Hänen viimeinen tervehdyksensä

Juttu Kuolevasta Salapoliisista

Rouva Hudson, jonka luona Sherlock Holmes asui, oli pitkämielinen nainen. Hänen ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva huoneistonsa oli kaikkina vuorokauden aikoina tungokseen asti täynnä merkillisiä ja usein vastenmielisiä olentoja, ja sitäpaitsi osoitti hänen merkillinen vuokralaisensa elämässään sellaista omituisuutta ja säännöttömyyttä, jonka täytyi ankarasti koetella emännän kärsivällisyyttä. Hänen uskomaton epäsiisteytensä, hänen syventymisensä musiikkiin epätavallisina aikoina, hänen silloin tällöin harrastamansa ampumaharjoitukset revolverilla huoneessa, hänen kammottavat ja usein pahanhajuiset tieteelliset kokeensa ja väkivaltaisuuden ja vaaran ilmakehä, joka häntä ympäröi, teki hänestä Lontoon pahimman vuokralaisen. Toisaalta maksoi hän ruhtinaallisesti. Minä en epäile, ettei koko taloa olisi voitu ostaa Holmesin huoneistaan maksamilla vuokrarahoilla niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hänen kanssaan.

Emäntä tunsi mitä syvintä kauhunsekaista kunnioitusta häntä kohtaan eikä milloinkaan uskaltanut vastustaa häntä, vaikka hänen menettelynsä olisi näyttänyt kuinka hurjalta tahansa. Emäntä piti hänestä myös, sillä hän oli merkillisen lempeä ja kohtelias käytöksessään naisia kohtaan. Hänelle oli koko naissukupuoli vastenmielinen eikä hän luottanut siihen, mutta hän oli aina ritarillinen vastustaja. Tietäen, kuinka todellista emännän huolenpito oli vuokralaisestaan, kuuntelin minä vakavana hänen kertomustaan, kun hän tuli asuntooni avioliittoni toisena vuonna ja kertoi minulle surullisesta tilasta, johon ystäväni oli vaipunut.

»Hän tekee kuolemaa, tohtori Watson», sanoi hän. »Kolme päivää hän on yhä huonontunut ja epäilen, ettei hän kestä tämän päivän ylitse. Hän ei tahtonut sallia minun hakea lääkäriä. Tänä aamuna nähdessäni luiden alkavan kuultaa hänen kasvoistaan ja hänen suurten, kirkkaiden silmiensä katsovan minuun, en voinut kestää kauempaa. »Joko luvallanne tai ilman, herra Holmes, menen minä noutamaan lääkäriä juuri tällä hetkellä», sanoin. ‘Olkoon se siis Watson’, sanoi hän. Minä en kuluttaisi hukkaan hetkeäkään tullakseni hänen luokseen, herra, tai muutoin ette näe häntä elossa.»

Minä kauhistuin, sillä en ollut kuullut mitään hänen sairaudestaan. Minun ei tarvitse sanoa, että syöksyin hattuani ja päällysnuttuani ottamaan. Ajaessamme takaisin kyselin yksityiskohtia.

»Minulla on sangen vähän kertomista teille, herra. Hän on työskennellyt erään jutun vuoksi Rotherhithessä, eräällä joen varrella olevalla kadulla, ja hän toi tämän sairauden mukanaan sieltä. Hän paneutui vuoteeseen keskiviikkona iltapäivällä eikä ole senjälkeen liikahtanutkaan. Näinä kolmena päivänä ei hän ole nauttinut ruokaa eikä juomaa.»

»Hyvä Jumala! Miksi ette kutsunut lääkäriä?»

»Hän ei tahtonut sitä herra. Tiedätte, kuinka käskevä hän on. Minä en rohjennut olla tottelematon. Mutta hänellä ei ole enää pitkiä aikoja tässä maailmassa, kuten itse tulette huomaamaan heti kun näette hänet.»

Holmes oli todella surkean näköinen. Sumuisen marraskuun päivän hämärässä valossa oli sairashuone synkkä paikka, mutta vuoteesta minua tuijottavat kuihtuneet, nääntyneet kasvot panivat sydämeni värisemään. Hänen silmissään oli kuumeen kirkkaus, molemmilla poskilla hivutautinen puna, ja tummia rupikuoria riippui hänen huulistaan; laihat kädet liikkuivat lakkaamatta peitteellä, hänen äänensä oli koriseva ja katkonainen. Hän makasi välinpitämättömänä minun astuessani sisään, mutta nähdessään minut, huomasin hänen silmistään, että hän tunsi minut.

»Hyvä, Watson, meillä on asiat huonosti», sanoi hän heikolla äänellä, mutta hiukan vanhaa huolettomuutta äänessään.

»Rakas ystävä!» huudahdin lähestyen häntä.

»Takaisin! Heti paikalla takaisin!» sanoi hän niin terävän käskevästi kuin olin kuullut hänen vain ratkaisevilla hetkillä voivan puhua. »Jos lähestyt minua, Watson, niin käsken sinut ulos talosta.»

»Mutta miksi?»

»Koska se on minun toivomukseni. Eikö se riitä?»

Niin, rouva Hudson oli oikeassa. Hän oli käskevämpi kuin milloinkaan ennen. Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen uupumustaan.

»Minä halusin vain auttaa», selitin.

»Aivan niin! Autat parhaiten, jos teet, kuten sinua käsketään.»

»Varmasti, Holmes.»

Hän luopui ankarasta tavastaan.

»Ethän ole vihainen?» kysyi hän haukkoen ilmaa.

Miesparka, kuinka olisin voinut olla vihainen nähdessäni hänet sellaisessa tilassa edessäni?

»Näin on vain sinun vuoksesi, Watson», korisi hän.

»Minunko vuokseni?»

»Minä tiedän mikä minua vaivaa. Sumatralainen kiinalaistauti, josta hollantilaiset tietävät enemmän kuin me, vaikka he ovat näihin saakka puhuneet siitä sangen vähän. Vain yksi seikka on varma. Se on varmasti kuolettava, ja se on hirveän tarttuva.»

Hän puheli nyt kuumeisella kiihkolla, pitkillä käsillään huitoen ja heilutellen viittaillessaan minua menemään.

»Se tarttuu kosketuksesta, Watson — siinä se on, kosketuksesta. Pysyttele sinä etäällä, niin on kaikki hyvin.»

»Hyvä Luoja, Holmes! Luuletko sellaisen syyn merkitsevän minulle mitään? Se ei vaikuttaisi minuun silloinkaan, kun kyseessä olisi vieras henkilö. Kuvitteletko, että se voisi estää minua tekemästä velvollisuuttani niin vanhaa ystävää kohtaan?»

Taaskin astuin askeleen eteenpäin, mutta hän työnsi minut takaisin katsahtaen minuun raivostuneen näköisenä.

»Jos tahdot seistä siinä, puhun minä. Jollet, niin on sinun lähdettävä ulos.»

Minä tunnen niin syvää kunnioitusta Holmesin erinomaisia lahjoja kohtaan, että olen aina mukautunut hänen toiveisiinsa, silloinkin kun vähimmin ymmärsin niitä. Mutta nyt olivat kaikki ammattivaistoni heränneet. Olkoon hän herrani muualla, minä olin hänen herransa ainakin hänen sairashuoneessaan.

»Holmes», sanoin minä, »sinä et ole oma itsesi. Sairas mies on vain lapsi, ja sellaisena tahdon kohdella sinua. Jos haluat tai et tutkin minä tautisi oireet ja kohtelen sinua niiden mukaan.»

Hän katseli minua myrkyllisesti.

»Jos minun täytyy kutsua lääkäri huolimatta siitä, tahdonko vai enkö, anna minun edes kutsua joku, johon luotan», sanoi hän.

»Et siis luota minuun?»’

»Ystävyyteesi, varmasti. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, Watson, ja sinä olet kerta kaikkiaan vain yleisparantaja, jolla on sangen rajoitettu kokemus ja keskinkertaiset lahjat. On tuskallista sanoa sinulle näitä asioita, mutta sinä et jätä minulle valitsemisen varaa.»

Minä loukkaannuin syvästi.

»Sellainen huomautus ei ole sinun arvoisesi, Holmes. Se näyttää minulle sangen selvästi hermojesi tilan. Mutta ellet luota ensinkään minuun, en minä tahtoisi pakottaa sinua vastaanottamaan palvelustani. Salli minun kutsua herra Jasper Meek tai Penrose Fisher tai joku muu Lontoon etevimmistä miehistä. Mutta joku sinun täytyy saada, ja siinä piste. Jos luulet minun aikovan seistä tässä nähdäkseni sinun kuolevan auttamatta itse sinua ja noutamatta ketään muuta avuksesi, niin olet erehtynyt.»

»Tarkoitat hyvää, Watson», sanoi sairas mies puoleksi nyyhkyttäen, puoleksi voihkien. »Pitääkö minun näyttää toteen sinun oma tietämättömyytesi? Mitä sinä tiedät, pyydän kysyä, tapanuli-kuumeesta? Mitä sinä tiedät mustasta formosa-rutosta?»

»Minä en ole milloinkaan kuullut kumpaisestakaan.»

»Idässä on monta outoa tautia, paljon omituisia patologisia mahdollisuuksia, Watson.» Hän pysähtyi joka lauseen lopussa kootakseen loppuvat voimansa. »Olen oppinut niin paljon vastikään suorittamien! tutkimusten kestäessä, joilla on lääketieteellis-rikosasiallinen leima. Niiden aikana sain tämän taudin. Sinä et voi tehdä mitään.»

»Mahdollisesti en. Mutta minä tiedän sattumalta, että tri Ainstree, kuuluisin troopillisten maiden tautien tuntijoista, on nyt Lontoossa. Kaikki vastustus on turha, Holmes. Minä menen tällä hetkellä noutamaan häntä.» Minä käännyin päättävästi ovelle.

Minä en ole milloinkaan niin kauhistunut! Silmänräpäyksessä oli kuoleva mies tiikerintapaisella hyppäyksellä ehkäissyt tekoni. Kuulin avaimen kierron aikaansaaman kovan kilahduksen. Seuraavalla hetkellä hän oli hoiperrellut takaisin vuoteeseensa uupuneena ja läähättäen tästä hirveästä voimainponnistuksesta.

»Ethän tahdo ottaa avainta minulta väkivallalla, Watson. Olen voittanut sinut, ystäväni. Tässä olet ja tänne jäät siksi kunnes minä tahdon toisin. Mutta minä tahdon tehdä sinun mieliksesi.» (Kaiken tämän hän sanoi läähättäen, hirveästi kamppaillen hengittääkseen välillä.) »Sinä ajattelet vain minun parastani. Tietysti minä tiedän sen varsin hyvin. Saat menetellä mielesi mukaan, mutta anna minulle aikaa koota voimia. Ei vielä, Watson, ei vielä. Kello on neljä. Kello kuusi voit mennä.»

»Tämä on järjetöntä, Holmes.»

»Vain kaksi tuntia, Watson. Minä lupaan, että saat mennä kello kuusi. Tyydytkö odottamaan?»

»Minulla ei näytä olevan valitsemisen varaa.»

»Ei olekaan. Watson. Kiitos, en tarvitse apua lakanoiden järjestämisessä. Ole hyvä ja pysyttele etäällä. Nyt, Watson, minä tahtoisin asettaa erään toisen ehdon. Sinä saat hakea apua, mutta ei siltä mieheltä, jonka sinä valitset, vaan eräältä toiselta, jonka minä valitsen.»

»Kaikin mokomin.»

»Ensimmäiset kaksi järkevää sanaa, jotka olet puhunut tultuasi tänne, Watson. Tuolta löydät joitakin kirjoja. Minä olen hieman uupunut; ihmettelen, miltä patterista mahtaa tuntua silloin kun se vuodattaa sähköä. Kello kuusi, Watson, ryhdymme uudelleen keskustelemaan.»

Mutta oli sallittu, että siihen ryhdyttäisiin paljon ennän sitä ja olosuhteiden vallitessa, jotka säikähdyttivät minua miltei yhtä paljon kuin hänen loikkauksensa ovelle. Olin seisonut muutaman minuutin ajan katsellen hiljaista olentoa vuoteessa. Hänen kasvonsa olivat miltei lakanan peitossa ja hän näytti nukkuvan. Sitten voimatta istuutua lukemaan kävelin hitaasti ympäri huonetta tutkien kuuluisien rikollisten valokuvia, jotka koristivat joka seinää. Lopuksi, tarkoituksettomassa vaelluksessani tulin uunihyllyn luo. Siinä oli hajallaan piippuja, tupakkapusseja, käsiruiskuja, kynäveitsiä, revolverinpatruunoita ja muita pikkuesineitä sikin sokin. Näiden keskellä oli pieni mustan ja valkoisen kirjava norsunluulaatikko, jossa oli työntökansi. Se oli siro pieni esine ja minä olin ojentanut käteni tarkastelukseni sitä lähempää, kun —

Hän päästi hirveän huudon — kiljunnan, jonka olisi voinut kuulla kadulle. Kylmät väreet kulkivat ruumiissani ja hiukseni nousivat pystyyn tämän kamalan huudon kuullessani. Kääntyessäni ympäri näin vilahduksen kouristuneista kasvoista ja raivostuneet silmät. Minä seisoin kuin halvattuna mainitsemani pieni laatikko kädessäni.

»Pane se pois! Alas, heti paikalla, Watson, heti paikalla, sanon minä!» Hänen päänsä painui takaisin tyynylle ja hän huoahti syvään helpotuksesta, kun minä laskin laatikon lakaisin hyllylle. »Minä vihastun, kun tavaroihini kosketaan, Watson. Sinä tiedät sen. Sinä hyörit ja pyörit enemmän kuin voin sietää. Sinä, lääkäri — sinä voisit ajaa potilaan mielisairaalaan. Istuudu, mies, ja anna minun levätä!»

Tapaus teki mieleeni mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Voimakas ja aiheeton kiihtymys, jota seurasi tämä karkea puhe, joka erosi niin suuresti hänen tavanmukaisesta miellyttävyydestään, osoitti minulle, kuinka syvästi hänen mielensä oli järkytetty. Kaikista surkuteltavin on ylevän mielen rappeutuminen. Minä istuin hiljaa ja alakuloisena, kunnes sovittu aika oli kulunut. Hän näytti pitäneen silmällä kelloa kuten minäkin, sillä se oli tuskin kuusi, kun hän alkoi puhua samalla kuumeisella vilkkaudella kuin ennenkin.

»Nyt, Watson», sanoi hän. »Onko sinulla taskussasi, yhtään pientä rahaa?»

»On.»

»Onko yhtään hopeaa?»

»Hyvä joukko.»

»Kuinka monta puolikruunua?»

»Minulla on viisi.»

»Ah, liian vähän! Liian vähän! Voi kuinka onnetonta, Watson! Kaikesta huolimatta voit pistää ne kellotaskuusi. Ja loput rahoistasi vasempaan housuntaskuusi. Kiitos. Se pitää sinut siten paljon paremmin tasapainossa.»

Tämä oli hourailevaa mielisairautta. Hän värisi ja päästi taas yskän ja nyyhkytyksen välisen äänen.

»Sytytä nyt kaasu, Watson, mutta ole hyvin varovainen, ettei se hetkeksikään ole muuta kuin puoleksi sytytetty. Pyydän sinua olemaan varovainen, Watson. Kiitos, se on oivallista. Ei, sinun ei tarvitse vetää eteen verhoja. Ole nyt niin ystävällinen ja aseta muutamia kirjeitä ja papereita tälle pöydälle ulottuviini. Kiitos. Nyt muutamia noista pikkuesineistä tuolla hyllyllä. Oivallista, Watson! Tässä on sokeripihdit. Ole ystävällinen ja nosta tuo pieni norsunluinen laatikko niiden avulla. Aseta se tähän paperien joukkoon. Hyvä! Voit nyt mennä noutamaan herra Culverton Smith’iä, Lower Burke-kadun 13:sta.»

Totta puhuakseni oli haluni noutaa lääkäriä jossain määrin laimennut, sillä Holmes-parka oli niin silminnähtävästi houraileva, että näytti vaaralliselta jättää häntä. Kuitenkin näytti hän nyt yhtä innokkaasti haluavan kysyä mainitulta henkilöltä neuvoa kuin oli ollut vastahakoinen kieltäytyessään.

»Minä en milloinkaan ole kuullut sitä nimeä», sanoin minä.

»Mahdollisesti et, hyvä Watson. Sinua hämmästyttänee kuulla, että mies, joka on parhaiten perehtynyt tähän tautiin, ei ole lääkäri, vaan kasvisistutusten omistaja. Mainitun taudin puhkeaminen hänen istutusmaillaan, jossa lääkärinapua ei ole saatavissa, saattoi hänet itse tutkimaan sitä, ja hän saavutti kauaskantavia tuloksia. Jos sinä voisit yllyttää hänet tulemaan tänne hyödyttämään meitä ainoalaatuisella kokemuksellaan tästä taudista, jonka tutkiminen on ollut hänen rakkain harrastuksensa, en epäile, ettei hän voisi auttaa minua.»

Minä kerron Holmesin huomautukset yhtenäisenä kokonaisuutena, enkä yritä kuvata, kuinka niitä keskeyttivät hengenahdistukset ja nuo käden puristamiset nyrkkiin, jotka ilmaisivat hänen kärsimäänsä tuskaa. Hän oli käynyt heikomman näköiseksi niiden muutaman tunnin aikana, jotka olin ollut hänen luonaan. Nuo kuumeenpunaiset täplät olivat käyneet huomattavammiksi, silmät loistivat kirkkaammin tummemmista kuopistaan ja kylmä hiki helmeili hänen otsallaan. Hänen puheessaan oli kuitenkin yhä hilpeää kohteliaisuutta. Viimeiseen hengenvetoon saakka tulisi hän aina hillitsemään itsensä.

»Kerro hänelle tarkoin, mihin tilaan jätit minut», sanoi hän. »Kerro hänelle juuri se vaikutelma, joka on omassa mielessäsi — kuolevasta miehestä, kuolevasta ja hourailevasta miehestä. Tosiaankin, minä en voi ymmärtää, miksi koko valtameri ei ole tiivis osterijoukko, niin hedelmällisiltä näyttävät nuo eläimet. Ah, minä hourailen! Kummallista, kuinka aivot voivat tehdä huomioita aivoista! Mitä minä sanoin, Watson?»

»Annoit ohjeita minulle herra Culverton Smith’iä varten.»

»Ah, niin, minä muistan. Elämäni riippuu siitä. Puhu puolestani hänelle, Watson. Meidän välillämme ei vallitse erittäin hyvää suhdetta. Hänen veljenpoikansa, Watson — minä epäilin väärää peliä ja osoitin sen hänelle. Poika kuoli kamalalla tavalla. Hänellä oli kaunaa minua kohtaan. Sinä lepytät hänet, Watson. Pyydä häntä, rukoile häntä, tuo hänet tänne millä keinoin hyvänsä. Hän voi pelastaa minut — ainoastaan hän!»

»Minä tuon hänet ajoneuvoilla, vaikka minun täytyisi kantaa hänet niihin!»

»Älä tee mitään sellaista. Houkuttele hänet tulemaan. Ja sitten sinä palaat hänen edellään. Pyydä jollakin tavalla anteeksi sitä, että et tule hänen kanssaan. Älä unohda, Watson. Sinä et petä minua. Sinä et milloinkaan ole pettänyt minua. Epäilemättä on olemassa luonnollisia vihollisia, jotka rajoittavat näiden eläinten lisääntymistä. Sinä ja minä, Watson, olemme näytelleet osamme. Pitääkö siis maailman mennä kumoon osterien vuoksi? Ei, ei; kauheata! Kerrothan kaikki, mitä on mielessäsi.»

Minä läksin hänen luotaan mielessä kuva tästä — loistavasta älystä, joka leperteli kuin mieletön lapsi. Hän oli ojentanut minulle avaimen, ja minä otin sen, onneksi ajatellen, että hän voisi lukita itsensä sisälle. Rouva Hudson odotti vavisten ja itkien käytävässä. Takanani kuulin, poistuessani huoneustosta, Holmesin korkean, ohuen äänen hourepäissään laulelevan. Alhaalla minun seistessäni viheltämässä ajuria tuli eräs mies luokseni sumun lävitse.

»Kuinka herra Holmes voi, herra?» hän kysyi.

Se oli vanha tuttu, tarkastaja Morton, Scotland Yard’ista. Hän ei ollut puettu virkapukuun.

»Hän on kovin sairas», vastasin.

Hän katsahti minuun sangen omituisesti. Ellei se olisi ollut liian pirullista, olisin voinut kuvitella mielessäni, että pyöröakkunasta tulevan valon loisteessa hänen kasvonsa ilmaisivat riemua.

»Minä olen kuullut jotakin sentapaista», sanoi hän.

Ajuri oli ennättänyt luo ja minä läksin. Lower Burke-kadulla osoittautui olevan rivi hienoja taloja, jotka sijaitsivat Notting Hill’in ja Kensington’in epämääräisillä rajamailla. Se talo, jonka edustalle ajurini pysähtyi, oli siro ja vakavan kunnianarvoisen näköinen vanhanaikaisille rautaristikkoineen, jykevine kaksipuolisille ovineen ja kiiltävine messinkilaitteineen. Kaikki oli sopusoinnussa juhlallisen isännöitsijän kanssa, joka näyttäytyi taustan värillisen sähkövalon vaaleanpunaisessa hohteessa.

»Kyllä, herra Culverton Smith on sisällä. Tri Watson! Hyvä, hyvä, herra, minä vien perille käyntikorttinne.»

Minun vaatimaton nimeni ja arvoni ei näyttänyt vaikuttavan herra Culverton Smith’iin. Puoleksi avoimesta ovesta kuulin korkean, hillittömän, terävän äänen.

»Kuka on tämä henkilö? Mitä hän tahtoo? Hyväinen aika, Staples, kuinka usein olenkaan sanonut, ettei minua saa häiritä työtunteinani?»

Isännöitsijän puolelta seurasi sävyisä lepytteleväin selitysten tulva.

»Hyvä. Minä en halua nähdä häntä, Staples. Minä en voi sallia työtäni keskeytettävän tällä tavoin. Minä en ole kotona. Sano niin. Käske hänen tulla aamulla, jos hänen tosiaan täytyy tavata minut.»

Taaskin sävyisää mutinaa.

»No niin, no niin, vie hänelle se sana. Hän voi tulla aamulla tai olla poissa, mutta minun työtäni ei saa häiritä.»

Minä ajattelin Holmesia ja miten hän heittelehti sairasvuoteellaan laskien kenties minuutteja, kuinka pian minä voisin tuoda hänelle apua. Ei tämä ollut hetki, jolloin sopi pysähtyä muodollisuuksiin. Hänen elämänsä riippui minun pikaisesta toiminnastani. Ennenkuin puolusteleva isännöitsijä oli saattanut perille sanoman, olin minä syöksynyt hänen, ohitseen ja olin huoneessa.

Kimeästi kirkaisten kiukusta nousi eräs mies nojatuolista takan ääressä. Minä näin suuret, keltaiset kasvot, järeärakenteiset ja ihmiset, joissa oli raskas toinen leuka ja kaksi yrmeää, uhkaavaa harmaata silmää, jotka tuijottivat minuun takkuisten punaisten kulmakarvojen alta. Korkeassa kaljussa päässä oli pieni samettinen lakki, joka oli painettu keikailevasti sen toiselle vaaleanpunaiselle kaarelmalle. Kallo oli suunnattoman suuri, ja kuitenkin katsahtaessani alaspäin näin kauhukseni, että miehen vartalo oli pieni ja hento, olkapäistä ja selästä vääristynyt, kuten sellaisen, joka on potenut riisitautia lapsuudessaan.

»Mitä tämä on?» huusi hän kimakalla, kirkuvalla äänellä. »Mikä on tämän tunkeutumisen tarkoitus? Enkö lähettänyt teille sanaa, että ottaisin teidät vastaan huomisaamuna?»

»Valitan», sanoin, »mutta asiani ei siedä lykkäystä. Herra Sherlock Holmes —»

Ystäväni nimen mainitsemisella oli erinomainen vaikutus pieneen mieheen. Suuttumuksen ilme hävisi heti paikalla hänen kasvoiltaan. Hänen kasvonpiirteensä muuttuivat jännittyneiksi ja vilkkaiksi.

»Oletteko tullut Holmesin luota?» kysyi hän.

»Olen juuri lähtenyt hänen luotaan.»

»Mitä Holmes’ista? Kuinka hän voi?»

»Hän on hyvin sairas. Sen vuoksihan minä tulen.»

Mies viittasi minua istuutumaan eräälle tuolille ja kääntyi istuutuakseen omalleen. Hänen sitä tehdessään näin minä vilahduksen hänen kasvoistaan uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Olisin voinut vannoa, että ne olivat vääristyneet ilkeään ja hirmuiseen hymyyn. Kuitenkin vakuutin minä itselleni, että minun oli täytynyt yllättää joku hermostunut värähdys, sillä hän kääntyi puoleeni hetkistä myöhemmin todellista osanottoa ilmaiseva ilme kasvoillaan.

»Mieltäni pahoittaa kuulla tätä», sanoi hän. »Olen tutustunut herra Holmes’iin vain muutamien yhteisten liikeasioiden yhteydessä, mutta minä kunnioitan suuresti hänen lahjojaan ja hänen luonnettaan. Hän on harrastaja rikoksien alalla, kuten minä tautien. Hänelle roistot, minulle mikroobit. Tuossa ovat minun vankilani», jatkoi hän osoittaen pulloja ja ruukkuja, jotka seisoivat rivissä eräällä sivupöydällä. »Noiden hyytelöviljelysten joukossa on muutamilla maailman pahimmilla vahingontekijöillä nyt — — —»

»Holmes halusi tavata teitä teidän erikoistuntemuksenne takia. Hänellä on teistä korkeat ajatukset ja hän arveli teidän olevan ainoan Lontoossa, joka kykenisi auttamaan häntä.»

Pieni mies säpsähti, ja loistava lakki putosi lattialle.

»Miksi?» kysyi hän. »Miksi arvelee herra Holmes minun voivan auttaa häntä hänen vaivassaan?»

»Teidän idän tautien, tuntemuksenne takia.»

»Mutta miksi hän luulee saamaansa tautia idän taudiksi?»

»Syystä että hän on askarrellut kiinalaisten merimiehien kanssa laivatokalla joissakin ammattiasioissa.»

Herra Culverton Smith hymyili miellyttävästi ja otti ylös lakkinsa.

»Oh sitä se on — onko?» sanoi hän. »Uskon, ettei asia ole niin vakavaa laatua kuin, te otaksutte. Kuinka kauan hän on ollut sairaana?»

»Noin kolme päivää.»

»Houriiko hän?»

»Toisinaan.»

»Vai niin, vai niin! Tämä kuulostaa vakavalta. Olisi epäinhimillistä olla kuulematta hänen kutsuaan. Minä vihaan suuresti kaikkea keskeytystä työssäni, tri Watson, mutta tämä juttu on tosiaan poikkeuksellinen. Minä tulen kanssanne heti.»

Minä muistin Holmesin määräyksen.

»Minulla on toinen määräys», sanoin.

»Hyvä, hyvä. Minä menen yksin. Minulla on herra Holmesin osoite. Voitte luottaa siihen, että minä olen siellä viimeistään puolen tunnin kuluttua.»

Pelokkaana astuin jälleen Holmesin makuuhuoneeseen. Sikäli kuin ymmärsin oli pahin voinut tapahtua poissa ollessani. Sanomattomaksi helpotuksekseni oli hänen tilansa suuresti parantunut minun poissa ollessani. Hän oli yhtä aavemainen kuin ennen, mutta kaikki jäljet hourailusta olivat kadonneet, ja hän puhui tosin heikolla äänellä, mutta se oli entistäkin kirkkaampi ja heleämpi.

»No, tapasitko hänet, Watson?»

»Tapasin; hän tulee.»

»Mainiota, Watson! Mainiota! Sinä olet läheteistä paras.»

»Hän halusi tulla minun kanssani.»

»Se ei olisi käynyt päinsä, Watson. Se olisi ilmeisesti ollut mahdotonta. Kysyikö hän, mikä minua vaivasi?»

»Minä kerroin hänelle kiinalaisista East End’issä.»

»Aivan niin! No niin, Watson, sinä olet tehnyt kaiken, minkä hyvä ystävä voi. Sinä voit nyt poistua näyttämöltä.»

»Minun täytyy odottaa kuullakseni hänen mielipiteensä, Holmes.»

»Tietenkin sinun täytyy. Mutta minulla on syytä luulla tämän mielipiteen olevan paljon avomielisemmän ja arvokkaamman, jos hän kuvittelee olevansa kanssani kahden. Tuolla vuoteeni pääpuolen takana on tarpeeksi tilaa, Watson.»

»Rakas Holmes’ini!»

»Pelkään, ettei ole muuta mahdollisuutta valittavana, Watson. Huone ei sovellu piilopaikaksi, mikä onkin hyvä, koska siten herätetään vähimmän epäluuloja. Mutta juuri siellä, Watson, kuvittelen sen voivan tapahtua.» Äkkiä hän kohosi istualleen laihat kasvot jäykkinä tarkkaavaisuudesta. »Siinä kuuluu pyörien rätinä, Watson. Nopeasti, mies, jos rakastat minua. Äläkä liikahda, tapahtuipa mitä tahansa — mitä tahansa, kuuletko? Älä puhu! Älä liikahda! Kuuntele vain hyvin tarkasti.» Sitten silmänräpäyksessä hänen äkkiä saadut voimansa uupuivat ja hänen hillitty, tarkoituksellinen puheensa häipyi matalaksi, epämääräiseksi puolihourailevan ihmisen mutinaksi.

Piilopaikasta, johon minut oli niin nopeasti työnnetty, kuulin askeleet portaista, makuuhuoneen oven avaamisen ja sulkemisen. Sitten, hämmästyksekseni, seurasi pitkä hiljaisuus, jota katkaisivat ainoastaan sairaan miehen raskaat hengähdykset ja ähkimiset. Minä voin kuvitella vieraamme seisovan vuoteen vieressä katsellen kärsivää. Viimein omituinen vaitiolo katkaistiin.

»Holmes!» huusi hän, »Holmes!» itsepäisellä äänellä, jommoisella herätetään nukkujaa. »Ettekö voi kuulla minua, Holmes?» Kuului kahinaa, aivankuin hän olisi pudistellut sairasta kovakouraisesti olkapäistä.

»Tekö se olette, herra Smith?» Holmes kuiskasi. »Minä tuskin uskalsin toivoa teidän tulevan.»

Toinen nauroi.

»Niinpä luulisin», sanoi hän. »Ja yhtäkaikki näette minun olevan täällä. Tuhat tulimmaista, Holmes — tuhat tulimmaista!»

»Teitte sangen hyvin — sangen jalosti. Minä pidän suuressa arvossa teidän erikoistietojanne.»

Vieraamme naurahti.

»Niin pidätte. Te olette, onneksi, ainoa mies Lontoossa, joka pitää. Tiedättekö, mikä teitä vaivaa?»

»Sama», sanoi Holmes.

»Ah, te tunnette jälleen oireet?»

»Vain liiankin hyvin.»

»Hyvä, niinä en hämmästy, Holmes. Minä en hämmästyisi, vaikka se olisikin samaa. Teillä on vaikea aika edessänne, jos se sitä on. Victor-parka kuoli neljäntenä päivänä — voimakas, terve nuori mies. Oli tosiaan, kuten sanoitte, sangen ihmeellistä, että hän olisi saanut harvinaisen aasialaisen taudin Lontoon sydämessä — taudin, jonka minä olin tehnyt erikoisalakseni. Omituinen sattuma, Holmes. Sangen terävästi teiltä, että huomasitte sen, mutta jotensakin varomatonta otaksua, että se oli syy ja seuraus.»

»Minä tiesin, että te teitte sen.»

»Oh, te tiesitte, tiesittekö? Hyvä on, mutta te ette millään tavalla voinut todistaa sitä. Mutta, mitä ajattelette itsestänne, kun levittelette minusta tuonkaltaisia huhuja ja sitten ryömitte luokseni saamaan apua hetkellä, jolloin olette pulassa? Mitä peliä se on — hä?»

Minä kuulin sairaan huohottavan, raskaan hengityksen. »Antakaa minulle vettä!» huohotti hän.

»Te olette varsin lähellä loppuanne, ystäväni, mutta minä en tahdo teidän menevän, ennenkuin olen puhunut kanssanne. Senvuoksi annan teille vettä. Kas tuossa, älkää läikyttäkö sitä! Kas niin. Voitteko ymmärtää, mitä sanon?»

Holmes voihki.

»Tehkää kaikki, mitä voitte puolestani. Tuo on ollutta ja mennyttä», hän kuiskasi. »Minä tahdon pyyhkäistä nuo sanat mielestäni — vannon, että tahdon tehdä niin. Parantakaa minut vain, ja minä olen unohtava sen.»

»Unohtava, minkä?»

»No, Victor Savagé’n kuolemaa koskevat seikat. Te äsken miltei myönsitte tehneenne sen. Minä tahdon unohtaa sen.»

»Te voitte unohtaa tai muistaa sen, aivan kuten haluatte. Minä en tule näkemään teitä todistajien aitiossa. Aivan toisenmuotoisessa aitiossa, rakas Holmesini, vakuutan teille. Minä en vähääkään välitä siitä, tiedättekö, miten veljeni poika kuoli. Me emme puhu hänestä, vaan teistä.»

»Niin, niin.»

»Henkilö, joka tuli kutsumaan minua —- olen unohtanut hänen nimensä — sanoi, että te saitte sen Eastend’issä, merimiesten parissa.»

»Minä saatoin selittää sen vain siten.»

»Te ylpeilette aivoistanne, Holmes, eikö niin? Arvelette olevanne terävä, eikö niin? Tapasitte erään, joka oli teitä terävämpi tällä kertaa. Muistelkaapa nyt, Holmes, menneitä tapahtumia. Ettekö voi keksiä mitään muuta syytä, mikä olisi aiheuttanut taudin?»

»En voi ajatella. Muistini on mennyt. Taivaan tähden, auttakaa minua!»

»Kyllä, minä tahdon auttaa teitä. Minä tahdon auttaa teitä ymmärtämään, missä olette ja kuinka olette joutunut siihen. Minä haluaisin teidän tietävän sen, ennenkuin kuolette.»

»Antakaa minulle jotakin tuskani helpottamiseksi»

»Tuskallistako se on? Kiinalaiset tavallisesti ulisivat loppupuolella. Teihin iskee kuin kouristus, luullakseni.»

»Niin, niin, se on kouristusta.»

»Hyvä, mutta te voitte joka tapauksessa kuulla, mitä minä sanon. Kuunnelkaa nyt! Voitteko muistaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapausta elämässänne juuri niihin aikoihin, jolloin taudin oireet alkoivat?»

»En; en mitään.»

»Ajatelkaapa uudelleen.»

»Olen liian sairas ajatellakseni.»

»No, sitten minä tahdon auttaa teitä. Eikö postissa tullut jotakin?»

»Postissako?»

»Sattumalta joku laatikko?»

»Minä pyörryn — minä olen mennyttä!»

»Kuulkaa, Holmes!» Kuului sentapaista ääntä kuin hän olisi pudistellut kuolevaa miestä, ja minä saatoin töin tuskin pysyä hiljaa kätkössäni. »Teidän täytyy kuulla minua. Muistatteko erästä laatikkoa — norsunluista laatikkoa? Se tuli keskiviikkona. Te avasitte sen — muistatteko?»

»Muistan, muistan, minä avasin sen. Sen sisäpuolella oli terävä vieteri. Joku pila —»

»Se ei ollut mitään pilaa, kuten tulette huomaamaan omalla kustannuksellanne. Te hullu, te tahdoitte saada sen ja te olette saanut sen. Kuka käski teidän tulemaan tielleni? Jos olisitte jättänyt minut rauhaan, en olisi vahingoittanut teitä.»

»Minä muistan», Holmes ähki. »Vieterin! Se teki haavan. Tämä laatikko tämä tässä pöydällä.»

»Juuri sama, kautta Yrjänän! Ja se voikin poistua huoneesta minun taskussani. Siinä menee teidän viimeinenkin todistuskappaleenne. Mutta nyt tiedätte totuuden, Holmes, ja voitte kuolla tietoisena siitä, että minä surmasin teidät. Te tiesitte liian paljon Victor Savagé’n kohtalosta, joten minä olen lähettänyt teidät saamaan saman. Te olette sangen lähellä loppuanne, Holmes. Minä istun tässä vartioimassa teidän kuolemistanne.»

Holmesin ääni oli alentunut miltei kuulumattomaksi kuiskaukseksi.

»Mitä tuo on?» sanoi Smith. »Sytyttääkö kaasu? Ah, varjot alkavat laskeutua, niinkö? Niin, minä tahdon sytyttää sen, nähdäkseni teidät paremmin.» Hän meni huoneen poikki ja valo kirkastui äkkiä. »Voisinko tehdä mitään muuta pientä palvelusta, ystäväni?»

»Tulitikku ja savuke!»

Minä miltei huudahdin ilosta ja hämmästyksestä. Hän puhui luonnollisella äänellään — hiukan heikolla ehkä, mutta äänellä, jonka tunsin. Seurasi pitkä vaitiolo, ja minä tunsin, että Culverton Smith seisoi hiljaa hämmästyksestä katsellen seuralaistaan.

»Mitä tämä tarkoittaa?» kuulin hänen viimein sanovan kuivalla, käheällä äänellä.

»Paras tapa näytellä jotakin osaa, on elää se», sanoi Holmes. »Annan teille kunniasanani, etten kolmeen päivään ole maistanut ruokaa enkä juomaa siihen saakka, kunnes te olitte niin hyvä ja kaadoitte minulle tuon lasillisen vettä. Mutta tupakka on mielestäni kiusallisin. Ah, täällä on muutamia savukkeita. Minä kuulin raapaistavan tulitikkua. »Se on paljon parempaa. Hoi, hoi! Kuulenko erään ystävän askeleita?»

Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja tarkastaja Morton ilmestyi näkyviin.

»Kaikki on kunnossa ja tuo on miehenne», sanoi Holmes.

Virkamies ryhtyi tavallisiin varokeinoihin.

»Minä vangitsen teidät syytettynä erään Victor Savagé’n murhasta», hän lopetti.

»Ja voitte lisätä: murhayrityksestä erästä Sherlock Holmesia vastaan», huomautti ystäväni nauraa hohottaen. »Säästääkseen erään sairaan vaivoja, tarkastaja, herra Culverton Smith oli niin hyvä ja antoi sovitun merkkimme sytyttämällä kaasun. Sivumennen sanoen on vangin oikeanpuoleisessa takintaskussa pieni laatikko, joka olisi hyvä ottaa pois. Kiitos. Laskekaa se tuohon. Se voi näytellä osaansa oikeudessa.»

Kuului äkkiä rytinää ja tappelua, jota seurasi raudan kalske ja käsirautojen sulkeminen.

»Oiva ansa!» huusi kimeä, kiukkuinen ääni. »Se tulee saattamaan teidät, Holmes, syytettyjen penkille eikä minua. Hän pyysi minua tulemaan tänne parantamaan häntä. Minun kävi häntä sääli, ja minä tulin. Nyt hän epäilemättä valheellisesti väittää minun sanoneen jotakin, jonka hän voi keksiä antamaan tukea hänen mielettömille epäluuloillensa. Voitte valehdella mielenne mukaan, Holmes. Minun sanani on aina yhtä hyvä kuin teidänkin.»

»Taivasten tähden!» huudahti Holmes. »Minä olin kokonaan unohtanut hänet. Rakas Watson, minun täytyy pyytää sinulta tuhannesti anteeksi. Ajattelepa, että olin unohtaa sinut. Minun ei tarvitse esittää sinua herra Culverton Smith’ille, koska ymmärtääkseni olette tavanneet toisenne hiukan aikaisemmin tänä iltana. Onko teillä ajuri alhaalla? Minä seuraan teitä, kun olen pukeutunut, sillä minusta voisi kenties olla jotakin hyötyä poliisiasemalla.»

»Se ei milloinkaan ole ollut minulle enemmän tarpeen», sanoi Holmes virkistäessään itseään lasillisella punaviiniä ja muutamilla korpuilla pukeutuessaan. »Kuitenkin on minulla säännöttömät tavat, kuten tiedät, ja sellainen teko on minulle vähemmänarvoinen kuin useammille muille. Oli erittäin tärkeätä minun saada rouva Hudson vakuutetuksi tilani todellisuudesta, koska hänen tuli ilmoittaa siitä sinulle ja sinun vuorostasi hänelle. Ethän loukkaantune, Watson? Sinä myöntänet, että monien lahjojesi joukossa ei teeskentelyllä ole sijaa ja että jos sinä olisit tiennyt salaisuuteni, et sinä olisi mitenkään voinut saada Smith’iä vakuutetuksi hänen läsnäolonsa ehdottomasta välttämättömyydestä, mikä oli koko suunnitelman tärkein kohta. Tuntien hänen kostonhimoisen luonteensa olin täysin varma siitä, että hän tulisi katselemaan kättensä töitä.»

»Mutta sinun ulkonäkösi, Holmes, sinun aavemaiset kasvosi?»

»Kolmen päivän täydellinen paasto ei kohota kenenkään kauneutta, Watson. Muutoin ei niissä ole mitään, mitä ei pesusieni voisi parantaa. Vaseliinia otsalle, belladonnaa silmiin, punaväriä poskiluihin ja vahaa huulien ympäri, siten saavutetaan sangen tyydyttävä vaikutus. Sairaaksi tekeytyminen on aihe, josta olen aikonut joskus kirjoittaa kirjoitelman. Silloin tällöin puhumalla puolikruunuista, ostereista tai jostakin muusta asiaan kuulumattomasta aiheesta saa aikaan tyydyttävän hourailun vaikutelman.»

»Mutta miksi et sitten sallinut minun tulla lähellesi, koska ei ollut todellisuudessa mitään tarttuvaa tautia olemassa?»

»Vieläkö kysyt, rakas Watson? Kuvitteletko mielessäsi, että minulla ei ole kunnioitusta sinun lääketieteellisiä lahjojasi kohtaan? Saatoinko kuvitella sinun terävältä arvostelukyvyltäsi jäävän huomioonottamatta, että kuolevalla miehellä, vaikka olinkin heikko, ei valtimo lyönyt tavallista kiivaammin eikä kuume ollut kohonnut. Neljän kyynärän päässä saatoin pettää sinua. Jos en onnistuisi siinä, kuka toisi Smith’in käsiini? Ei, Watson, minä en koskisi tuohon laatikkoon. Sinä voit itse nähdä, jos katsot sivultapäin, missä terävä vieteri ponnahtaa esiin kuin kyykäärmeen hammas avatessasi sen. Todennäköisesti sai Savagé-parka surmansa jonkun tällaisen viekkaan juonen avulla, hän kun oli tämän hirviön ja erään perinnön välillä. Mutta minun kirjeenvaihtoni on, kuten tiedät, sekalainen ja minä olen hieman varoillani kääröjen suhteen, jotka saapuvat minulle. Mutta minulle oli selvää, että minä, antamalla hänen luulla tosiaan onnistuneensa aikomuksessaan, voisin huomaamatta saada hänet tunnustamaan. Tuon suunnitelman toteutinkin tositaiteilijan perinpohjaisuudella. Kiitos, Watson, sinun täytyy auttaa ylleni viitta. Kun olemme tehneet tehtävämme poliisiasemalla, arvelen, ettei olisi pois tieltä nauttia jotakin ravitsevaa Simpson’illa.»

LADY FRANCES CARFAX’in KATOAMINEN.

»Mutta minkätähden turkkilaiset?» kysyi herra Sherlock Holmes tuijottaen kiinteästi kenkiäni. Minä istuin silloin taaksepäin nojautuneena ruokonojalla varustetussa tuolissa ja minun eteenpäin ojennettu jalkani oli vetänyt hänen aina virkeän huomionsa puoleensa.

»Englantilaisetpa», minä vastasin hieman hämmästyneenä. »Ostin ne Latimer’in liikkeestä Oxford-kadulla.»

Holmes hymyili väsyneen kärsivällisen näköisenä.

»Kylpy!» sanoi hän, »kylpy! Miksikä veltostuttava ja kallis turkkilainen mieluummin kuin virkistävä kotimainen?»

»Siitä syystä, että muutamina viime päivinä olen tuntenut itseni leinin vaivaamaksi ja vanhaksi. Turkkilainen kylpy on lääkärikielellä sanoen lievittävä — uusi lähtökohta, ruumiin puhdistaja.»

»Sivumennen sanoen, Holmes», minä lisäsin, »minä en ensinkään epäile, että yhteys minun kenkieni ja turkkilaisen kylvyn välillä on täysin itsestään selvä loogilliselle järjelle, ja kuitenkin olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit ilmaista sen minulle.»

»Ajatuksenjuoksu ei ole kovinkaan epäselvä, Watson», sanoi Holmes vallattomasti silmää iskien. »Se kuuluu samaan alkuperäiseen päätelmien luokkaan, jota voisin valaista siten, että kysyisin sinulta, kenen kanssa ajelit tänä aamuna.»

»Minä en myönnä, että uusi esimerkki on mikään selitys», sanoin minä hiukan tylysti.

»Hyvä, Watson! Erittäin arvokas ja johdonmukainen huomautus. Annapas kun katson, mitkä olivat eri kohdat. Ota viimeinen ensimmäiseksi — ajuri. Huomaat, että sinun viittasi vasemmassa hihassa ja olkapäässä on muutamia tahroja. Jos olisit istunut keskellä kärryjä, ei sinulla luultavasti olisi ensinkään tahroja ja jos sinulla olisi, olisivat ne sopusuhtaiset. Senvuoksi on selvää, että sinä istuit sivulla. Senvuoksi on yhtä selvää, että sinulla oli toveri.»

»Se on aivan ilmeistä.»

»Suunnattoman tavallista, eikö niin?»

»Entäpä saappaat ja kylpy?»

»Yhtä lapsellista. Sinulla on tapana sitoa kenkäsi määrätyllä tavalla. Tässä tilaisuudessa näen ne sidotuiksi taidokkaalla kaksoissolmulla, jollaisella sinä et tavallisesti sido niitä. Ne ovat siis olleet poissa jaloistasi. Kuka on sitonut ne? Suutariko — vai saunapoika? Ei ole todennäköistä, että se olisi ollut suutari, koska kenkäsi ovat miltei uudet. Hyvä, mitä jää jäljelle? Kylpy. Hullunkurista, eikö niin? Mutta siitä huolimatta on turkkilainen kylpy ollut hyödyksi eräässä suhteessa.»

»Missä suhteessa?»

»Sanot, että sinä olet ottanut tuon kylvyn, koska tarvitset vaihtelua. Minäpä otaksun, että hankit vaihtelua. Mitä sanot Lausanne’sta, rakas Watson — ensi luokan piletti ja kaikki kustannukset ruhtinaallisesti maksettuina?»

»Oivallista! Mutta miksi?»

Holmes nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja otti muistikirjan taskustaan.

»Eräs maailman vaarallisimpia ihmisiä», sanoi hän, »on irtonainen nainen, joka on ilman ystäviä. Hän on mitä viattomin ja usein mitä hyödyllisin kuolevaisista, mutta hän yllyttää toisia rikoksiin. Hän on avuton. Hän on muuttelevainen. Hänellä on kyllin keinoja kulkeakseen maasta maahan ja hotellista hotelliin. Hän häviää hämäräperäisten täysihoitolojen ja vuokratalojen sokkeloihin ja ilmestyy jälleen. Hän on eksynyt kananpoika kettujen maailmassa. Kun hänet on nielaistu, häntä tuskin kaivataan. Minä pahoin pelkään, että rouva Carfax’ille on tapahtunut jotakin pahaa.»

Minä tunsin huojennusta tämän yleisestä yksityiseen siirtymisen johdosta. Holmes kysyi neuvoa muistiinpanoistaan.

»Rouva Frances», hän jatkoi, »on kreivi Rufton vainajan ainoa jälkeläinen suorassa polvessa. Tilukset menivät, kuten muistat, miespuoliselle linjalle. Hän jäi pieniin varoihin, mutta omisti muutamia sangen arvokkaita espanjalaisia arvokaloja hopeasta ja hienosti hiottuja timantteja, joihin hän oli sydämestään kiintynyt — liian kiintynyt, sillä hän kieltäytyi luovuttamasta niitä pankkiirilleen ja kantoi niitä aina yllään. Jotenkin liikuttava henkilö tämä rouva Frances, kaunis nainen, vielä nuorekas keski-ikäisenä ja kuitenkin, omituisen sattuman takia, viimeinen jäännös siitä, mikä kaksikymmentä vuotta sitten oli upea laivasto.»

»Mitä hänelle sitten on tapahtunut?»

»Ah, mitäkö on tapahtunut rouva Frances’ille? Onko hän elossa vai kuollut? Siinä kysymys. Hän on nainen, jolla on täsmälliset tavat, ja neljän vuoden aikana on hänellä ollut muuttumaton tapa kirjoittaa joka toinen viikko neiti Dobney’lle, vanhalle opettajattarelleen, joka on kauan elänyt erillään maailmasta Camberwell’issä. Tämä neiti Dobney juuri on kääntynyt puoleeni neuvoa kysyen. Lähes viisi viikkoa on kulunut ilman mitään tietoja. Viimeinen kirje oli Hotel Nationalesta Lausanne’sta. Rouva Frances näyttää lähteneen sieltä jättämättä mitään osoitetta. Perhe näyttää olevan huolissaan, ja koska he ovat erittäin varat kaita, ei rahoja säästetä, jos vain voimme selvittää asian.»

»Onko neiti Dobney ainoa tietojen antaja? Varmaankin oli hän niidenkin kanssa kirjevaihdossa?»

»On olemassa eräs kirjeenvaihtaja, jolla on varma vetovoima, Watson. Se on pankki. Yksinäisten naisten on elettävä, ja heidän pankkikirjansa ovat päiväkirjoja suppeassa muodossa. Hän käyttää Silvester’in pankkia. Minä olen silmäillyt lävitse hänen tilinsä. Viimeinen shekki, vain yksi ainoa, maksoi hänen laskunsa Lausannessa, mutta se oli suuri ja luultavasti hänelle jäi rahoja yli. Vain yksi on sittemmin otettu.»

»Kenelle ja missä?»

»Neiti Marie Devine’lle. Ei ole mitään, mikä ilmaisisi, missä shekki oli kirjoitettu. Se lunastettiin ei täyttä kolmea viikkoa sitten Crédit Lyonnais’ssa Montpelier’ssä. Summa oli viisikymmentä puntaa.»

»Ja kuka on neiti Marie Devine?»

»Senkin olen voinut saada selville. Neiti Marie Devine oli rouva Frances Carfax’in palvelija. Miksi hän olisi maksanut hänelle tämän shekin, sitä emme vielä ole määritelleet. Mutta minä en epäile, ettei sinun tutkimuksesi pian selvittäisi asiaa.»

»Minun tutkimukseniko?»

»Tästä syystä virkistävä terveysmatka Lausanne’en. Tiedäthän, etten minä mahdollisesti voi lähteä Lontoosta niin kauan kuin vanha Abrahams on sellaisessa ankarassa pelossa henkensä vuoksi. Sitäpaitsi on ylipäänsä parasta, etten minä lähde maasta. Scotland Yard tuntee jäävänsä avuttomaksi ilman minua ja se aiheuttaa epäterveellistä kiihtymystä rikollisten keskuudessa. Lähde siis, rakas Watson, ja jos minun vaatimatonta neuvoani joskus pidetään arvossa niin erinomaisesta hinnasta kuin kaksi penniä sanalta, niin on se saatavissasi yötä päivää mannermaan sähkölennättimen päässä.»

---

Kaksi päivää myöhemmin olin National hotellissa Lausannessa, missä herra Moser, tunnettu taloudenhoitaja, otti minut vastaan kaikella kohteliaisuudella. Rouva Frances oli hänen ilmoituksensa mukaan oleskellut siellä useita viikkoja. Kaikki, jotka tapasivat hänet, pitivät hänestä paljon. Hän ei ollut yli neljänkymmenen. Hän oli yhä sievä ja hänestä näki, että hän nuoruudessaan oli ollut sangen suloinen nainen. Herra Moser ei tiennyt mitään mistään arvokkaista kalleuksista, mutta palvelijat olivat huomauttaneet, että rouvan makuuhuoneessa olevat raskaat matka-arkut olivat olleet aina tarkoin lukitut. Marie Devine, kamarineitsyt, oli yhtä tunnettu kuin hänen emäntänsä. Hän oli nykyjään kihloissa erään hotellin päätarjoilijan kanssa, eikä hänen osoitettansa ollut vaikea saada selville. Se oli Rue de Trajan numero 11 Montpelier. Kaiken tämän kirjoitin muistiin ja tunsin, ettei Holmes itsekään olisi voinut olla neuvokkaampi kootessaan tapahtumista tietoja.

Vain yksi seikka jäi yhä epäselväksi. Minun ei ollut mahdollista mitenkään selittää syytä rouvan äkilliseen lähtöön. Hän oli sangen onnellinen Lausannessa. Oli täysi syy otaksua hänen aikovan jäädä koko huvikaudeksi loistaviin huoneisiinsa, joista oli näköala järvelle. Ja kuitenkin oli hän lähtenyt ilmoittaen lähdöstään vain yhtä päivää ennen, mikä seikka pakotti hänet maksamaan turhaan viikon vuokran. Vain Jules Vibart, kamarineitsyen sulhanen, saattoi antaa joitakin tietoja. Hän asetti äkkinäisen lähdön erään pitkän, tumman, parrakkaan miehen vierailun yhteyteen, joka oli pari päivää ennen käynyt hotellissa. »Villi-ihminen — oikea villi-ihminen!» huusi Jules Vibart. Mies asui jossakin kaupungilla. Hänen oli nähty puhuvan vakavasti rouvan kanssa kävelyllä järvenrannalla. Sitten hän oli tullut vieraisille. Rouva oli kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan. Hän oli englantilainen, mutta hänen nimestään, ei ollut mitään tietoa. Rouva oli lähtenyt sieltä heti sen jälkeen. Jules Vibart ja, mikä oli vielä tärkeämpää, Jules Vibart’in lemmitty, arvelivat tämän käynnin ja tämän lähdön olevan syyn ja seurauksen suhteessa toisiinsa. Vain yhdestä asiasta ei Jules voinut keskustella. Se oli se syy, minkä vuoksi Marie oli jättänyt emäntänsä. Siitä hän ei osannut tai ei tahtonut puhua mitään. Jos minä halusin tietää sen, oli minun mentävä Montpelier’hen ja kysyttävä häneltä itseltään.

Siten päättyi tiedustelujen! ensimmäinen jakso. Toinen oli sijoitettu siihen paikkaan, mihin rouva Frances Carfax oli lähtenyt poistuttuaan Lausanne’sta. Tämän suhteen oli ollut jonkinlaista salaperäisyyttä, mikä vahvisti sitä ajatusta, että hän oli lähtenyt aikeessa eksyttää jonkun jäljiltään. Miksi ei muutoin olisi hänen matkatavaroitaan avoimesti lähetetty Badeniin? Sekä hän että ne saapuivat rheiniläiseen vesiparannuslaitokseen jotakin kiertotietä. Niin paljon sain kootuksi tietoja Cookin paikallisviraston hoitajalta. Sitten läksin Badeniin lähetettyäni Holmesille kertomuksen kaikista hommistani, johon sain vastaukseksi puoleksi leikillisen kiittelevän sähkösanoman.

Baden’issa ei ollut vaikeata seurata jälkiä. Rouva Frances oli asunut »Englischer Hof»-nimisessä hotellissa kaksi viikkoa. Siellä ollessaan oli hän tutustunut erääseen tohtori Schlessinger’iin, eteläamerikkalaiseen lähetyssaarnaajaan ja tämän vaimoon. Kuten useimmat yksinäiset naiset löysi rouva Frances lohtua ja askartelua uskonnosta. Tohtori Schlessinger’in huomattava persoonallisuus, hänen harras antaumuksensa ja se tosiasia, että hän ollen parantumassa eräästä sairaudesta harjoitti apostolin tointaan, vaikutti rouva Frances’iin syvästi. Hän oli auttanut rouva Schlessinger’iä toipuvan pyhän miehen hoitelemisessa. Tämä vietti päivänsä, hotellin isännän kertomuksen mukaan, lepotuolissa kuistilla palveleva rouva kummallakin puolellaan. Hän valmisteli parhaillaan karttaa pyhästä maasta, silmälläpitäen erityisesti midianilaisten kuningaskuntaa, josta hän kirjoitti tutkielmaa. Lopulta, kun hänen terveydentilansa oli tullut paljon paremmaksi, oli hän vaimonsa kera palannut Lontooseen ja rouva Frances oli lähtenyt sinne heidän seurassaan. Tämä oli tapahtunut juuri kolme viikkoa aikaisemmin, eikä isännöitsijä ollut kuullut heistä mitään sen jälkeen. Mitä kamarineitoon, Marie’en, tulee, oli tämä lähtenyt pois muutamia päiviä ennen, vuodattaen runsaasti kyyneleitä ilmoitettuaan, toisille palvelijoille lähtevänsä palveluksesta ainiaaksi. Tohtori Schlessinger oli maksanut koko seurueen laskun, ennen lähtöään.

»Sivumennen sanoen», sanoi isäntä lopuksi, »ette te ole ainoa rouva Frances Carfax’in ystävä, joka on kysellyt häntä nyt juuri. Siitä on vain, noin viikko, kun eräs mies kävi täällä luonamme samalla asialla.»

»Sanoiko hän nimensä?» kysyin.

»Ei; mutta hän oli englantilainen, vaikka harvinainen tyyppi.»

»Villi-ihminenkö?» sanoin minä yhdistäen tosiasiat kuuluisan ystäväni tapaisesti.

»Aivan niin. Se kuvaa häntä sangen hyvin. Hän on kookas, parrakas, ruskeaihoinen mies, joka näyttää kuin olisi paremmin kotonaan uudisasukkaan majassa kuin muodikkaassa hotellissa. Kova, kiivas mies, luulisin, ja sellainen, jota en mielelläni tahtoisi loukata.».

Jo alkoi salaisuus hahmoittua, kuten olennot käyvät selvemmiksi sumun hälvetessä. Tässä oli tämä hyvä ja hurskas nainen, jota seurasi paikasta paikkaan synkkä ja leppymätön olento. Nainen pelkäsi miestä, sillä muutoin ei hän olisi paennut Lausanne’sta. Mies oli yhä ajanut takaa häntä. Ennemmin tai myöhemmin saisi hän hänet kiinni. Oliko hän jo saanutkin? Siinäkö hänen jatkuvan vaikenemisensa salaisuus? Eivätkö hänen seurassaan olevat hyvät ihmiset voineet suojella häntä miehen väkivallalta ja uhkavaatimukselta. Mikä hirveä tarkoitusperä, mikä syvä aikomus piili tämän pitkän takaa-ajon takana? Siinä se tehtävä, joka minun oli ratkaistava.

Holmes’ille minä kirjoitin osoittaen, kuinka nopeasti ja varmasti minä olin tunkeutunut asian ytimeen. Vastaukseksi sain sähkösanoman, jossa pyydettiin kuvausta tohtori Schlessinger’in vasemmasta korvasta. Holmesin ajatukset sukkeluudesta ovat kummalliset ja toisinaan loukkaavat, joten minä en välittänyt hänen sopimattomalla ajalla tekemästään pilasta — sitäpaitsi olin jo saapunut Montpelier’hen ajaessani takaa kamarineitsyttä, Marie’ta, ennenkuin hänen sanomansa saapui.

Minun ei ollut vaikeata löytää entistä palvelijaa ja saada kuulla kaikki, mitä hän voi kertoa minulle. Hän oli uskollinen olento, joka oli jättänyt emäntänsä vain siitä syystä, että tiesi hänen olevan hyvissä käsissä ja syystä että hänen oma lähestyvä avioliittonsa teki eron joka tapauksessa välttämättömäksi. Hänen emäntänsä oli, kuten hän tunnusti surullisena, osoittanut jonkinlaista hermostuneisuutta häntä kohtaan heidän oleskellessaan Badenissa, olipa kerran tehnyt hänelle kysymyksiä, aivankuin olisi epäillyt hänen rehellisyyttään, ja tämä oli tehnyt eron helpommaksi kuin se muutoin olisi ollut. Rouva Frances oli antanut hänelle viisikymmentä puntaa häälahjaksi. Marie katseli, kuten minäkin, suurella epäluulolla muukalaista, joka oli karkottanut hänen emäntänsä Lausanne’sta. Omin silmin oli hän nähnyt hänen tarttuvan rouvan ranteeseen kovin väkivaltaisesti julkisella kävelytiellä järven rannalla. Hän oli tulinen ja hirveä mies. Hän arveli rouva Frances’in häntä peläten lähteneen Schlessinger’ien seurassa Lontooseen. Hän ei milloinkaan ollut puhunut Marie’lle siitä, mutta monet pienet merkit olivat saaneet kamarineidon vakuutetuksi siitä, että hänen emäntänsä eli alituisessa hermostuneessa mielentilassa. Niin pitkälle hän oli päässyt kertomuksessaan, kun hän äkkiä hypähti ylös tuoliltaan kasvot vääristyneinä hämmästyksestä ja pelosta. »Katsokaa», hän huusi. »Tuo lurjus yhä ajaa takaa! Tuossa on sama mies, josta puhun.»

Arkihuoneen avoimesta akkunasta näin suunnattoman suuren, mustaverisen miehen, jolla oli pörröinen parta, kävelevän hitaasti kadun keskellä ja katselevan innokkaasti talojen numeroita. Oli ilmeistä, että hän, kuten minäkin, oli etsimässä kamarineitoa. Toimien silmänräpäyksen mielijohteesta minä hyökkäsin ulos ja puhuttelin häntä.

»Te olette englantilainen», sanoin.

»Mitä sitten, vaikka olisinkin», hän kysyi rypistäen rumasti otsaansa.

»Saanko kysyä, mikä on nimenne?»

»Ette, ette saa», sanoi hän päättävästi.

Tilanne oli nurinkurinen, mutta usein on suorin tie paras. »Missä on rouva Frances Carfax?» kysyin minä.

Hän tuijotti minuun hämmästyneenä.

»Mitä te olette tehnyt hänelle? Miksi olette ajanut häntä takaa? Minä vaadin vastausta!» sanoin.

Mies kiljahti suuttumuksesta ja syöksyi minua kohti kuin tiikeri. Minä olen pitänyt puoliani monessa taistelussa, mutta miehellä oli rautainen ote ja paholaisen raivo, Hänen kätensä oli kurkkuni ympärillä ja olin miltei tajuttomana, kun eräs ranskalainen työmies sängistynein parroin, sinisessä puserossa, syöksyi ulos vastapäätä olevasta kapakasta seiväs kädessään ja löi hyökkääjääni ankarasti käsivarteen, mikä pakotti tämän hellittämään otteensa. Hän seisoi hetkisen raivosta kihisten epätietoisena siitä, pitikö hänen uudistaa hyökkäyksensä. Sitten vihasta ähkien hän jätti minut rauhaan ja astui taloon, josta minä olin juuri tullut ulos. Minä käännyin kiittämään puolustajaani, joka seisoi vieressäni ajotiellä.

»Hyvä, Watson», sanoi hän, »sinä olet tehnyt asiasta sangen kauniin keiton. Luulenpa melkein, että sinun olisi parasta palata kanssani takaisin Lontooseen yöjunalla.»

Tuntia myöhemmin Sherlock Holmes istui tavallisissa pukimissaan minun yksityishuoneessani hotellissa. Hänen selityksensä äkkinäisestä ilmestymisestään soveliaalla ajalla oli aivan yksinkertainen, sillä, huomattuaan voivansa poistua Lontoosta oli hän päättänyt ennättää ennen minua paikkaan, mihin todennäköisesti ensi kerran pysähtyisin. Työmiehen valepuvussa hän oli istunut kapakassa odottamassa minun ilmestymistäni.

»Ja sinä olet erittäin johdonmukaisesti tehnyt tiedustelujasi, rakas Watson», sanoi hän. »Minä en tällä hetkellä voi muistaa ainoatakaan erehdystä, jota sinä olisit jättänyt tekemättä. Sinun toimenpiteittesi koko vaikutus on ollut hätyyttää joka paikassa, etkä kuitenkaan ole saanut ilmi mitään.»

»Kenties sinä et olisi toiminut ensinkään paremmin», vastasin minä katkerasti.

»Ei ole siinä asiassa mitään »kenties» sanaa. Minä olen toiminut paremmin. Tässä on kunnianarvoisa Philip Green, joka asuu kanssasi samassa hotellissa ja me voimme saada hänestä lähtökohdan menestyksellisemmälle tutkimukselle.»

Eräs nimikortti oli tuotu tarjottimella, ja sitä seurasi sama partaniekka lurjus, joka oli hyökännyt kimppuuni kadulla. Hän säpsähti nähdessään minut.

»Mitä tämä on, herra Holmes?» hän kysyi. »Minä sain kirjeenne ja olen tullut. Mutta mitä tällä miehellä on tekemistä asian kanssa?»

»Tämä on vanha ystäväni ja toverini, tri Watson, joka auttaa meitä tässä asiassa.»

Vieras ojensi suunnattoman suuren, ruskettuneen kätensä sanoen muutaman sanan puolustuksekseen.

»Toivoakseni en loukannut teitä. Kun syytitte minua siitä, että muka olin loukannut sitä naista, en voinut hillitä itseäni. En tosiaankaan voi vastata itsestäni nykyään. Hermoni ovat kuin sähköjohdot. Mutta tämä tilanne on aivan käsittämätön minulle. Minä haluan ennen kaikkea tietää, herra Holmes, miten maailmassa te tulitte kuulleeksi minun olemassaolostani.»

»Minä olen kosketuksessa neiti Dobney’n, rouva Frances’in opettajattaren kanssa.»

»Vanha Susan Dobney yömyssyineen! Muistan hänet hyvin.»

»Ja hän muistaa teidät. Se oli ennenkuin — ennenkuin te katsoitte parhaaksi lähteä etelä-Afrikkaan.»

»Ah, minä huomaan teidän tuntevan koko elämäkertani, minun ei tarvitse salata teiltä mitään. Vannon teille, herra Holmes, ettei tässä maailmassa ole milloinkaan elänyt Miestä, joka olisi rakastanut jotakin naista niin koko sydämestään kuin minä Frances’iä. Minä olin hurja nuorukainen, tiedän sen — en kuitenkaan muita ikäisiäni huonompi. Mutta hänen mielensä oli puhdas kuin lumi. Hän ei voinut sietää raakuuden varjoakaan. Kun siis hän sai kuulla, mitä minä otin tehnyt, ei hän tahtonut olla enää missään tekemisissä kanssani. Ja kuitenkin hän rakasti minua — se on kaikkein ihmeellisintä! — rakasti minua siksi paljon, että jäi naimattomaksi koko siunatuksi iäkseen juuri minun takiani. Kun vuodet olivat kuluneet ja minä olin ansainnut rahaa Barberton’issa, arvelin voivani kenties etsiä hänet käsiini ja lepyttää hänet. Minä olin kuullut, että hän oli yhä naimaton. Löysin hänet Lausanne’sta ja tein kaiken voitavani. Hän heltyi luullakseni, mutta hänen tahtonsa oli voimakas, ja kun minä seuraavan kerran menin hänen luokseen, oli hän lähtenyt kaupungista. Minä seurasin hänen jälkiään Baden’iin ja sitten kuulin jonkun ajan kuluttua, että hänen kamarineitonsa oli täällä. Minä olen raaka ihminen, olen äskettäin tullut raakalaiselämästä ja kun tri Watson puhui minulle siten kuin hän puhui, menetin itsehillintäni hetkeksi. Mutta kertokaa minulle Jumalan nimessä, mihin lady Frances on joutunut.»

»Se meidän täytyy saada selville», sanoi Sherlock Holmes omituisen vakavasti. »Mikä on osoitteenne Lontoossa, herra Green.»

»Langham-hotellista minut löytää.»

»Saisinko siis kehoittaa teitä palaamaan sinne ja olemaan saatavissa siinä tapauksessa, että tarvitsisin teitä? Minä en halua antaa turhia toiveita, mutta saatte olla vakuutettu siitä, että kaikki, mitä voidaan tehdä lady Frances’in turvallisuuden hyväksi, tulee tehdyksi. Tällä hetkellä en voi sanoa enempää. Minä jätän teille tämän kortin, niin että te voitte olla kanssamme kosketuksessa. Nyt, Watson, jos haluat pakata matkalaukkusi, sähkötän minä rouva Hudson’ille, että hän panisi parastaan valmistuksissaan kahta nälkäistä matkustajaa varten, jotka saapuvat huomenna kello 7,30.»

---

Saapuessamme Baker-kadulla olevaan huoneustoomme odotti meitä sähkösanoma, jonka Holmes luki huudahtaen mielenkiinnosta ja heitti sen sitten minulle. »Nykäisty tai revitty», kuului sanoma ja lähtöpaikka oli Baden.

»Mitä tämä on?» kysyin.

»Se on kaikki», Holmes vastasi. »Sinä muistanet minun näennäisesti irrallisen kysymykseni, joka koski tämän hengenmiehen vasenta korvaa. Sinä et vastannut siihen.»

»Minä olin lähtenyt Badenista enkä voinut tiedustella.»

»Aivan niin. Senvuoksi tein saman kysymyksen »Englischer Hof»-hotellin isännöitsijälle, ja hänen vastauksensa on tässä.»

»Mitä se osoittaa?»

»Se osoittaa, rakas Watson, että me olemme tekemisissä erään erittäin neuvokkaan ja vaarallisen miehen kanssa. Kunnianarvoisa tri Schlessinger, lähetyssaarnaaja etelä-Amerikasta, ei ole kukaan muu kuin Pyhä Peters, eräs tunnottomimpia roistoja, mitä Australiasta on milloinkaan lähtenyt — ja nuoreksi maaksi on se lähettänyt ulos muutamia sangen täydellisiä tyyppejä. Hänen omituinen erikoisalansa on houkutella luokseen yksinäisiä naisia vaikuttamalla heidän uskonnollisiin tunteisiinsa, ja hänen niinkutsuttu vaimonsa, eräs englannitar, nimeltä Fraser, on oivallinen apuri. Hänen menettelytapansa luonne ilmaisi hänet minulle, ja tämä ruumiillinen erikoisuus — hän loukkaantui vaikeasti eräässä salonkitaistelussa Adelaide’ssa vuonna ’98 — vahvisti minun epäluuloni. Tämä naisparka on mitä helvetillisimmän pariskunnan käsissä, joka ei kaihda mitään, Watson. On sangen luultavaa, että hän on jo kuollut. Ellei, on hän epäilemättä jonkinlaisessa vankeudessa eikä voi kirjoittaa neiti Dobney’lle eikä muille ystävilleen. On kyllä mahdollista, että hän ei milloinkaan saapunut Lontooseen tai että hän on matkustanut sen läpi, mutta edellinen on uskomatonta, koska ulkomaalaisten ei ole helppo petkuttaa mannermaan poliisia näiden luettelojärjestelmän vuoksi; ja viimemainittu on myöskin vähän luultavaa, koska nämä maankiertäjät eivät voineet toivoa löytävänsä muuta paikkaa, jossa olisi niin helppoa pitää jotakin henkilöä vankeudessa. Kaikki vaistoni sanovat minulle hänen olevan Lontoossa, mutta koska meillä ei tällä hetkellä ole mitään keinoa sanoa, missä, voimme ryhtyä vain lähimpiin toimenpiteisiin, syödä päivällisemme ja olla kärsivällisiä. Myöhemmin illalla minä menen kävelemään ja keskustelemaan ystäväni Lestraden kanssa Scotland Yard’iin.»

Mutta yhtä vähän virallisen poliisin kuin Holmesin oman pienen, mutta sangen tehoisan järjestön onnistui selvittää salaisuutta. Lontoon monien miljoonien joukkoon hukkuivat etsimämme kolme henkilöä niin täydellisesti kuin eivät olisi milloinkaan eläneet. Ilmoituksia koetettiin, mutta epäonnistuttiin. Jälkiä seurattiin, mutta ne eivät johtaneet mihinkään tuloksiin. Kaikki rikollisten kokouspaikat, joissa Schlessinger olisi voinut käydä, etsittiin turhaan. Hänen entisiä tovereitaan pidettiin silmällä, mutta he pysyivät erillään hänestä. Ja sitten äkkiä, viikon kestäneen avuttoman epävarmuuden jälkeen, tuli hiukan valoa asiaan. Hopeainen briljanteilla somistettu kaulakoriste, vanhaa espanjalaista mallia, oli pantattu Bevington’illa, Westminster Road’illa. Panttaaja oli suuri sileäksi ajeltu mies, joka näytti papilliselta. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat ilmeisesti väärät. Korvaa ei oltu huomattu, mutta kuvaus soveltui varmasti Schlessinger’iin.

Kolmasti oli parrakas ystävämme Langham’ista käynyt tiedustelemassa uutisia — kolmannen kerran tuntia tämän uuden käänteen jälkeen. Hänen vaatteensa alkoivat käydä väljemmiksi hänen suurelle ruumiilleen. Hän näytti surkastuvan tuskastaan.

»Jospa vain antaisitte minulle jotakin tekemistä!» oli hänen ainainen valituksensa. Viimein Holmes saattoi käyttää hyväkseen hänen palvelustaan.

»Mies on alkanut pantata jalokiviä. Meidän pitäisi saada hänet nyt.»

»Mutta tarkoittaako tämä, että lady Frances’ille on tapahtunut jotakin pahaa?»

Holmes pudisti päätään sangen vakavasti.

»Jos oletamme heidän pitäneen häntä vankinaan aina tähän asti, niin on selvä, etteivät he voi päästää häntä vapaaksi joutumatta itse perikatoon. Meidän täytyy olla valmistuneita pahimpaan.»

»Mitä minä voin tehdä?»

»Nämä henkilöt eivät tunne teitä ulkonäöltä?»

»Eivät.»

»On mahdollista, että hän menee tulevaisuudessa jonkun toisen vakuuslainaajan luo. Siinä tapauksessa on meidän alettava uudelleen. Toisaalta hän on saanut hyvän hinnan, eikä häneltä ole kyselty mitään, joten hän luultavasti tarvitessaan rahaa palaa takaisin Bevington’in luo. Minä annan teidän viedä heille kirjeen ja he antavat teidän odottaa puodissa. Jos tuo mies tulee, seuraatte te häntä kotiin. Mutta ei mitään varomattomuutta ja, ennen kaikkea, ei väkivaltaa. Minä vaadin teiltä kunniasananne siitä, että ette ota askeltakaan minun tietämättäni ja suostumuksettani.»

Kahtena päivänä sen jälkeen kunnianarv. Philip Green (hän oli, sivumennen sanoen, sen nimisen kuuluisan amiraalin poika, joka johti Asovan meren laivastoa Krimin sodassa) ei tuonut meille mitään uutisia. Kolmannen päivän iltana hän syöksyi asuinhuoneeseemme kalpeana, vavisten, voimakkaan ruumiin joka lihas väristen kiihkosta.

»Hän on käsissämme! Hän on käsissämme!» huusi hän.

Hän puhui sekavasti mielenliikutuksessaan. Holmes lohdutti häntä muutamin sanoin ja työnsi hänet nojatuoliin.

»No nyt, kertokaa meille tapahtumain kulusta», sanoi hän.

»Hän tuli vasta noin tunti sitten. Se oli vaimo tällä kertaa, mutta riippakoriste, jonka hän toi, oli edellisen pari. Hän on pitkä, kalpea nainen, jolla on portimon silmät.»

»Se on tuo nainen», sanoi Holmes.

»Hän poistui toimistosta ja minä seurasin häntä. Hän käveli ylös Kenningtonin tietä ja minä seurasin hänen kintereillään. Nyt hän meni erääseen myymälään. Herra Holmes, se oli hautajaisten toimeenpanijan.»

Toverini säpsähti. »Entä sitten?» hän kysyi värisevällä äänellä, joka puhui tulisesta sielusta kylmien harmaiden kasvojen takana.

»Hän puheli laskupöydän takana seisovalle naiselle. Minä astuin myös sisään. »Se on myöhäistä», kuulin hänen sanovan tai sentapaisia sanoja. Nainen puolustelihe. »Sen pitäisi olla siellä jo ennen», vastasi hän. »Siihen meni kauemmin aikaa, kun se oli tavallisuudesta poikkeava.» He vaikenivat molemmat ja katsoivat minuun, jolloin minä tein jonkun kysymyksen ja läksin myymälästä.»

»Teitte erinomaisen hyvin. Mitä sitten tapahtui?»

»Nainen tuli ulos, mutta minä olin piiloutunut erääseen ovikäytävään. Hänessä oli luullakseni herännyt epäluuloja, sillä hän katseli ympärilleen. Sitten hän huusi ajuria ja astui kärryihin. Minä sain onneksi toisen ja seurasin häntä. Hän astui alas vihdoin. Poultney Square’llä numero 36:n kohdalla, Brixton’issa. Minä ajoin ohitse, astuin pois kärryistä torin kulmassa ja pidin silmällä taloa.»

»Näittekö ketään?»

»Akkunat olivat kaikki pimeitä paitsi yhtä alimmaisessa kerroksessa. Uudin oli alhaalla, ja minä en voinut nähdä sisään. Minä seisoin siinä miettien, mitä nyt tekisin, kun umpivaunut ajoivat esiin, kaksi miestä vaunuissa. He astuivat alas, ottivat jotakin vaunuista ja kantoivat sen portaita myöten sisäänkäytävän ovelle. Herra Holmes, se oli ruumisarkku.»

»Ah!»

»Silmänräpäyksen ajan olin syöksymäisilläni sisään. Ovi oli avattu, jotta miehet taakkoineen pääsisivät sisään. Yllämainittu nainen oli avannut sen. Mutta minun siinä seistessäni oli hän nähnyt minut vilahdukselta ja luulen hänen tunteneen minut. Näin hänen säpsähtävän ja sulkevan kiireesti oven. Minä muistin lupaukseni teille, ja tässä olen.»

»Olette tehnyt oivallista työtä», sanoi Holmes raaputellen muutamia sanoja paperiarkin puoliskolle. »Me emme voi tehdä mitään lakivoimaista ilman valtuuksia, ja te voitte hyödyttää asiaa parhaiten viemällä tämän kirjeen viranomaisille ja saamalla valtakirjan. Se voi olla jossakin määrin vaikeata, mutta minä luulisin kalleuksien myynnin olevan kylliksi. Lestrade pitää kyllä huolen kaikista yksityisseikoista.»

»Mutta he voivat murhata hänet sillävälin. Mitä saattoi ruumisarkku tarkoittaa, ja ketä muuta kuin häntä varten olisi se ollut?»

»Tahdomme tehdä kaiken, mitä on tehtävissä, herra Green. Ei hetkeäkään menetetä. Jättäkää se meidän huoleksemme. Nyt, Watson», hän lisäsi asiakkaamme kiirehtiessä pois, »hän panee lailliset voimat liikkeille. Me olemme laittomat, kuten tavallista, ja meidän on kuljettava omaa suuntaamme toiminnassamme. Tilanne tuntuu minusta niin epätoivoiselta, että mitä äärimmäiset keinot ovat oikeutettuja. Ei hetkeäkään saa viivytellä, vaan on heti paikalla lähdettävä Poultney Square’lle.»

»Koettakaamme uudelleen esittää tilanne», sanoi hän ajaessamme nopeasti parlamenttirakennusten ohitse ja Westminster-sillan yli. »Nämä roistot ovat houkutelleet tämän onnettoman naisen Lontooseen vieroitettuaan hänet ensin uskollisesta kamarineitsyestään, jos hän on kirjoittanut joitakin kirjeitä, on ne pidätetty. Jonkun liittolaisensa avulla ovat he vuokranneet kalustetun talon. Ollessaan kerran siellä ovat he vanginneet hänet ja ottaneet haltuunsa hänen arvokkaat kalleutensa, joita he alusta alkaen ovat tavoitelleet. He ovat jo alkaneet myydä niitä, mikä toimenpide näyttää heistä aivan turvalliselta; koska heillä ei ole mitään syytä luulla kerienkään välittävän tämän naisen kohtalosta. Kun hän pääsee vapaaksi, tulee hän luonnollisesti syyttämään heitä julkisesti. Sentähden ei häntä saa vapauttaa. Mutta he eivät voi pitää häntä lukkojenkaan takana. Niin ollen on murhaaminen heidän ainoa ratkaisunsa.»

»Se näyttää sangen selvältä.»

»Seuratkaamme nyt toista suuntaa olettamuksissamme. Jos seuraat kahta eri ajatusjaksoa, Watson, löydät jonkun leikkauspisteen, jonka pitäisi lähetä totuutta. Me lähdemme nyt, emme ladyistä, vaan ruumisarkusta, ja teemme päätelmiä takaisinpäin. Tuo tapaus todistaa, niin luulen, aivan epäilemättä, että lady on kuollut. Se viittaa myös oikeaoppisiin hautajaisiin asiaankuuluville lääkärintodistuksineen ja laillisine vahvistuksilleen. Jos lady olisi ilmeisesti murhattu, olisivat he haudanneet hänet johonkin kuoppaan takapihalle. Mutta tässä on kaikki avointa ja säännönmukaista. Mitä se merkitsee! Varmaankin sitä, että he ovat surmanneet hänet jollakin tavalla, joka on erehdyttänyt lääkärin ja näyttänyt luonnolliselta kuolemalta — myrkyttämällä kenties. Ja kuitenkin, kuinka ihmeellistä, että he olisivat voineet päästää jonkun lääkärin hänen luokseen, ellei tämä olisi ollut liitossa, mikä on tuskin luultavaa.»

»Olisivatko he voineet väärentää lääkärin todistuksen?»

»Vaarallista, Watson, sangen vaarallista. Ei, minä tuskin luulen heidän menetelleen niin. Pysähtykää, ajuri! Tässä on nähtävästi hautajaistoimisto, sillä me olemme juuri sivuuttaneet vakuuslainatoimiston. Haluaisitko mennä sisään, Watson? Sinun ulkomuotosi herättää luottamusta. Kysy, mihin aikaan Poultney Square’n hautajaiset tapahtuvat huomenna.»

Liikkeessä oleva nainen vastasi epäröimättä, että niiden piti olla kello kahdeksan aamulla.

»Kuten näet, Watson, ei minkäänlaista salaperäisyyttä; kaikki avonaista! Jollakin tavoin on lailliset muodollisuudet täytetty, ja he luulevat itsellään olevan, sangen vähän pelättävää. No hyvä, nyt ei ole muuta mahdollisuutta kuin suoranainen rintamahyökkäys. Oletko asestettu?»

»Keppini!»

»Hyvä, hyvä, me tulemme olemaan kyllin vahvat. ‘Kolminkertaisin asein on hän varustettu, joka ajaa oikeata asiaa.’ Me emme voi suostua odottamaan poliisia emmekä pysytellä lain neljän kulman sisällä. Nyt, Watson, me lähdemme yhdessä onneamme koettelemaan, niinkuin olemme joskus ennenkin tehneet.»

Hän oli soittanut äänekkäästi erään suuren pimeän talon ovikelloa Bultney Sqnare’n keskellä. Se avattiin heti paikalla, ja pitkän naisen haahmo kuvastui hämärästi valaistua eteistä vasten.

»No, mitä haluatte?» kysyi hän terävästi tuijottaen meihin pimeydestä.

»Minä haluan puhua tri Schlessinger’in kanssa», sanoi Holmes.

»Täällä ei ole sellaista henkilöä», vastasi hän ja koetti sulkea ovea, mutta Holmes oli työntänyt jalkansa sen rakoon.

»Niin, minä tahdon tavata miehen, joka asuu täällä, kutsui hän itseään millä nimellä hyvänsä», sanoi Holmes lujasti.

Nainen epäröi. Sitten hän heitti oven auki. »No hyvä, tulkaa sisään!» sanoi hän. »Minun mieheni ei pelkää tavata ketään ihmistä maailmassa.» Hän sulki oven takanamme ja osoitti meidät arkihuoneeseen oikealle eteisestä sytyttäen kaasun lähtiessään luotamme. »Herra Peters on oleva silmänräpäyksessä luonanne.»

Hänen sanansa olivat kirjaimellisesti totta, sillä meillä oli tuskin aikaa katsahtaa ympärillemme tomuisessa ja koinsyömässä huoneessa, jossa olimme, ennenkuin ovi avautui ja suuri, sileäksi ajeltu mies astui keveästi huoneeseen. Hänellä oli suuret punaiset kasvot, joissa oli riippuvat posket ja yleisilmeenä pintapuolinen hyväntahtoisuus, ja niitä rumensi julma, irstas suu.

»Tässä on tapahtunut joku erehdys, herrat», sanoi hän rasvaisella äänellä, joka koetti teeskennellä luontevuutta. »Kuvittelen teidän saaneen vääriä ohjeita. Mahdollisesti, jos koettaisitte kauemmas alas katua.»

»Riittää jo; meillä ei ole aikaa tuhlataksemme», sanoi toverini lujasti. »Te olette Henry Peters Adelaide’sta, entinen kunnianarvoisa tri Schlessinger Badenista ja Etelä-Amerikasta. Minä olen siitä yhtä varma kuin siitä, että minun oma nimeni on Sherlock Holmes.»

Peters, kuten nyt tahdomme kutsua häntä, säpsähti ja tuijotti kiinteästi hirveätä takaa-ajajaansa. »Minä luulen, ettei teidän nimenne säikähdytä minua, herra Holmes», sanoi hän kylmästi, »kun ihmisen omatunto on niin puhdas kuin minun, ette te voi pelotella häntä. Mitä teillä on tekemistä minun talossani?»

»Minä tahdon tietää, mitä olette tehnyt lady Frances Carfax’ille, jonka veitte mitassanne Baden’ista.»

»Minä olisin sangen iloinen siitä, jos te voisitte kertoa minulle, missä tuo nainen lienee», vastasi Peters kylmästi. »Minulla on hänelle lasku lähes sadasta punnasta eikä minulla ole siitä muuta vastinetta kuin pari roskamaisia korvarenkaita, joihin ostaja tuskin katsahtaisi. Hän liittyi rouva Petersiin ja minuun Baden’issa — se on totta, että käytin toista nimeä siihen aikaan —, ja hän riippui meissä kiinni, siksi kunnes tulimme Lontooseen. Minä maksoin hänen pilettinsä. Kun kerran olimme onnellisesti Lontoossa, hävisi hän jäljettömiin ja jätti, kuten sanon, nämä vanhanmuotiset jalokivet velkojensa vastineeksi. Jos löydätte hänet, herra Holmes, olen teille suuresti kiitollinen.»

»Minä aion löytää hänet», sanoi Sherlock Holmes, »minä aion kulkea tämän talon läpi, siksi kunnes löydän hänet.»

»Missä teidän valtakirjanne on?»

Holmes vetäisi puoliksi revolverin taskustaan. »Tämä saa kelvata siihen saakka, kunnes parempi tulee.»

»Mutta tepä olette halpamainen murtovaras.»

»Te voitte sanoa minua sellaiseksi», sanoi Holmes iloisesti. »Minun toverini on myös vaarallinen rosvo. Ja yhdessä aiomme käydä läpi talonne.»

Vastustajamme avasi oven.

»Nouda poliisi, Annie!» sanoi hän. Kuului naisen hameen kahinaa käytävässä, ja eteisen ovi avattiin ja suljettiin.

»Aikamme on täpärällä, Watson», sanoi Holmes. »Jos yritätte pidättää meitä, Peters, niin sangen todennäköisesti vahingoitatte itsenne. Missä on se ruumisarkku, joka tuotiin taloonne?»

»Mitä te tahdotte ruumisarkusta? Se on käytännössä. Siinä on ruumis.»

»Minun täytyy nähdä se ruumis.»

»Ei milloinkaan minun suostumuksellani.»

»Siinä tapauksessa ilman sitä.» Nopealla liikkeellä Holmes työnsi miehen syrjään ja meni hänen ohitseen eteiseen. Puoliksi avoin ovi oli aivan edessämme. Me astuimme sisään. Se oli ruokailuhuone. Pöydällä, puoliksi sytytetyn kynttiläkruunun alla oli ruumisarkku. Holmes sytytti kaasun ja kohotti kantta. Syvällä ruumisarkun pohjalla makasi laiha olento. Yläpuolella olevien kynttilöiden loiste valaisi vanhoja ja kuihtuneita kasvoja. Ei minkään mahdollisen julmuuden, nälällä nääntymisen tai taudinkaan avulla olisi yhä kauniista lady Frances’ista voinut tulla tällainen kuihtunut jäännös. Holmesin kasvot osoittivat hänen hämmästystään ja myöskin, että hänen tuli helpompi olla.

»Jumalan kiitos», mutisi hän. »Se on joku toinen.»

»Ah, olettepa kerrankin erehtynyt pahasti, herra Sherlock Holmes», sanoi Peters, joka oli seurannut meitä huoneeseen.

»Kuka tämä kuollut nainen on?»

»Hyvä, jos tahdotte tosiaan sen tietää, niin on hän vaimoni vanha hoitajatar, Rose Spender on hänen nimensä, jonka me löysimme Brixton’in työlaitoksen sairaalasta. Me toimme hänet tänne, kutsuimme tohtori Horsom’in, Firbank, Villa numero 13, — arvelen teidän panevan muistiin hänen osoitteensa — ja hankimme hänelle huolellista hoitoa, kuten kristittyjen ihmisten tapa on. Kolmantena päivänä hän kuoli — todistuksessa sanotaan vanhuuden heikkouteen — mutta se on vain lääkärin mielipide, ja tietysti te tiedätte asian paremmin. Me annoimme hänen hautajaistensa järjestämisen Stimson & Co:n tehtäväksi, Kennington Road’ista, ja he hautaavat hänet huomenna — mutta kello kahdeksan. Voitteko nähdä siinä mitään outoa, herra Holmes? Te olette tehnyt typerän erehdyksen, ja voitte aivan hyvin tunnustaa sen. Minäpä antaisin jotakin teidän töllistelevien, tuijottavien kasvojenne valokuvasta, vetäessänne syrjään kannen ja odottaessanne näkevänne lady Frances Carfax’in, kun sen sijaan näittekin vain erään vanhan yhdeksänkymmenen vuotiaan naisen.»

Holmesin ilme oli mahdollisimman puhumaton hänen vastustajansa pilkatessa, mutta hänen nyrkkiinpuristetut kätensä ilmaisivat kiivasta suuttumusta.

»Minä aion-käydä talonne lävitse», sanoi hän.

»Aiotteko sittenkin», huusi Peters naisen äänen ja askelten kuuluessa portaissa. »Saammepa sen pian nähdä. Tätä tietä, poliisit, olkaa hyvät. Nämä miehet ovat tunkeutuneet talooni, enkä voi päästä heistä eroon. Auttakaa minua ajamaan heidät ulos.»

Eräs poliisi ja konstaapeli seisoivat ovella. Holmes veti käyntikorttinsa rasiastaan.

»Tässä on nimeni ja osoitteeni. Tämä on ystäväni, tri Watson.»

»Hyväinen aika, herra, me tunnemme teidät varsin hyvin», sanoi poliisi, »mutta te ette voi jäädä tänne ilman valtakirjaa.»

»Tietenkään en. Ymmärrän sen varsin hyvin.»

»Vangitkaa hänet!» huusi Peters.

»Me tiedämme, milloin meidän on käytävä käsiksi tähän herraan, jos niin tarvitaan», sanoi poliisi juhlallisesti, »mutta teidän on mentävä, herra Holmes.»

»Niin, Watson, meidän on mentävä pois.»

Hetkistä myöhemmin olimme taas kadulla. Holmes oli yhtä tyyni kuin aina, mutta minä olin kiihdyksissä suuttumuksesta ja nöyryytyksestä. Poliisi oli seurannut meitä.

»Olen pahoillani, herra Holmes, mutta sellainen on laki.»

»Aivan niin, poliisi; te ette voinut menetellä toisin.»

»Toivoakseni oli teillä pätevät syyt oloonne siellä. Jos minä voin tehdä jotakin —»

»On kyseessä eräs kadonnut nainen, poliisi, ja me luulemme hänen olevan tuossa talossa. Minä odotan tällä hetkellä valtakirjaa.»

»Siinä tapauksessa pidän minä silmällä asianomaisia henkilöitä. Jos jotakin ilmenee, annan teille varmasti tiedon.»

Kello oli vasta yhdeksän, ja me riistan jäljille täyttä päätä. Ensin me ajoimme Brixton’in työlaitoksen sairaalaan, missä saimme kuulla todeksi sen, että eräs armelias pariskunta oli käynyt siellä muutama päivä sitten ja että he olivat vaatineet erästä vanhaa heikkomielistä naista haltuunsa sanoen häntä entiseksi palvelijakseen ja että he olivat hankkineet luvan viedä hänet pois kerallaan. Uutinen hänen kuolemastaan ei herättänyt mitään hämmästystä.»

Lääkäri oli seuraava päämäärämme. Hänet oli kutsuttu. Hän oli todennut vaimon kuolevan pelkästään vanhuuttaan, oli tosiaan nähnyt hänen kuolevan ja kirjoittanut todistuksen asianomaiseen muotoon. »Minä vakuutan teille, että kaikki oli aivan säännöllistä eikä asiassa ollut voinut tapahtua mitään väärää peliä», sanoi hän. Ei mikään talossa ollut herättänyt hänen epäluulokaan paitsi sitä seikkaa, että heidän säätyisilleen ihmisille oli merkillistä se, ettei heillä ollut palvelijaa. Niin pitkälle meni tohtori, ei sen pitemmälle.

Lopuksi jouduimme Scotland Yard’iin. Oli ollut vaikeuksia valtakirjan saantiin nähden. Oli välttämätöntä viivytellä hiukan. Viranomaisten allekirjoitusta ei voitu saada ennenkuin seuraavana aamuna. Jos Holmes tahtoisi tulla kello yhdeksän tienoissa, voisi hän mennä Lestraden kera mainittuun paikkaan ja nähdä sen vaikutuksen. Siten päättyi päivä, jotapaitsi ystävämme, poliisi, tuli noin puoliyön tienoissa sanomaan nähneensä häilyviä valoja siellä täällä suuren, pimeän talon akkunoissa, mutta ettei kukaan ollut poistunut eikä kukaan astunut sisään. Me emme voineet muuta kuin rukoilla kärsivällisyyttä ja odottaa huomiseen.

Sherlock Holmes oli liian kiihtynyt keskustellakseen ja liian levoton nukkuakseen. Poistuessani jäi hän polttelemaan innokkaasti, raskaat, tummat kulmakarvat olivat yhteen rypistettyinä ja pitkät, hermostuneet sormet näpäyttelivät tuolin käsinojaa hänen käydessään mielessään lävitse salaisuuden kaikki mahdolliset ratkaisut. Useita kertoja yön kuluessa kuulin hänen kiertelevän talossa. Viimein, juuri kun minua oli kutsuttu aamulla, hyökkäsi hän huoneeseeni. Hän oli yönutussa, mutta hänen kalpeat kasvonsa syvälle painuneille silmineen puhuivat minulle unettomasta yöstä.

»Mihin aikaan olivat hautajaiset? Kello kahdeksan, eikö niin?» kysyi hän innokkaasti. »Hyvä, nyt on kello kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän. Hyväinen aika, Watson, mihin ovat joutuneet aivot, jotka Jumala on antanut minulle? Joutuin, mies, joutuin! On kyseessä elämä tai kuolema, — sata kertaa suurempi mahdollisuus kuolemaan kuin elämään. Minä en milloinkaan anna itselleni anteeksi sitä, jos tulemme liian myöhään, en milloinkaan.» Ei ollut kulunut viittä minuuttia, ennenkuin me kiisimme ajurin kärryillä alas Baker-katua. Mutta sittenkin oli kello kaksikymmentäviisi minuuttia vailla kahdeksan sivuuttaessamme Big Ben’in ja löi kahdeksan syöksyessämme Brixton Road’ia alas. Mutta toiset myöhästyivät samoin. Kymmenen minuuttia yli ajan seisoivat ruumisvaunut yhä talon ovella, ja juuri kun meidän vaahtoava hevosemme pysähtyi, ilmestyi ruumisarkku kolmen miehen kantamana. Holmes hyökkäsi eteenpäin ja sulki heidän tiensä.

»Takaisin!» huusi hän laskien kätensä etummaisen rinnalle. »Viekää se takaisin paikalla!»

»Mitä perhanaa te tarkoitatte? Vielä kerran kysyn teiltä, missä valtakirjanne on?» karjaisi raivoisa Peters, suuret punaiset kasvot hehkuvina ruumisarkun toisessa päässä.

»Valtakirja on matkalla. Tämä arkku jää taloon siksi kunnes se tulee.»

Käskevä sävy Holmesin äänessä vaikutti kantajiin. Peters oli äkkiä kadonnut taloon ja he noudattivat näitä uusia määräyksiä. »Nopeasti, Watson, nopeasti! Tässä on ruuviavain!» huusi hän, kun arkku oli uudelleen asetettu pöydälle. »Tässä on yksi teille, mies! Saatte kultarahan, jos kansi tulee auki minuutissa! Älkää kysykö mitään — toimikaa vain! Hyvä on! Se avautuu! Se avautuu! Vihdoinkin se avautuu!»

Yhteisillä ponnistuksilla me tempasimme auki arkun kannen. Sitä tehdessämme syöksähti sisäpuolelta tukahduttava ja hyvin voimakas kloroformin tuoksu. Arkussa makasi ruumis, jonka pää oli kiedottu kokonaan pumpuliin, joka oli kastettu nukutusaineeseen. Holmes repäisi kääreen pois ja paljasti kauniin ja henkevän keski-ikäisen naisen kuvapatsasmaiset kasvot. Silmänräpäyksessä hän oli kietaissut käsivartensa olennon ympärille ja nosti hänet istumaan.

»Onko hän mennyttä, Watson? Onko toivon kipinääkään jäljellä? Emmehän toki ole myöhästyneet?»

Puolen tunnin ajan tuntui siltä kuin olisimme todella myöhästyneet. Osaksi todellisen tukahtumisen, osaksi kloroformin myrkyllisen höyryn vaikutuksesta näytti lady Frances’ia olevan miltei mahdoton herättää henkiin. Ja sitten tekohengityksen, eetteriruiskutuksien, kaikkien tieteen keksintöjen avulla jonkinlainen elonmerkki, silmäluomien räpytys, hiukan sumua peilissä puhui hitaasti palaavasta elämästä. Paikalle oli ajanut ajuri, ja Holmes kurkisti yöuutimen raosta ulos. »Siinä on Lestrade valtakirjoineen», sanoi hän. »Hän saa varmasti nähdä lintunsa lentäneen ulos. Ja tässä», lisäsi hän raskaiden askelten rientäessä käytävää pitkin, »on joku, jolla on suurempi oikeus hoidella tätä naista kuin meillä. Hyvää huomenta, herra Green; luulen, että lady Frances on siirrettävä muuanne mitä pikemmin sitä parempi. Sillävälin jatkettakoon hautajaisia ja menköön vanha naisparka, joka vielä makaa tuossa arkussa, yksin viimeiseen lepopaikkaansa.»

---

»Jos sinä haluaisit liittää tämän jutun muistiinpanoihisi, rakas Watson», sanoi Holmes sinä iltana, »niin voi se vain olla esimerkkinä siitä, millaiselle hetkelliselle sokeudelle parhaitenkin hillitty mieli voi olla alttiina. Sellaiset erehdykset ovat yhteisiä kaikille kuolevaisille ja suurin on hän, joka osaa tuntea ja korjata ne. Minä voin kenties vaatia tätä vaatimatonta tunnustusta. Yöllä minua ahdisti ajatus, että jossakin oli johtolanka, kummallinen ajatus, omituinen havainto oli tullut huomiooni ja kadonnut liian helposti. Sitten äkkiä, aamun harmaudessa, tulivat sanat takaisin mieleeni. Ne olivat hautajaisten toimeenpanijan vaimon sanat Philip Green’in kertomina. Hän oli sanonut: ‘Sen pitäisi olla siellä jo ennen. Siihen meni pitempi aika, kun se ei ollut tavallista mallia.’ Hän puhui ruumisarkusta. Se oli ollut tavallisuudesta poikkeava. Se saattoi ainoastaan merkitä, että se oli tehty jonkun erikoisen mitan mukaan. Mutta miksi? Miksi? Silloin muistinkin sillä hetkellä korkeat syrjät ja pienen kuihtuneen olennon pohjalla. Miksi niin suuri arkku niin pienelle ruumiille? Jotta eräälle toiselle ruumiille jäisi tilaa. Molemmat haudattaisiin saman todistuksen nojalla. Se olisi kaikki ollut niin selvää, ellei oma näkemykseni olisi himmentynyt. Kello kahdeksalta piti lady Frances haudattaman. Meidän ainoa mahdollisuutemme oli pysähdyttää arkku talon edustalla.

»Oli epätoivoisen pieni mahdollisuus meidän tavata häntä hengissä, mutta sellainen mahdollisuus oli, kuten seuraukset osoittivat. Nämä ihmiset eivät minun tietääkseni olleet milloinkaan tehneet murhaa. He mahdollisesti lopultakin pelkäsivät todellista väkivaltaa. He saattoivat haudata hänet ilman mitään merkkiä siitä, kuinka hän päätti päivänsä, ja vaikka hänet olisikin kaivettu maasta, oli heillä joku mahdollisuus. Minä toivoin sellaisten mietelmien liikkuvan heidän mielessään. Sinä voit loihtia esiin näytelmän varsin hyvin. Sinä näit tuon hirveän luolan yläkerrassa, missä naisparkaa oli pidetty niin kauan. He syöksyivät sisään ja nukuttivat hänet kloroformillaan, kantoivat hänet alas, ripottivat nukutusainetta enemmän ruumisarkkuun hänen heräämisensä varalta ja sitten ruuvasivat kannen kiinni. Ovela suunnitelma, Watson. Se on minulle uutta rikosten joukossa. Jos meidän entiset lähetyssaarnaajaystävämme pääsevät Lestrade’n kynsistä, odotan saavani tulevaisuudessa kuulla joistakin loistavista tapauksista heidän elämässään.»