Juttu Paholaisen Jalasta
Kirjoitellessani silloin tällöin muistiin muutamia merkillisiä kokemuksia ja mielenkiintoisia muistelmia, jotka liittyvät pitkään ja läheiseen ystävyyssuhteeseeni herra Sherlock Holmes’iin, on minua aina kohdannut hänen julkisuudenkammonsa aiheuttamia vaikeuksia. Hänen synkälle ja kyynilliselle hengelleen oli julkinen kiitos aina kauhistuttava, eikä mikään huvittanut häntä enemmän jonkun onnistuneen jutun lopussa kuin jättää lopullinen ratkaisu jonkun puhdasoppisen oikeudenpalvelijan tehtäväksi ja kuunnella pilkallisesti hymyillen yleisön moniäänisiä onnitteluja, jotka osuivat väärään paikkaan. Tämä seikka siis, tämä ystäväni suhtautuminen asiaan, eikä suinkaan mikään mielenkiintoisen aineiston puute, on ollut syynä siihen, että olen tuonut sangen harvoja muistelmia julkisuuteen. Minun osani hänen muutamissa seikkailuissaan oli aina etuoikeus, joka sääsi minun pitämään asian salassa ja vaikenemaan siitä.
Vastaanotin siis melkoisella hämmästyksellä sähkösanoman Holmesilta viime tiistaina — hänen tiedetään aina välttäneen kirjoittamista, milloin vain sähkösanomaa voi käyttää — jossa olivat seuraavat sanat: »Miksi ei kertoa heille cornilaisesta kammosta — omituisin juttu, jota minä olen käsitellyt.» Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä jälkisilmäys hänen muistissaan oli johdattanut asian uudelleen hänen mieleensä tai mikä oikku oli saanut hänet toivomaan, että minä kertoisin sen; mutta minä riennän, ennenkuin toinen peruuttava sähkösanoma saapuu, etsimään muistiinpanot, jotka antavat minulle jutun yksityiskohdat, ja asettamaan kertomuksen lukijaini eteen.
Keväällä vuonna 1897 osoitti Holmesin rautainen terveys joitakin heikkenemisen oireita alituisen ankaran, mitä rasittavimman työn ja kenties myös hänen oman satunnaisen varomattomuutensa takia. Maaliskuussa samana vuonna tri Moore Agar Harley-kadulta, jonka näytelmällisen esittämisen Holmesille minä voin joskus kertoa, antoi suoranaisia määräyksiä, että kuuluisan yksityispoliisin oli pantava syrjään kaikki juttunsa ja vetäydyttävä täydelliseen lepoon, jos hän halusi välttää terveytensä täydellistä murtumista. Terveydentilastaan hän ei itse vähääkään välittänyt, sillä hän oli henkisesti täydellisesti kunnossa, mutta viimeinkin, kun uhattiin, että hän tulisi ainiaaksi kykenemättömäksi työhön, saatiin hänet suostumaan ilman alanmuutokseen. Siten me yhdessä jouduimme aikaisin keväällä sinä vuonna erääseen pieneen mökkiin lähelle Poldhu Bay’tä, Cornin niemimaan uloimmassa kärjessä.
Se oli yksinäinen paikka, joka sangen hyvin soveltui potilaani juroon mielialaan. Pienen, valkoiseksi maalatun, korkealla ruohoisella niemekkeellä sijaitsevan talomme akkunoista katselimme alas koko Mounts Bay’n synkkää puoliympyrää, jota reunustivat mustat kalliot ja vaahtoa roiskuvat karit, joiden luona lukemattomat merimiehet olivat päättäneet päivänsä. Pohjoistuulella se lepää tyvenenä ja turvallisena kutsuen myrskyn heittelemää alusta etsimään sieltä rauhaa ja suojaa.
Sitten tulee äkkinäinen tuulenpyörre, raivoava tuulenpuuska lounaasta, ankkurien ajautuminen perässä, rannan suoja, ja viimeinen kamppailu kuohuvissa pyörteissä. Viisas merimies pysyttelee kaukana tuosta pahasta paikasta.
Maalla olivat ympäristömme yhtä synkät kuin merenpuolella. Se oli epätasaista nummimaata, yksinäistä ja tummaa seutua, siellä täällä kirkontorni osoittamassa jonkun vanhanaikaisen kylän paikkaa. Joka suunnalla näillä soilla oli erään hävinneen heimon jälkiä, heimon joka oli hävinnyt täydelleen sukupuuttoon ja josta ainoastaan kertoivat ihmeelliset kivimuistomerkit, säännöttömät vallitukset, jotka sisälsivät kuolleiden tuhkaa, ja omituiset maanmuodostumat, jotka viittasivat historiantakaisiin taisteluihin. Paikan lumous ja salaperäisyys sekä sen unohtuneista heimoista johtuva synkkä ilmapiiri kiinnitti ystäväni mielikuvitusta, ja hän vietti suuren osan aikaansa pitkillä kävelyretkillä ja yksinäisissä mietiskelyissä nummella. Entinen cornilaismurre oli myös vetänyt hänen huomionsa puoleensa, ja hän oli muistaakseni saanut päähänsä, että se oli sukua kaldean kielelle ja että sitä olivat laajalti levittäneet foinikialaiset tinakauppiaat. Hän oli saanut luettelon kielitieteellisistä kirjoista ja oli juuri asettumassa kehittämään tätä väitelmää, kun äkkiä minun surukseni ja hänen peittelemättömäksi ilokseen me huomasimme juuri tuossa unelmien maassa aivan läheisimmässä läheisyydessämme joutuneemme ratkaisemaan sellaista tehtävää, joka oli jännittävämpi, viehättävämpi ja äärettömän paljon salaperäisempi kuin mikään niistä, jotka olivat ajaneet meidät Lontoosta. Meidän yksinkertainen elämämme ja rauhalliset, terveelliset tottumuksemme keskeytettiin väkivaltaisesti, ja meidät syöstiin keskelle tapahtumain sarjaa, joka aiheutti mitä suurinta kiihtymystä ei ainoastaan Cornwallissa vaan koko länsi-Euroopassa. Monet lukijoistani muistanevat jotakin siitä, mitä kutsuttiin »Cornin kauhuksi», vaikka asiasta tuli Lontoon sanomalehtiin mitä epätäydellisin selostus. Nyt, kolmentoista vuoden kuluttua annan yksityiskohtaisen kertomuksen tästä käsittämättömästä jutusta yleisölle.
Olen maininnut, että siellä täällä olevat kirkon tornit merkitsevät kyliä, joita oli hajallaan Cornwall’in tässä osassa. Lähin näistä oli pieni Tredannick Wollas-niminen kylä, jossa noin parin sadan asukkaan hökkelit olivat ryhmissä vanhanaikaisen, sammalpeitteisen kirkon ympärillä. Seurakunnan pappi, herra Roundhay, oli jonkinlainen muinaistieteilijä, ja sellaisena Holmes oli tutustunut häneen. Hän oli keski-ikäinen mies, ystävällinen, ja muhkea, ja hänellä oli melko suuri paikallistuntemus. Hänen kutsustaan olimme juoneet teetä pappilassa ja olimme myös tutustuneet herra Montimer Tregennis’iin, erääseen varakkaaseen herraan, joka lisäsi papin niukkoja varoja asumalla vuokralla tämän suuressa yksinäisessä talossa. Pastori, joka oli vanhapoika, oli iloinen siitä seikasta, vaikka hänellä oli sangen vähän yhteistä vuokraksensa kera, joka oli laiha, tumma, silmälaseja käyttävä mies ja käveli niin kumarassa, että näytti siltä kuin hänellä olisi ollut oikea ruumiinvika. Muistan, että lyhyen vierailumme aikana pastori oli mielestämme kielevä, jotavastoin hänen vuokraksensa oli omituisen harvapuheinen, raskasmielisen ja tarkastelevaisen näköinen mies, joka istui silmät pois käännettyinä, ilmeisesti hautoen mielessään omia asioitaan.
Nämä olivat ne kaksi miestä, jotka astuivat pieneen arkihuoneeseemme tiistaina 16 päivä maaliskuuta hiukan aikaa aamiaisemme jälkeen meidän poltellessamme yhdessä ja valmistautuessamme jokapäiväiseen retkeilyymme nummelle.
»Herra Holmes», sanoi pastori kiihtyneellä äänellä, »mitä omituisin ja surullisin tapaus on sattunut yöllä. Se on aivan ennenkuulumatonta. Meidän täytyy pitää erikoisena sallimuksena sitä, että te satuitte olemaan täällä tähän aikaan, sillä te olette ainoa mies koko Englannissa, jota tarvitsemme.»
Minä tuijotin tunkeilevaa pastoria sangen epäystävällisin silmin; mutta Holmes otti piippunsa suustaan ja kohosi tuolissaan kuin vanha koira, joka kuulee metsästystorven soiton. Hän viittasi kädellään sohvaan päin ja meidän vavahteleva vierailijamme ja hänen kiihtynyt seuralaisensa istuutuivat vieretysten siihen. Herra Mortimer Tregennis oli hillitymmän näköinen kuin pappi, mutta hänen laihojen käsiensä värinästä ja hänen kirkkaiden silmiensä loistosta näki heidän olevan yhtä liikutettuja.
»Puhunko minä vai tekö puhutte?» kysyi hän pastorilta.
»No, koska te näytte tehneen keksinnön, mikä tahansa se lieneekin, olisi teidän kenties parempi puhua», sanoi Holmes.
Minä katsahdin huolimattomasti puettuun pappiin, jonka vieressä istui huolellisesti puettu vuokralainen, ja minua huvitti se yllätys, jonka Holmesin yksinkertainen päätelmä oli tuonut heidän kasvoilleen.
»Ehkä minun on paras sanoa ensin muutama sana», sanoi pastori, »ja sitten voitte arvostella, pitääkö teidän kuunnella yksityiskohtia herra Tregennis’iltä, vai eikö meidän pitäisi rientää heti tämän ihmeellisen tapahtuman näyttämöpaikalle. Minun sallittanee siis selittää, että tämä ystävämme vietti eilisillan molempien veljiensä, Owen-ja George-nimisten, ja sisarensa Brendan seurassa heidän talossaan Tredannick Wartha’ssa, joka on lähellä vanhaa kiviröykkiötä nummella. Hän jätti heidät heti kello kymmenen jälkeen pelaamaan korttia ruokailuhuoneen pöydän ääreen oivallisessa terveydentilassa sekä ruumiillisesti että henkisesti. Tänä aamuna hän, ollen aamuvirkku, käveli sinne päin ennen aamiaista, jolloin hänet saavuttivat tri Richardson vaunut. Tohtori selitti, että häntä oli juuri lähetetty noutamaan mitä kiireellisimmin Tredannick Wartha’an. Herra Mortimer Tregennis meni luonnollisesti hänen kanssaan. Saapuessaan Tredannick Wartha’an hän näki mitä merkillisimmän näyn. Hänen kaksi veljeään ja hänen sisarensa istuivat pöydän ympärillä aivan siten kuin hän oli jättänyt heidät, kortit yhä levällään edessään ja kynttilät loppuun palaneina jalkaan asti. Sisar makasi taaksepäin nojautuneena kuolleena tuolissaan, jotavastoin molemmat veljet istuivat yksi hänen kummallakin puolellaan nauraen, kirkuen ja laulaen aivan järjiltään. Kaikki kolme, kuollut nainen ja molemmat mielipuolet miehet, olivat säilyttäneet kasvoillaan mitä suurimman kauhun ilmeen — kammon synnyttämän kouristuksen, jota oli kauheata katsella. Talossa ei näkynyt ketään muuta kuin rouva Porter, vanha kokki ja taloudenhoitaja, joka selitti, että oli nukkunut sikeästi koko yön eikä ollut kuullut luiskaustakaan yöllä. Ei mitään ollut varastettu eikä epäjärjestyksessä, eikä millään tavalla voitu selittää, mikä kauhistus olisi voinut pelottaa naisen kuoliaaksi ja kaksi voimakasta miestä järjiltään. Sellainen oli tilanne, herra Holmes, lyhyesti kuvattuna, ja jos te voitte auttaa meitä selittämään sitä, olette tehnyt suuren työn.»
Minä olin toivonut voivani jollakin tavalla houkutella toverini takaisin siihen hiljaisuuteen, joka oli ollut matkamme aiheena; mutta yksi silmäys hänen jännittyneisiin kasvoihinsa ja rypistettyihin kulmakarvoihinsa kertoi minulle, kuinka turha nyt oli toiveeni. Hän istui jonkun aikaa hiljaa, vaipuneena miettimään merkillistä näytelmää, joka oli tunkeutunut meidän rauhaamme.
»Minä tahdon perehtyä tähän asiaan», sanoi hän vihdoin. »Ensi näkemältä se näyttää olevan sangen poikkeuksellista laatua. Oletteko itse ollut siellä, herra Roundhay?»
»En, herra Holmes. Herra Tregennis toi tiedot pappilaan ja minä kiirehdin heti tänne hänen kanssaan kysymään neuvoa teiltä.»
»Kuinka pitkä matka on taloon, jossa tämä eriskummallinen murhenäytelmä tapahtui?»
»Noin penikulman verran sisämaahan.»
»Sitten kävelemme sinne yhdessä. Mutta ennen lähtöämme täytyy minun tehdä teille muutamia kysymyksiä, herra Mortimer Tregennis.»
Toinen oli ollut hiljaa koko tämän ajan, mutta minä olin huomannut, että hänen enemmän hillitty kiihtymyksensä oli vielä suurempi kuin papin tungettelevainen liikutus. Hän istui kalpeat kasvot vääntyneinä, tuskainen katse Holmes’iin kiinnitettynä ja ohuet kädet puristettuina kouristuksentapaisesti yhteen. Hänen kalpeat huulensa värisivät hänen kuunnellessaan kammottavaa kohtaloa, joka oli kohdannut hänen perhettään, ja hänen tummat silmänsä näyttivät heijastavan jossakin määrin näytelmän kauheutta.
»Kysykää, mitä haluatte, herra Holmes», sanoi hän innokkaasti. »Se on paha asia puhuttavaksi, mutta minä tahdon vastata teille totuudenmukaisesti.»
»Kertokaa minulle viime yöstä.»
»Hyvä, herra Holmes, minä söin illallista siellä, kuten pastori kertoi, ja vanhempi veljeni George ehdotti, että pelaisimme sen jäljestä whist-peliä. Me istuuduimme noin yhdeksän tienoissa. Neljännestä yli kymmenen minä läksin. Lähtiessäni olivat kaikki pöydän ympärillä mahdollisimman iloisina.»
»Kuka johdatti teidät ulos?»
»Rouva Porter oli mennyt nukkumaan, joten minä itse menin ulos. Minä suljin hallin oven jäljessäni. Sen huoneen ovi, jossa he istuivat, oli suljettu, mutta akkunan yöverho oli vedetty alas. Ovessa enemmän kuin akkunassakaan ei ollut minkäänlaista muutosta tapahtunut tänä aamuna, eikä ollut mitään syytä ajatella, että joku vieras olisi ollut talossa. Ja kuitenkin he istuivat aivan hulluina kauhusta, ja Brenda makasi kuolleena pelosta, pää riippuen tuolin käsinojalla. Minä en milloinkaan tule saamaan mielestäni, miltä siinä huoneessa näytti, en milloinkaan elämässäni.»
»Tosiasiat, sellaisina kuin te ne kuvailette, ovat tosiaan sangen merkilliset», sanoi Holmes. »Minä otaksun, ettei teillä itsellänne ole mitään omaa arvelmaa, joka voisi jollakin tavoin selittää niitä?»
»Se on pirullista, herra Holmes!» huusi Mortimer Tregennis. »Se ei ole tästä maailmasta. Siihen huoneeseen on tullut jotakin, joka on sammuttanut järjen valon heidän mielistään. Mikä inhimillinen keksintö olisi voinut saada aikaan sen?»
»Pelkään», sanoi Holmes, »että jos asia ei ole inhimillinen, niin ei se tosiaan ole minun selitettävissäni. Kuitenkin meidän täytyy tarkoin tutkia kaikki luonnolliset selitykset, ennenkuin taannumme sellaiseen arveluun. Mitä teihin, herra Tregennis, tulee, otaksun teidän olleen jollakin tavoin erotettu perheestänne, koska he asuivat yhdessä ja teillä oli huoneet eri paikassa.»
»Niin on asian laita, herra Holmes, vaikka syy on ollut ja mennyt. Me olimme tinankaivajan perhe, Redtruth’ista, mutta me möimme yrityksemme eräälle yhtiölle ja vetäydyimme syrjään saatuamme kyllin elääksemme. En tahdo kieltää, että rahan jaossa ilmeni hiukan erimielisyyttä ja että jonkun ajan oli välimme sen vuoksi rikkoutunut, mutta se oli kaikki anteeksiannettu ja unohdettu, ja me olimme kaikki mitä parhaat ystävät.»
»Muistellessanne tuota iltaa, jonka vietitte yhdessä, eikö muistiinne johdu ainoatakaan asiaa, joka mahdollisesti valaisisi murhenäytelmää? Ajatelkaa tarkoin, herra Tregennis, eikö löytyisi mitään avainta, joka voisi auttaa minua.»
»Ei ole olemassa mitään, herra.»
»Olivatko omaisenne tavallisessa mielentilassaan?»
»He eivät milloinkaan olleet olleet paremmassa.»
»Olivatko he hermostuneita ihmisiä? Eivätkö he milloinkaan osoittaneet pelkäävänsä tulevaa vaaraa?»
»Ei mitään sentapaista.»
»Eikö teillä siis ole mitään lisättävää, mikä voisi auttaa minua?»
Mortimer Tregennis mietti vakavana hetkisen.
»Mieleeni johtuu eräs seikka», sanoi hän viimein. »Istuessamme pöydän ääressä oli minun selkäni akkunaan päin, ja veljeni George, joka oli vastapelaajani korttipelissä istui vastapäätä akkunaa. Minä näin hänen kerran katsovan kiinteästi olkapääni yli, joten minäkin käännyin ja katsoin myös. Käärekaihdin oli ylhäällä ja akkuna suljettu, mutta minä saatoin parahiksi eroittaa kentällä olevat pensaat, ja hetken tuntui minusta kuin olisin nähnyt jotakin liikkuvan niiden joukossa. En olisi voinut sanoa, oliko se mies vai nainen, mutta arvelin, että siinä oli varmasti jotakin. Kun kysyin, mitä hän katseli, sanoi hän itsellään olleen saman tunteen. Siinä kaikki, mitä voin kertoa.»
»Ettekö ottaneet selvää siitä?»
»Emme. Asia sivuutettiin vähäpätöisenä.»
»Te läksitte siis heidän luotaan ilman minkäänlaista pahaa aavistusta?»
»Ilman minkäänlaista.»
»Minä en ole oikein selvillä siitä, kuinka te saitte kuulla uutisen niin aikaisin tänä aamuna.»
»Minä nousen aikaisin aamulla, ja tavallisesti teen kävelyretken ennen aamiaista. Tänä aamuna olin tuskin ennättänyt lähteä, ennenkuin tohtori saavutti minut vaunuilleen. Hän kertoi minulle, että vanha rouva Porter oli lähettänyt erään pojan hänen luokseen kiireellistä sanomaa tuomaan. Minä hyppäsin hänen viereensä vaunuihin, ja sitten ajoimme eteenpäin. Tullessamme sinne katsahdimme tuohon kamalaan huoneeseen, kynttilöiden ja tulen oli täytynyt palaa loppuun jo tuntikausia sitten, ja he olivat istuneet pimeässä aamun koittoon asti. Tohtori sanoi Brendan varmasti olleen kuolleena vähintäin kuusi tuntia. Ei mitään väkivallan merkkiä ollut näkyvissä. Hän makasi aivan tuolin käsinojaa vasten tuo ilme kasvoillaan. George ja Owen laulelivat laulunpätkiä ja lepertelivät kuin kaksi suurta apinaa. Oi, se oli kamalaa nähdä! Minä en voinut kestää sitä ja tohtori oli valkea kuin lakana. Hänkin vaipui tuoliin miltei tajuttomana ja me olimme menettää hänetkin.»
»Merkillistä, sangen merkillistä!» sanoi Holmes nousten ja ottaen lakkinsa. »Minä arvelen, että meidän olisi paras mennä Tredannick Wartha’an viipymättä. Tunnustan, että olen harvoin tutustunut juttuun, joka ensi silmäykseltä olisi näyttänyt merkillisemmältä ratkaista.»
Meidän toimenpiteemme tuona ensimmäisenä aamuna sangen vähän edistivät tiedustelujamme. Mutta heti alussa tapahtui eräs seikka, joka teki mieleeni mitä synkimmän vaikutuksen. Murhenäytelmän tapahtumapaikalle johtava tie kulkee alas kapeata, kiemurtelevaa kyläkujaa pitkin. Kulkiessamme sitä pitkin kuulimme lähestyvien vaunujen ratinaa. Me väistyimme syrjään antaaksemme niiden kulkea sivuitse. Niiden ajaessa ohitsemme näimme vilahdukselta suljetun akkunan takaa kamalasti vääristyneet, irvistelevät kasvot tuijottamassa meitä. Nuo tuijottavat silmät ja kirskuvat hampaat välähtivät sivuitsemme kuin kaamea ilmestys.
»Veljeni!» huusi Mortimer Tregennis huulet valkoisina. »He vievät heitä Helston’iin.»
Me katselimme kauhulla mustia vaunuja, jotka mennä keikkuivat tietään. Sitten me suuntasimme askeleemme tätä pahaenteistä taloa kohti, jossa he olivat joutuneet tämän kummallisen kohtalon alaisiksi.
Se oli suuri ja valoisa asunto, enemmän huvilan kuin majan näköinen. Siinä oli melkoisen suuri puutarha, jossa jo, cornilaisen ilmanalan vuoksi, oli runsaasti kevätkukkia. Tähän puutarhaan vietti arkihuoneen akkuna ja siitä oli, Mortimer Tregennis’in kertomuksen mukaan, täytynyt tulla sen pahan, joka pelkällä kamaluudellaan oli silmänräpäyksessä huumannut heidän mielensä. Holmes käveli hitaasti kukkaistutuksien keskellä ja polkua pitkin, ennenkuin astuimme eteiseen. Hän oli niin vaipunut mietteisiinsä, muistaakseni, että hän kompastui vesiastiaan, kaatoi sen sisällön kumoon ja kasteli sekä jalkansa että puutarhan polun. Talon sisällä kohtasimme cornilaisen vanhanpuoleisen taloudenhoitajan, rouva Porterin, joka nuoren tytön avulla huolehti perheen tarpeista. Hän vastasi auliisti kaikkiin Holmesin kysymyksiin. Hän ei ollut kuullut mitään yöllä. Hänen herrasväkensä oli viimeksi ollut oivallisella tuulella, eikä hän ollut milloinkaan nähnyt heitä iloisempina ja onnellisempina. Hän oli pyörtynyt kauhusta astuessaan aamulla huoneeseen ja nähdessään tuon hirvittävän seurueen pöydän ympärillä. Hän oli toinnuttuaan paiskannut akkunan auki päästääkseen aamuilmaa sisään ja oli juossut alas tielle lähettääkseen renkipojan tohtoria hakemaan. Neiti oli vuoteessaan yläkerrassa, jos halusimme nähdä häntä. Tarvittiin neljä vahvaa miestä saamaan veljeksiä sairashuoneen vaunuihin. Hän itse ei jäisi toiseksi päiväksi taloon ja hän lähtisi samana iltana yhtyäkseen perheeseensä St. Ives’issä.
Me astuimme ylös portaita ja tarkastimme ruumista. Neiti Brenda Tregennis oli ollut hyvin kaunis tyttö, vaikka hän nyt oli tulossa keski-ikään. Hänen tummat, selväpiirteiset kasvonsa olivat sievät vielä kuoltuakin, mutta vieläkin oli niillä hiukan kauhun aiheuttamaa kouristusta, joka oli ollut hänen viimeinen inhimillinen tunteensa. Hänen makuuhuoneestaan astuimme alas arkihuoneeseen, jossa tämä kummallinen murhenäytelmä oli äskettäin tapahtunut. Hiiltynyt tuhka edellisen illan takkatulesta oli ristikolla. Pöydällä oli nuo neljä valunutta ja loppuunpalanutta kynttilää, kortit olivat hajallaan pitkin pöytää. Tuolit oli työnnetty seinää vasten, mutta kaikki muu oli kuin edellisenä iltana. Holmes astui kevein, nopein askelin edestakaisin huoneessa; hän istui eri tuoleilla vetäen ne takaisin entisille paikoilleen. Hän tutki, miten paljon puutarha oli näkyvissä; hän tutki lattian, katon ja tulisijan; mutta en kertaakaan nähnyt hänen silmäinsä kirkastuvan enkä huuliensa puristuvan yhteen, mikä olisi osoittanut minulle hänen näkevän jonkinlaista valoa tässä äärimmäisessä pimeydessä.
»Miksi tuli?» hän kerran kysyi. »Oliko heidän tapana aina pitää tulta tässä pimeässä huoneessa kevätiltoina?»
Mortimer Tregennis selitti, että yö oli kylmä ja kostea. Siitä syystä oli tuli sytytetty hänen tultuaan. »Mitä te nyt teette, herra Holmes», kysyi hän.
Ystäväni hymyili ja laski kätensä käsivarrelleni. »Luulen, Watson, taas ryhtyväni myrkyttämään itseäni tupakalla, jota sinä niin usein ja aivan oikein olet tuominnut», sanoi hän. »Luvallanne, herrat, vetäydymme nyt majaamme, sillä minä en luule keksivämme mitään uutta valaistusta asiaan. Minä tahdon muistella asioita mielessäni ja jos jotakin johtuu mieleeni, tahdon ilmoittaa teille ja pastorille. Sillävälin toivotan teille molemmille hyvää yötä.»
Vasta pitkän ajan perästä, tultuamme takaisin Poldhumajaan, katkaisi Holmes täydellisen syvän hiljaisuutensa. Hän istui kyyristyneenä nojatuoliinsa, laihat, askeettiset kasvonsa tuskin näkyvissä sinisen tupakansavun takaa, mustat kulmakarvat vedettyinä alas, otsa rypyssä, silmissä tyhjä kauas katsova katse. Vihdoin hän pani pois piippunsa ja hypähti jaloilleen.
»Ei käy, Watson!» sanoi hän naurahtaen. »Kävelkäämme kallioilla yhdessä etsien piinuolia. Me löytäisimme luultavasti niitä helpommin kuin tämän probleemin ratkaisun. Antaa aivojen työskennellä ilman riittävää ainehistoa on samaa kuin ajaa kone kulkemaan itsekseen. Se ajautuu pirstaleiksi. Meri-ilmaa, auringonpaistetta ja kärsivällisyyttä, Watson — kaikki muu on tuleva itsestään.
»No, määritelkäämme asemamme, Watson», jatkoi hän meidän kuljeskellessamme yhdessä kalliolla. »Ottakaamme vahva ote siitä pienestä aineistosta, mikä meillä on, niin että uusia asioita ilmetessä me olemme valmiit asettamaan ne kunkin paikalleen. Minä otaksun ensinnäkin, ettei kumpikaan meistä ole valmis uskomaan pahan hengen sekaantumista tähän ihmisten väliseen juttuun. Alkakaamme karkoittamalla se ajatus kokonaan mielestämme. Hyvä. Jäljelle jää kolme henkilöä, jotka joku tietoinen tai epätietoinen ihmisteko on vakavasti säikähdyttänyt. Se on luja pohja. No, mitä sitten tapahtui? Otaksuen hänen kertomuksensa todeksi tapahtui se heti herra Mortimer Tregennis’in lähdettyä huoneesta. Se on hyvin tärkeä kohta. Otaksumme sen tapahtuneen muutama minuutti sen jälkeen. Kortit olivat yhä pöydällä. Oli jo myöhäisempi kuin heidän tavallinen maatapanonsa aika. Mutta he eivät olleet vielä muuttaneet asentoaan eivätkä työntäneet tuolejaan taaksepäin. Toistan siis, että tapahtuma sattui heti hänen lähtönsä jälkeen eikä myöhemmin kuin kello yksitoista eilenillalla.
»Lähin selvä tehtävämme on tarkastella Mortimer Tregennis’in liikkeitä hänen lähdettyään huoneesta. Tämä ei ole vaikeata eivätkä ne näytä olevan epäluuloa herättäviä. Tuntien menettelytapani huomasit tietenkin jotakuinkin kömpelön keinoni vesilätäkön luona, jonka avulla sain selvemmän jäljen hänen jalastaan kuin muutoin olisi ollut mahdollista. Märkä, hiekkainen polku näytti sen oivallisesti. Viime yö oli myös kostea, muistanet sen, eikä ollut vaikeata — saatuamme näytteen hänen jalkansa jäljestä — keksiä hänen jälkiään muiden joukosta ja seurata hänen liikkeitään. Hän näyttää kävelleen pois nopeasti pappilaan päin.
»Jos sitten Mortimer Tregennis katosi näyttämöltä ja jos kuitenkin joku ulkopuolella oleva henkilö hätyytti kortinpelaajia, kuinka me voimme päästä tuon henkilön perille ja kuinka voitiin saada aikaan sellainen kauhistuttava vaikutelma? Rouva Porter voidaan vapauttaa. Hän on nähtävästi viaton. Olisiko mitenkään mahdollista, että joku olisi kiivennyt puutarhanpuoleiseen akkunaan ja jollakin tavoin saanut aikaan sellaisen vaikutuksen, että hän saattoi järjiltään ne, jotka näkivät sen. Ainoa otaksuma tähän suuntaan tuli Mortimer Tregennis’iltä itseltään, joka sanoo veljensä sanoneen jotakin liikkuneen puutarhassa. Se on tosiaan merkille pantavaa, koska yö oli sateinen, pilvinen ja pimeä. Hänen, jolla oli aikomus hätyyttää näitä ihmisiä, oli pakko asettaa kasvonsa aivan lasia vasten, ennenkuin hänet voitiin nähdä. Tämän akkunan ulkopuolella on kolmen jalan, levyinen kukkasarka, mutta ei mitään jalanjälkiä. On siis vaikeata kuvitella, kuinka ulkopuolella oleva henkilö olisi voinut tehdä niin kauhean vaikutuksen seurueeseen; emme ole myöskään löytäneet mitään syytä niin kummalliseen ja vaikeatekoiseen hyökkäykseen. Huomaathan vaikeutemme, Watson?»
»Ne ovat liiankin selvät», vastasin minä vakaumuksella.
»Ja kuitenkin, saatuamme hiukan enemmän aineistoa, voimme todistaa, etteivät ne ole voittamattomia», sanoi Holmes. »Arvelen sinun laajassa arkistossasi, Watson, löytyvän muutamia, jotka olivat miltei yhtä hämäriä. Sillävälin me siirrämme syrjään jutun siksi kunnes ilmenee selvempiä todisteita ja omistamme lopun aamusta tutkiaksemme kivikauden ihmistä.
Lienen selittänyt ystäväni itsensähillitsemisvoimaa, mutta milloinkaan en ole ihmetellyt sitä enemmän kuin tuona kevätaamuna Cornwall’issa, jolloin hän kahden tunnin ajan keskusteli kelteistä, nuolenpäistä ja lohkeamista niin kevyesti kuin ei mikään synkkä salaisuus olisi ollut odottamassa ratkaisuaan. Vasta illalla palattuamme majallemme tapasimme erään vieraan odottamassa meitä, joka pian johdatti mielemme takaisin käsillä olevaan asiaan. Meille kummallekaan ei tarvinnut sanoa, kuka vieras oli. Suunnaton ruumis, ryhmyiset, syvästi arpiset kasvot tulisine silmineen ja haukannenineen, harmahtavat hiukset, jotka miltei harjasivat majamme kattoa, parta — kullanvärinen latvasta ja valkoinen huulten seutuvilta, lukuunottamatta tupakan väritystä, hänen ainaisen sikaarinsa aiheuttamaa — kaikki tämä tunnettiin yhtä hyvin Lontoossa kuin Afrikassa ja se oli vain yhdistettävissä tohtori Leon Sterndale’en, suureen leijonametsästäjään ja tutkijaan.
Olimme kuulleet hänen oleskelevan tällä alueella, ja olimme kerran tai kahdesti nähneet hänen pitkän haahmonsa nummimaan poluilla. Kuitenkaan hän ei lähestynyt meitä, emmekä me edes olisi uneksineet lähestyä häntä, koska hyvin tiedettiin hänen eristäytymishalusta viettävän suurimman osan matkojensa väliajoista pienessä kesämajassa, joka oli kätkössä Beauchamp Arriance’n yksinäisessä metsässä. Täällä, kirjojensa ja karttojensa parissa, hän eli täysin yksinäistä elämää, tyydyttäen omat vaatimattomat tarpeensa ja välittäen sangen vähän naapuriensa asioista.
Senvuoksi oli minulle yllätys kuulla hänen kysyvän Holmesilta innokkaalla äänellä, oliko hän edistynyt tämän salaperäisen jutun selvittelemisessä. »Kreivikunnan poliisivoima on aivan väärässä», sanoi hän, »mutta kenties teidän laajempi kokemuksenne on keksinyt ymmärrettävän selityksen. Minun ainoa suositukseni päästäkseni osalliseksi teidän luottamuksestanne on, että monien oleskelujeni aikana täällä olen tullut tuntemaan sangen hyvin tämän Tregennis’in perheen — vieläpä voisin cornilaisen äitini puolelta kutsua heitä serkuikseni — ja heidän kummallinen kohtalonsa on tietenkin ollut minulle kauhistus. Voin kertoa teille, että olin lähtenyt niin etäälle kuin Plymouth’iin saakka matkalla Afrikkaan, mutta uutiset saavuttivat minut tänä aamuna ja minä tulin suoraan takaisin auttaakseni tutkimuksia tehtäessä.»
Holmes kohotti kulmiaan.
»Jätittekö laivanne sen tähden?»
»Matkustan seuraavalla.»
»Hyväinen aika! Sepä ystävyyttä se!»
»Sanon teille, että ne olivat sukulaisiani.»
»Aivan niin, äitinne serkkuja. Olivatko matkatavaranne laivalla?»
»Osa oli, mutta suurin osa oli hotellissa.»
»Vai niin. Mutta varmaankaan ei tämä tapahtuma ollut ehtinyt Plymouthin sanomalehtiin?»
»Ei, herra; minä sain sähkösanoman».
»Saanko kysyä, keneltä?»
Varjo häilähti tutkijan laihoilla kasvoilla.
»Olette sangen utelias, herra Holmes.»
»Se kuuluu ammattiini.»
Voimain ponnistuksella tri Sterndale saavutti mielentyyneytensä.
»Ei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka kerronkin», sanoi hän. »Se oli herra Roundhay’lta, pastorilta, joka lähetti minulle sähköteitse kutsun takaisin.»
»Kiitos», sanoi Holmes. »Voin sanoa vastaukseksi teidän omituiseen kysymykseenne, että minä en ole kokonaan päässyt selvyyteen tästä jutusta, mutta että minulla on paljon toiveita päästä jonkinlaiseen tulokseen. Olisi ennenaikaista sanoa enemmän.»
»Ehkä ette panisi pahaksenne kertoa minulle, osoittavatko epäilyksenne johonkin määrättyyn suuntaan.»
»Tuskin voin vastata siihen.»
»Siinä tapauksessa olen kuluttanut aikani turhaan, eikä minun tarvitse enää pitentää vierailuani.» Kuuluisa tohtori harppasi ulos majastamme sangen pahalla tuulella, ja viiden minuutin kuluttua seurasi Holmes häntä. En nähnyt häntä ennenkuin seuraavana iltana, jolloin hän palasi hitain askelin ja kasvot kuihtuneen näköisinä, mikä osoitti minulle, ettei hän ollut päässyt pitkällekään tiedusteluissaan. Hän katsahti sähkösanomaa, joka odotti häntä ja heitti sen sitten tuleen.
»Plymouthin hotellista, Watson», sanoi hän. »Sain tietää sen nimen pastorilta ja minä sähkötin saadakseni varmuuden tri Leon Sterndale’n kertomuksen todenmukaisuudesta. Hän näyttää sittenkin viettäneen viime yön siellä ja tosiaan antaneen osan tavaroistaan lähteä Afrikkaan. palaten itse tänne ollakseen läsnä tässä tiedustelussa. Mitä siitä arvelet, Watson?»
»Asia koskee häneen syvästi.»
»Koskee häneen syvästi — niin. Tässä on lanka, johon emme vielä ole päässeet käsiksi ja joka voi viedä meidät selvyyteen. Rohkaise mielesi, Watson, sillä olen varma, ettei aineistomme ole vielä kaikki selvänä. Kun se tapahtuu, voimme pian päästä vaikeuksista.»
Minä sangen vähän tiesin, kuinka pian Holmesin sanat kävisivät toteen tai kuinka omituinen ja synkkä se uusi käänne olisi, joka avasi kokonaan uuden tutkimusalan. Olin juuri ajamassa partaani akkunani ääressä, kun kuulin kavioiden kapsetta, ja katsahtaessani ulos näin kärryjen tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin. Ne pysähtyivät meidän ovemme edessä ja ystävämme pastori hyppäsi niistä alas ja syöksyi ylös puutarhan polkua pitkin. Holmes oli jo pukeutunut ja me riensimme alas häntä vastaan.
»Meitä riivaa paholainen, herra Holmes! Seurakuntaparkaani riivaa paholainen», huusi hän. »Saatana itse on päässyt siellä valloilleen! Meidät on annettu hänen käsiinsä!» Hän tanssi ympäri; näky olisi ollut hullunkurinen, elleivät hänen kasvonsa olisi olleet tuhkanharmaat ja silmät kauhistuneet. Lopulta hän ilmoitti kamalan uutisensa.
»Herra Mortimer Tregennis kuoli viime yönä ja aivan samoin oirein kuin hänen muukin perheensä.»
Holmes hypähti seisomaan pelkkää tarmoa koko mies siinä silmänräpäyksessä.
»Voitteko saada meidät molemmat mahtumaan kärryihinne?»
»Voin.»
»Siinä tapauksessa lykkäämme tuonnemmaksi aamiaisemme. Herra Roundhay, me olemme täydellisesti teidän käytettävissänne. Kiirehtikää, kiirehtikää, ennenkuin asiat joutuvat epäjärjestykseen.»
Vuokralaisella oli hallussaan pappilassa kaksi huonetta, jotka olivat eräässä siipirakennuksessa erillään, toinen toisen päällä. Alla oli suuri arkihuone, päällä hänen ma kuuhuoneensa. Näiden akkunat viettivät krokettikentälle, joka ulottui aina akkunoihin asti. Me olimme saapuneet ennen tohtoria ja poliisia, joten kaikki oli aivan paikallaan. Sallikaa minun kuvailla tarkoin sitä näytelmää, jonka näimme tuona sumuisena maaliskuun aamuna. Se on jättänyt minun mieleeni vaikutelman, joka ei voi milloinkaan hälvetä.
Huoneen ilma oli kamalan ummehtunut ja raskas. Palvelija, joka oli ensimmäisenä astunut huoneeseen, oli avannut akkunan, muutoin olisi ilma ollut vielä sietämättömämpi. Tämä saattoi osaksi johtua siitä, että eräs lamppu seisoi liekehtien ja käryten keskellä pöytää. Sen ääressä istui kuollut nojaten taaksepäin tuolissaan, ohut parta esiinpistäen, silmälasit työnnettyinä otsalle ja laihat, tummat kasvot käännettyinä akkunaa kohti ja vääntyneinä samaan kauhun ilmeeseen, joka oli ollut hänen kuolleen sisarensa kasvoilla. Hänen jäsenensä olivat koukistuneet ja hänen sormensa köyristyneet, aivankuin hän olisi kuollut pelon aiheuttamaan halvaukseen. Hän oli täysissä pukimissa, vaikka näytti siltä kuin pukeutuminen olisi tapahtunut kiireisesti. Olimme jo saaneet tietää, että hänen vuoteessaan oli nukuttu ja että surullinen loppu oli tullut hänelle aikaisin aamulla.
Holmes’in velton ulkonäön alla piilevän tulikuuman tarmon saattoi todeta se, joka näki äkkinäisen muutoksen, joka hänessä tapahtui sinä hetkenä, jolloin hän astui tuohon kohtalokkaaseen huoneeseen. Silmänräpäyksen ajan hän oli jännitetyn ja valppaan näköinen, silmät loistivat, kasvot olivat lujat, jäsenet vapisivat innokkaasta toimeliaisuudesta. Hän oli ulkona nurmikolla, tuli akkunasta sisään, kulki ympäri huonetta ja ylhäällä makuuhuoneessa, kaikkien mielestä kuin raju mäyräkoira, joka kiertää otuksen pesää. Makuuhuoneessa hän teki nopean tutkimuksen, joka päättyi siihen, että hän avasi akkunan, mikä näytti antavan hänelle uutta aihetta kiihoittua, sillä hän nojasi ulos akkunasta äänekkäästi huudahtaen mielenkiinnosta ja ihastuksesta. Sitten hän syöksyi alas portaita, ulos avoimesta akkunasta, heittäytyi kasvoilleen nurmikolle, hypähti ylös ja sisään huoneeseen vielä kerran. Hän teki kaiken tarmokkaasti, kuten metsästäjä, joka on aivan saaliinsa kintereillä. Lampun, joka oli tavallinen jalkalamppu, hän tutki yksityiskohtaisen tarkasti, tehden mittauksia sen öljysäiliöstä. Hän tutki huolellisesti tomukerrosta, joka peitti uunin päällyksen, ja raapi kokoon hiukan tuhkaa, jota oli tarttunut sen yläpintaan, pistäen sitä hiukan kirjekuoreen, jonka hän pani taskukirjansa väliin. Lopuksi, juuri kun poliisiviranomainen ilmestyi sisään, nyökkäsi hän pastorille, ja me kaikki kolme menimme ulos nurmikolle.
»Minua ilahduttaa ilmoittaa, ettei tutkimukseni ole mennyt aivan turhaan», huomautti hän. »Minä en voi jäädä keskustelemaan asiasta poliisin kanssa, mutta olisin sangen kiitollinen, herra Roundhay, jos te tahtoisitte viedä tarkastajalle terveiseni ja kiinnittää hänen huomionsa makuukamarin akkunaan ja arkihuoneen lamppuun. Kumpainenkin sisältää paljon ja yhdessä niiden tiedonannot ovat melkein vakuuttavia. Jos poliisi toivoisi enemmän tietoja, olen minä onnellinen saadessani tavata jonkun heistä majalla. Ja nyt, Watson, luulen, että meitä tarvitaan paremmin muualla.»
Mahdollisesti poliisiviranomaiset olivat suutuksissaan harrastajan sekaantumisesta asiaan, tai luulivat he olevansa jollakin lupaavalla suunnalla tutkimuksissaan; mutta varma on, ettemme kuulleet heistä mitään kahtena seuraavana päivänä. Tänä aikana Holmes vietti jonkun aikaa majassa poltellen ja uneksien, mutta suurimman osan ajasta käyskennellen maaseudulla yksiksensä. Näiltä kävelyretkiltä hän palasi usean tunnin kuluttua mainitsematta, missä oli käynyt. Eräs koe osoitti minulle hänen tutkimustensa suunnan. Hän oli ostanut lampun, joka oli samanlainen kuin se, joka oli palanut Mortimer Tregennis’in huoneessa murhenäytelmän aamuna. Tämän hän täytti samalla öljyllä, jota käytettiin pappilassa, ja hän laski tarkoin ajan, mikä kului siihen, kunnes se oli palanut loppuun. Toinen koe, jonka hän teki, oli paljon epämiellyttävämpi ja sellainen, jota minä tuskin milloinkaan unhotan.
»Muistanet, Watson», huomautti hän eräänä iltapäivänä, »että meidän korviimme tulleissa kertomuksissa on yksi ainoa kohta, joka on yhtäpitävä eri kertomuksissa. Tämä koskee sitä vaikutusta, jonka huoneen ilma teki kummassakin tapauksessa niihin, jotka ensiksi astuivat huoneeseen. Muistanet Mortimer Tregennis’in kertoneen kuvaillessaan viimeistä vierailuaan veljensä talossa, että tohtori astuessaan huoneeseen putosi istumaan tuoliin. Oletko unohtanut sen? No niin, minä voin vastata siitä, että asia oli niin. No, muistanet myös rouva Porterin, taloudenhoitajan, kertoneen meille pyörtyneensä astuessaan huoneeseen ja että hän oli jäljestäpäin avannut akkunan. Toisessa tapauksessa — kyseen ollessa Mortimer Tregennis’istä itsestään — et liene unohtanut, kuinka kamalan raskas ilma oli huoneessa meidän saapuessamme, vaikka palvelija oli avannut akkunan: Tuo palvelija oli, kuten kyseltyäni sain tietää, niin sairas, että oli mennyt vuoteeseen. Myöntänet, Watson, että nämä tosiasiat ovat sangen paljon sisältäviä. Kummassakin tapauksessa on ilmeisesti kysymys myrkyllisestä ilmasta. Kummassakin tapauksessa myös palaa huoneessa parhaillaan — toisessa tapauksessa tuli, toisessa lamppu. Tuli oli tarpeen, mutta lamppu oli sytytetty — kuten vertaillessa öljyn kulumisaikaa kävi selville — pitkän aikaa sen jälkeen kuin oli jo valoisa päivä. Miksi? Varmaankin senvuoksi, että on olemassa yhteyttä kolmen asian välillä — palamisen, raskaan ilman ja lopuksi noiden onnettomien ihmisten hulluuden tai kuoleman välillä. Se on selvä, eikö niin?»
»Siltä näyttää.»
»Ainakin voimme hyväksyä sen mahdolliseksi olettamukseksi. Otaksukaamme siis, että kummassakin tapauksessa poltettiin jotakin, joka sai aikaan kummallisen myrkyttävän vaikutuksen. Hyvä. Ensimmäisessä tapauksessa — Tregennis’in perhettä koskevassa — tämä aine oli asetettu tuleen. Nyt oli akkuna suljettu, mutta tuli tietenkin vei osan käryä ylös savupiipusta. Tästä syystä olisi odottanut myrkyn vaikutuksen lievemmäksi kuin toisessa tapauksessa, jolloin käryllä oli pienempi mahdollisuus haihtua. Tulokset näyttivät osoittavan asian olevan siten, koska ensimmäisessä tapauksessa vain nainen, jolla luultavasti oli herkin elimistö, kuoli, toisissa ilmeni ohimenevä tai ikuinen mielisairaus, joka on ilmeisesti myrkyn ensi vaikutus. Toisessa tapauksessa oli tulos täydellinen. Tosiasiat näyttivät siis viittaavan myrkytykseen, joka vaikutti palamisen välityksellä.
»Nämä ajatukset mielessäni katselin luonnollisesti ympärilleni Mortimer Tregennis’in huoneessa löytääkseni joitakin jätteitä tästä aineesta. Ilmeisesti oli katsottava paikka lampun savunsuojus. Siellä minä kylläkin varmasti löysin paljon tuhkaa ja reunustalla ruskehtavaa jauhoa, joka ei vielä ollut haihtunut. Minä otin puolet tästä ja asetin sen, kuten näit, kirjekuoreen.»
»Miksi puolet, Holmes?»
»Minun tarkoitukseni ei ole seistä virallisen poliisivoiman tiellä. Minä jätän heille kaikki todisteet, joita minä löydän. Myrkky yhä oli jäljellä talkissa, jos heillä vain oli älyä löytää se. No, Watson, me sytytämme lamppumme; mutta me tahdomme kuitenkin varovaisuuden vuoksi avata akkunamme ehkäistäksemme kahden yhteiskuntaa palvelevan jäsenen ennenaikaisen kuoleman; istuudu sinä avonaisen akkunan ääreen nojatuoliin, ellet tunteellisen miehen tavoin päätä olla erilläsi koko jutusta. Oi, sinä tahdot nähdä sen loppuun asti, tahdothan. Arvelinkin tuntevani Watson’ini. Minä asetan tämän tuolini vastapäätä sinun tuoliasi, jotta olisimme molemmat yhtä etäällä myrkystä ja toinen toistamme vastapäätä. Oven jätämme raolleen. Kumpainenkin on nyt tilaisuudessa pitämään toista silmällä ja saattamaan kokeen loppumaan, jos oireet tulisivat peloittaviksi. Onko se kaikki selvä? Hyvä siis. Minä otan pulverin tai sen jäännökset kuoresta ja asetan sen palavan lampun päälle. Näin! Nyt, Watson, istuutukaamme odottamaan tapahtumain kehitystä.»
Ne eivät hidastelleet tulossaan. Minä olin tuskin istuutunut tuolilleni, ennenkuin tajusin paksun, väkevän tuoksun, pistävän ja iljettävän. Ensimmäisestä henkäyksestä olivat aivoni ja mielikuvitukseni tajuttomuuden tilassa. Paksu, musta pilvi pyöri silmissäni, ja järkeni sanoi minulle, että tässä pilvessä, joka vielä oli näkymätön mutta hyökkäämäisillään minun kauhistuneen järkeni kimppuun, väijyi kaikki, mikä oli epämääräisen kaameata, hirveätä ja käsittämättömän häijyä maailmassa. Epämääräisiä haamuja leijaili ja ui tumman pilven reunalla, jokainen oli uhkaus ja varoitus jostakin tulevasta, jonkun sanoin kuvaamattoman asukkaan tulosta kynnykselle, jonka pelkkä varjokin puhaltaisi sieluni sammuksiin. Jäädyttävä kauhu valtasi minut. Minä tunsin, että hiukseni nousivat pystyyn, että silmäni työntyivät ulos kuopistaan, että suuni avautui ja kieleni jäykistyi nahan kaltaiseksi. Melske aivoissani oli niin hirveä, että jotakin varmasti pian riksahtaisi rikki. Minä koetin huutaa, ja huomasin epämääräisesti jotakin käheätä kärinää, joka oli oma ääneni, mutta se kuului etäältä ja erossa minusta. Samassa hetkessä minä, jonkinlaisen ponnistuksen vaikutuksesta, murtauduin tämän epätoivon pilven läpi ja näin vilahdukselta Holmesin kasvot, valkoisina, jäykkinä ja kauhun vääristäminä — niillä oli sama ilme, jonka olin nähnyt kuolleen kasvoilla. Tuo näky antoi minulle järkeä ja voimaa. Minä syöksyin tuolistani, kietaisin käteni Holmesin ympärille ja yhdessä me hyökkäsimme ulos ovesta ja hetkistä myöhemmin olimme pitkällämme ruohikolla ja makasimme vierekkäin tajuten vain ihanan päiväpaisteen, joka mursi itselleen tiensä sen helvetillisen kauhujen pilven läpi, joka oli kietoutunut ympärillemme. Hitaasti se häipyi sieluistamme kuin usva maisemasta, kunnes rauha ja järki olivat palanneet ja me istuimme nurmikolla kuivaten tahmeita otsiamme ja katsellen huolestuneina toinen toistamme pannaksemme merkille viimeiset jäljet siitä kaameasta kokeilusta, jonka alaisia olimme olleet.
»Kunniani kautta, Watson!» sanoi Holmes viimein epämääräisellä äänellä. »Minun tulee kiittää sinua ja samalla pyytää anteeksi. Se oli anteeksiantamaton koe tehtynä itselläänkin, sitä enemmän ystävällään. Minä tosiaan valitan.»
»Tiedäthän», vastasin hiukan liikutettuna, sillä en ollut milloinkaan nähnyt Holmesissa niin paljon sydämellisyyttä, »että suurin iloni ja etuoikeuteni on auttaa sinua.»
Hän oli taas puoliksi leikillisellä, puoliksi kyynillisellä tuulella, kuten tavallisesti lähimpiensä seurassa. »Olisi tarpeetonta tehdä itsensä hulluksi, rakas Watson», sanoi hän. »Selväjärkinen huomioidentekijä varmaankin selittäisi meidän olleen hulluja jo ennenkuin ryhdyimme niin hurjaan kokeiluun. Tunnustan, etten olisi ikänä kuvitellut vaikutuksen voivan olla niin äkkinäisen ja vakavan.» Hän syöksyi majaan ja palaten takaisin palava lamppu kädessä ja käsivarsi suorana heitti hän sen risukkoon. »Meidän täytyy antaa huoneen ilman hiukan puhdistua. Otaksun, Watson, ettei sinulla enää ole epäilyksen varjoakaan, kuka näiden murhenäytelmien aiheuttaja on?»
»Ei minkäänlaista.»
»Mutta syy jää yhtä hämäräksi kuin ennenkin. Tule tähän lehtimajaan keskustelemaan siitä kanssani. Tuo ilkeä aine tuntuu yhä kurkussani. Luullakseni on meidän myönnettävä, että kaikki merkit osoittavat tämän miehen, Mortimer Tregennis’in, olleen rikollisen ensimmäisessä murhenäytelmässä, vaikka hän joutui uhriksi toisessa. Meidän on ensi sijassa muistaminen, että on olemassa joku juttu perheriidasta, jota seurasi sovinto. Kuinka katkera tuo riita lienee ollut tai kuinka pintapuolinen sovinto, sitä emme voi sanoa. Kun muistelen Mortimer Tregennis’iä ketunkasvoineen ja pienine, luihuine nappi-silmineen, jotka katsoivat silmälasien takaa, tuntuu minusta, ettei hänen kaltaisellaan miehellä ole erittäin anteeksiantavaista luonnetta. No niin, ja lähinnä muistanet, että ajatus jonkun liikkumisesta puutarhassa, joka hetkeksi johti ajatuksemme pois asian oikeasta syystä, lähti hänestä. Hänellä oli omat syynsä johtaa meidät harhaan. Lopuksi, ellei hän heittänyt tätä ainetta tuleen poistuessaan huoneesta, kuka sen sitten teki? Kaikki tapahtui heti hänen lähtönsä jälkeen. Jos joku muu olisi tullut huoneeseen, olisi perhe varmaankin noussut pöydästä. Sitäpaitsi ei rauhallisessa Cornwallissa tule vierailijoita kello kymmenen jälkeen illalla. Me voimme siis otaksua kaiken todistavan Mortimer Tregennis’in syyllisyyttä.»
»Siinä tapauksessa oli hänen oma kuolemansa itsemurha!»
»Hyvä, Watson, se ei ole mahdoton otaksuma ensi silmäyksellä. Mies, jonka omallatunnolla on sellainen rikos, että on pannut oman perheensä sellaisen kohtalon alaiseksi, voisi hyvin määrätä itselleen saman rangaistuksen katumuksen valtaan jouduttuaan. Mutta sitä väitettä vastaan on olemassa muutamia vakuuttavia syitä. Onneksi on yksi mies Englannissa, joka tietää koko asian, ja minä olen ryhtynyt toimenpiteisiin, joiden avulla me saamme kuulla totuuden hänen omilta huuliltaan tänä iltana. Ah, hän tuleekin hiukan ennen määräaikaa. Kenties haluatte olla ystävällinen ja astua tätä tietä, tri Leon Sterndale. Me olemme panneet toimeen kemiallisen kokeen huoneessa, ja sen perästä on pieni huoneemme tuskin sovelias ottamaan vastaan niin arvokasta vierasta.»
Minä olin kuullut puutarhaportin kolahduksen, ja nyt ilmestyi suuren Afrikan-tutkijan majesteetillinen hahmo polulle. Hän kääntyi hiukan hämmästyneenä sitä luonnonpuistoa kohti, missä me istuimme.
»Kenties me voimme selvittää tämän asian ennenkuin eroamme», sanoi Holmes. »Joka tapauksessa olen sangen kiitollinen teille kohteliaasta suostumuksestanne. Suonette anteeksi tämän muodollisuuksia vastaan sotiman vastaanoton ulkosalla, mutta ystäväni Watson ja minä olemme olleet lisäämäisillämme yhden kappaleen siihen juttuun, jota sanomalehdet kutsuvat Cornin kauhuksi, ja me pidämme parempana raitista ilmaa. Kenties, koska asiat, joista meidän on keskusteltava, koskevat teitä henkilökohtaisesti sangen läheisesti, on yhtä hyvä, että puhelemme sellaisessa paikassa, missä ei ole kuuntelijoita.»
Tutkija otti sikarinsa huuliltaan ja tuijotti jäykästi toveriini.
»Olen aivan ymmällä, ennenkuin saan tietää», sanoi hän, »mitä teillä voi olla puhumista sellaista, joka koskee minua henkilökohtaisesti sangen läheisesti.»
»Mortimer Tregennis’in surmaaminen», sanoi Holmes.
Silmänräpäyksen ajan toivoin olevani aseistettu. Sterndalen tuimat kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi, hänen silmänsä leimusivat ja ryhmyiset, intohimoiset suonet pullistuivat näkyviin hänen otsallaan hänen hypähtäessään eteenpäin kädet nyrkissä toveriani kohti. Sitten hän pysähtyi, ja voimakkaalla ponnistuksella hän saavutti jälleen kylmän, jäykän tyyneyden, joka ehkä oli vielä vaarallisempi kuin hänen kuumaverinen purkauksensa.
»Minä olen elänyt niin kauan villien parissa ja lain vaikutuksen ulkopuolella», sanoi hän, »että olen ruvennut itse toimimaan lakina. Tekisitte hyvin, herra Holmes, kun ette unhottaisi sitä, sillä minulla ei ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä.»
»Ei minullakaan ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä, tri Sterndale. Varmaankin on selvin todiste siitä se, että minä, tietäen niin paljon kuin tiedän, olen lähettänyt sanan teille enkä poliisille.»
Sterndale istahti ilmaa haukkoen, säikähdytettynä kenties ensi kerran seikkailurikkaan elämänsä aikana Holmesin tavassa oli tyyntä vakuutuksen voimaa, jota ei voida vastustaa. Vieraamme tavoitti hetkisen sanoja, suurien käsien avautuessa ja sulkeutuessa mielenliikutuksesta.
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi hän vihdoin. »Jos tämä on pilaa puoleltanne, herra Holmes, niin olette valinnut huonon miehen kokeilunne esineeksi. Älkäämme puhelko turhia. Mitä te todella tarkoitatte?»
»Tahdon kertoa sen teille», sanoi Holmes, »ja syy, minkä vuoksi tahdon kertoa teille, on se, että toivon suoruuden herättävän suoruutta. Mikä on oleva seuraava toimenpiteenä, se riippuu kokonaan teidän oman puolustuksenne luonteesta.»
»Minunko puolustukseni?»
»Niin, herra.»
»Mitä vastaan minun on puolustauduttava?»
»Sitä syytöstä vastaan, että olette surmannut Mortimer Tregennis’in.»
Sterndale pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa. »Kunniasanallani, tepä jatkatte yhä», sanoi hän. »Riippuuko koko menestyksenne tästä pilan äärettömästä voimasta?»
»Pilaa teette itse, tri Leon Sterndale», sanoi Holmes ankarasti, »enkä minä. Todisteeksi kerron teille muutamia tosiasioita, joihin johtopäätökseni perustuvat. Teidän paluustanne Plymouthista, jolloin annoitte suuren osan omaisuuttanne mennä Afrikkaan, en sano muuta kuin että se ensiksi ilmoitti minulle teidän olevan yhtenä tekijänä, joka myös piti ottaa lukuun tätä draamaa uudelleen muodosteltaessa.»
»Minä tulin takaisin —»
»Olen kuullut syynne ja katson ne epäpäteviksi ja vaillinaisiksi. Sivuuttakaamme tuo. Te tulitte tänne luokseni kysymään minulta, ketä epäilin. Minä kieltäydyin vastaamasta teille. Te menitte silloin pappilaan, odottelitte jonkun aikaa sen ulkopuolella ja palasitte sitten jälleen majaanne.»
»Kuinka sen tiedätte?»
»Minä seurasin teitä.»
»En minä nähnyt ketään.»
»Odotatteko näkevänne minut seuratessani teitä! Te vietitte unettoman yön majassanne ja teitte eräitä suunnitelmia, joita toimeenpanemaan te läksitte aikaisin aamulla. Lähtien oveltanne juuri päivän valjetessa täytitte taskunne eräällä punertavalla soralla, jota oli kasassa porttinne vieressä.»
Sterndale säpsähti huomattavasti ja katsahti Holmes’iin hämmästyneenä.
»Sitten te kävelitte nopeasti sen penikulman, joka eroitti teidät pappilasta. Teillä oli jalassanne, voin huomauttaa, samat tenniskengät kuin nytkin. Pappilassa kuljitte hedelmäpuiston ja sivuaitauksen läpi, tullen ulos vuokralaisen Tregennis’in akkunan alla. Silloin oli jo päivä, mutta talossa ei vielä liikuttu. Te otitte hiukan soraa taskustanne ja heititte sen yläpuolellanne olevaan akkunaan.»
Sterndale hypähti seisomaan.
»Luulen, että olette itse paholainen!» huusi hän.
Holmes hymyili kohteliaisuudelle. »Tarvittiin kaksi tai kolme kourallista, ennenkuin asukas tuli akkunaan. Te nyökkäsitte häntä tulemaan alas. Hän pukeutui kiireessä ja astui alas saliinsa. Te tulitte sisään akkunasta. Seurasi keskustelu — lyhyt laatuaan — jonka kestäessä te kävelitte edestakaisin huoneessa. Sitten te menitte ulos ja suljitte akkunan pysähtyen ulkopuolella olevalle nurmikolle poltellen sikaria ja odotellen, mitä tapahtuisi. Vihdoin, Tregennis’in kuoltua, te vetäydyitte pois kuten olitte tullutkin. Nyt, tri Sterndale, kuinka puolustatte sellaista käytöstä ja mitkä olivat tekojenne syyt? Jos te teette verukkeita tai pidätte minua pilkkananne, vakuutan teille, että asia on ainiaaksi menevä käsistäni.»
Vieraamme kasvot olivat käyneet tuhkanharmaiksi hänen kuunnellessaan syyttäjänsä sanoja. Nyt hän istui jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena nojaten kasvojaan käsiinsä. Sitten hän äkkinäisen mielijohteen vallassa otti valokuvan povitaskustaan ja heitti sen luonnon muodostamalle pöydälle eteemme.
»Tuossa syy, miksi sen tein», sanoi hän. Siinä näkyi hyvin kauniin naisen rintakuva. Holmes kumartui sen yli.
»Brenda Tregennis», sanoi hän.
»Niin, Brenda Tregennis», kertasi vieraamme. »Vuosikausia olen rakastanut häntä. Vuosikausia on hän rakastanut minua. Siinä syy siihen cornilaiseen erakkoelämään, jota ihmiset ovat ihmetelleet. Se vei minut lähelle ainoata olentoa maailmassa, joka oli minulle rakas. Minä en voinut naida häntä, koska minulla on vaimo, josta en, Englannin valitettavien lakien tähden, voi päästä eroon. Brenda odotti vuosikausia. Minä odotin vuosikausia. Ja tätä me odotimme.» Hirveä nyyhkytys puistatti hänen suurta vartaloaan ja hän tarttui kurkkuunsa kirjavan partansa alta. Sitten hän voimain ponnistuksella hillitsi itsensä ja puhui edelleen.
»Pappi tiesi. Hän oli uskottumme. Hän kertoisi teille, että Brenda oli enkeli maan päällä. Sen vuoksi hän sähkötti minulle, ja minä palasin. Mitä merkitsi minulle Afrikka tai tavarani kuullessani sellaisen kohtalon tulleen lemmittyni osaksi? Siinä teille kaipaamanne selitys tekooni, herra Holmes.»
»Jatkakaa», sanoi ystäväni.
Tri Sterndale veti taskustaan paperipaketin ja asetti sen pöydälle. Ulkopuolelle oli kirjoitettu: »Radix pedis diaboli» ja punainen myrkyn merkki oli sen vieressä. Hän työnsi sen minua kohti. »Käsitän teidät tohtoriksi, herra. Oletteko milloinkaan kuullut tästä valmisteesta?»
»Paholaisenjalkajuurta! En, en ole milloinkaan kuullut siitä.»
»Se ei ole mikään puute ammattitiedoissane», sanoi hän, »sillä minä uskon, että, paitsi yhtä näytettä eräässä Budan laboratoriossa, ei Euroopassa ole muuta olemassa. Se ei ole vielä tullut tunnetuksi lääkkeiden valmisteluopissa enemmän kuin myrkkyopissakaan. Juuri on muodoltaan jalan kaltainen, puoliksi ihmisen, puoliksi pukin jalan kaltainen; tästä tuo haaveellinen nimitys, jonka eräs kasvientutkijalähetyssaarnaaja on antanut. Sitä käyttävät Jumalan tuomioissa myrkkynä lääkärit muutamilla seuduilla länsi Afrikassa ja pitävät sen omana salaisuutenaan. Tämän erikoisnäytteen minä sain sangen omituisten olosuhteiden vallitessa Ubanghin seudulla.» Hän avasi paperin puhuessaan ja otti esiin läjän punertavan ruskeata nuuskantapaista jauhetta.
»No, herra?» kysyi Holmes ankarasti.
»Olen aikeissa kertoa teille, herra Holmes, kaikki, mitä todella tapahtui, sillä te tiedätte jo niin paljon, että on ilmeisesti minulle edullista teidän tietää kaikki. Minä olen jo selittänyt, missä suhteessa olin Tregennis’in perheeseen. Sisaren vuoksi olin ystävä veljien kanssa. Perheen kesken syntyi eripuraisuutta rahan vuoksi ja se vieroitti tämän miehen, Mortimerin, mutta sen asian otaksuttiin selviytyneen, ja minä kohtasin myöhemmin hänet kuten muutkin. Hän oli kavala, ovela, vilpillinen mies, ja tapahtui useita seikkoja, jotka saattoivat minut epäilemään häntä, mutta minulla ei ollut syytä mihinkään suoranaiseen riitaan.
»Eräänä päivänä, vain pari viikkoa sitten, tuli hän majaani ja minä näytin hänelle muutamia afrikkalaisia harvinaisuuksiani. Muiden esineiden muassa minä näytin tätä jauhetta ja kerroin hänelle sen omituisista ominaisuuksista, kuinka se kiihoittaa niitä aivokeskuksia, jotka pitävät vallassaan pelon tunnetta, ja kuinka sen onnettoman alkuasukkaan kohtalona, jonka hänen heimonsa pappi on määrännyt Jumalan tuomion alaiseksi, on joko hulluus tai kuolema. Minä kerroin hänelle myös, kuinka voimaton eurooppalainen tiede oli keksimään sitä. En voi sanoa, kuinka hän otti sen, sillä minä en ensinkään poistunut huoneesta, mutta, epäilen hänen silloin kun availin kokoelmiani ja kumarruin laatikoita katselemaan onnistuneen ottamaan hiukan paholaisenjalkajuurta. Muistan hyvin, kuinka hän kyseli minulta, miten paljon ja kuinka pitkä aika tarvittiin sen vaikutukseen, mutta minä en osannut uneksiakaan, että hänellä oli mitään yksityistarkoituksia kysellessään.
»Minä en enää ajatellut asiaa ennenkuin pastorin sähkösanoma saapui Plymouthein. Tämä roisto arveli minun olevan merellä ennenkuin uutinen voisi saavuttaa minut ja että minä olisin vuosikausiksi kadonnut näkyvistä Afrikkaan. Mutta minä palasin heti. Tietenkään en voinut kuunnella yksityiskohtaista kertomusta huomaamatta, että minun myrkkyäni oli käytetty. Minä tulin, tapaamaan teitä sen varalta, että te olisitte kenties keksinyt jonkun muun selityksen. Mutta muuta ei voinut olla. Olin vakuutettu siitä, että Mortimer Tregennis oli murhaaja; sen hän oli tehnyt rahan tähden, ja ehkä ajatellen pääsevänsä yksin hallitsemaan heidän yhteistä omaisuuttaan, jos kaikki perheen jäsenet tulisivat mielipuoliksi, oli hän käyttänyt paholaisenjalkajauhetta heihin, tehnyt kaksi heistä mielisairaiksi ja surmannut sisarensa Brendan, ainoan inhimillisen olennon, jota minä milloinkaan olen rakastanut ja joka milloinkaan on rakastanut minua. Siinä hänen rikoksensa; mikä oli oleva hänen rangaistuksensa?
»Pitikö minun vedota lakiin? Missä olivat todisteeni? Minä tiesin asian todellisen laidan, mutta olisiko mahdollista saada maalaistuomioistuin uskomaan niin outoa juttua? Mahdollisesti, mahdollisesti ei. Mutta minä en voinut suostua menettämään juttua. Sieluni huusi kostoa. Olen sanonut teille kerran ennen, herra Holmes, että olen viettänyt suuren osan elämääni lain ulkopuolella ja että olen viimein ruvennut itselleni laiksi. Niin oli nytkin. Minä päätin, että sama kohtalo, jonka hän oli valmistanut muille, tulisi hänen omaksi osakseen. Joko se tai minä omakätisesti jakaisin hänelle oikeutta. Koko Englannissa ei liene miestä, joka panisi vähemmän arvoa omalle elämälleen kuin minä tällä hetkellä.
»Nyt olen kertonut teille kaikki. Itse olette lisännyt lopun. Minä läksin, kuten kerroitte, unettoman yön jälkeen, aikaisin aamulla majastani. Minä käsitin vaikeuden saada häntä heräämään, joten keräsin hiukan hiekkaa läjästä, josta puhuitte, heittääkseni sitä hänen akkunaansa. Hän tuli alas ja päästi minut sisään arkihuoneen akkunasta. Minä kerroin hänelle tulleeni sekä tuomarina että tuomion toimeenpanijana. Konna vaipui tuoliin hajautuneena nähdessään revolverini. Minä sytytin lampun, pistin jauheen sen päälle ja seisoin akkunan ulkopuolella valmiina toimeenpanemaan uhkaukseni ampua hänet, jos hän yrittäisi poistua huoneesta. Hän kuoli viiden minuutin kuluttua. Jumalani, kuinka hän kuoli! Mutta minun sydämeni oli kivikova, sillä hän ei kärsinyt mitään, mitä ei viaton lemmittyni ollut tuntenut ennen häntä. Siinä kertomukseni, herra Holmes. Kenties, jos olisitte rakastanut naista, olisitte itse tehnyt samoin. Joka tapauksessa olen käsissänne. Voitte ryhtyä mihin toimenpiteisiin haluatte. Kuten jo olen sanonut ei ole olemassa miestä, joka voisi pelätä kuolemaa vähemmän kuin minä.»
Holmes istui hetkisen vaiti.
»Mitkä olivat teidän suunnitelmanne?» kysyi hän vihdoin
»Olin aikonut hautautua keski-Afrikkaan. Työni siellä on vain puoliksi päättynyt.»
»Menkää tekemään toinen puoli», sanoi Holmes. »Minä ainakaan en aio ehkäistä teitä.»
Tri Sterndale nousi jättiläismäisine vartaloineen, kumarsi vakavasti ja poistui puistosta. Holmes sytytti piippunsa ja ojensi minulle tupakkakukkaronsa.
»Sauhut, jotka eivät ole myrkyllisiä, lienevät tervetullutta vaihtelua», sanoi hän. »Luullakseni olet yhtä mieltä, Watson, siitä, että tämä ei ole juttu, johon meidän tulee sekaantua. Meidän tutkimuksemme ovat olleet vapaita, ja toimintamme on myös oleva. Ethän sinä syyttäisi tuota miestä?»
»En tosiaan», vastasin.
»Minä en ole milloinkaan rakastanut, Watson, mutta jos olisin ja jos rakastamani nainen olisi saanut sellaisen lopun, voisin menetellä samoin kuin, laiton leijonametsästäjämme on menetellyt. Kuka tietää? No niin, Watson, minä en tahdo loukata älykkyyttäsi selittämällä, mikä on ilmeistä. Akkunahirrellä oleva hiekka oli tietenkin tutkimukseni lähtökohta. Se oli aivan erilaista kuin missään muualla pappilan puutarhassa. Vasta kun huomioni oli kiintynyt tri Sterndale’en ja hänen mökkiinsä, löysin sen ulkopuolelta samankaltaista. Lamppu, joka paloi selvänä päivänä ja jauheen jäännökset suojustimella olivat seuraavat renkaat selvästi nähtävissä olevassa ketjussa. Ja nyt, rakas Watson, arvelen meidän voivan heittää jutun mielestämme ja siirtyä takaisin hyvällä omallatunnolla tutkimaan noita kaldealaisia peruja, jotka varmasti näyttävät olevan havaittavissa suuren kelttiläisen kieliheimon cornilaisesta haarassa.»