallisia keksintöjä ja että koko! kyseellisestä tieteestä kodissani ei saa puhua sanaakaan. Olen jälleen ryhtynyt ruusujani hoitamaan. Luonnon värit välttävät minulle.