Hänen viimeinen tervehdyksensä

Juttu Punaisesta Ympyrästä

Ensimmäinen Osa

»No niin, rouva Warren, minä en käsitä teillä olevan mitään erikoista syytä olla huolissanne, enkä ymmärrä, miksi minä, jonka aika on jonkinarvoinen, sekaantuisin asiaan. Minulla on tosiaan muutakin tekemistä.» Näin puhui Sherlock Holmes ja kääntyi taas suuren kokoelmakirjansa puoleen, jota hän parastaikaa järjesteli, varustaen luettelolla joitakin uusimmista aineksistaan.

Mutta emännässä oli sukupuolensa sitkeys ja oveluus. Hän pysyi lujasti kannallaan.

»Te järjestitte viime vuonna erään minun vuokralaiseni asian» — sanoi hän — »herra Fairdale Hobbes’in.»

»Ah, niin kyllä — yksinkertainen juttu.»

»Mutta hän ei lakannut koskaan puhumasta siitä — teidän hyvyydestänne, herra, ja siitä tavasta, jolla toitte valoa pimeyteen. Muistin hänen sanansa ollessani itse epäilyksien ja tuskan vallassa. Tiedän teidän voivan, jos vain tahtoisitte.»

Holmes oli altis imartelulle ja myöskin, tehdäkseni hänelle oikeutta, taipuvainen hyvyytensä vuoksi. Nuo kaksi voimaa saivat hänet laskemaan pois kädestään liimasiveltimensä alistuvasti huoahtaen ja työntämään syrjään tuolinsa.

»Hyvä, hyvä, rouva Warren, antakaa meidän kuulla siis asiastanne. Sallittehan kuitenkin minun tupakoida? Kiitos Watson — tulitikut! Teitä huolestuttaa ymmärtääkseni se seikka, että uusi vuokralaisenne pysyttelee huoneissaan ettekä voi nähdä häntä. No, herranen aika, rouva Warren, jos minä olisin vuokralaisenne, ette usein näkisi minua viikkokausiin.»

»Epäilemättä, herra; mutta tämä on erilaista. Se peloittaa minua, herra Holmes. Minä en voi nukkua pelosta. Kuulen hänen nopeat askeleensa milloin sieltä, milloin täältä, enkä kuitenkaan saa milloinkaan nähdä hänestä edes vilahdustakaan — siinä enemmän kuin voin kestää. Mieheni on yhtä hermostunut siitä kuin minäkin, mutta hän on ulkona töissään koko päivän, jotavastoin minä en saa siltä mitään rauhaa. Miksi hän piileskelee? Mitä hän on tehnyt? Lukuunottamatta tyttöä olen aivan yksin hänen kanssaan talossa, ja se on enemmän kuin voin kestää.»

Holmes kumartui ja laski pitkät, ohuet sormensa naisen olalle. Hänellä, oli miltei hypnoottinen voima lohduttaa, kun hän tahtoi. Pelokas ilme katosi naisen silmistä, ja hänen kiihtyneet kasvonsa tasaantuivat tavalliseen jokapäiväisyyteensä. Hän istuutui Holmesin osoittamalle tuolille.

»Jos minä ryhdyn asiaan, tulee minun tietää kaikki yksityiskohdat», sanoi Holmes. »Ottakaa miettimisaikaa. Pieninkin seikka voi olla kaikkein tärkein. Sanotte miehen tulleen kymmenen päivää sitten ja maksaneen kahden viikon vuokran täysihoidosta?»

»Hän kysyi huoneiden hintaa, herra. Sanoin viisikymmentä shillingiä viikossa. Siellä on pieni arkihuone ja makuuhuone, talon yläkerrassa.»

»No niin?»

»Hän sanoi: ‘Maksan teille viisi puntaa viikossa, jos voin saada ne omilla ehdoillani.’ Minä olen köyhä nainen, herra, ja mieheni ansaitsee niukasti ja raha on minulle suuriarvoista. Hän otti esiin kymmenen punnan setelin ja ojensi sen minulle heti paikalla. ‘Voitte saada saman summan joka kahden viikon päästä pitkän ajan, jos täytätte ehdot’, sanoi hän. ‘Ellette, niin en tahdo olla enää tekemisissä kanssanne.’»

»Mitkä olivat ehdot?»

»No niin, herra, ne olivat sellaiset, että hänen piti saada talon avain. Se oli kaikki, niinkuin olla piti. Vuokralaisella on usein avain. Myöskin, että hänet tuli jättää kokonaan rauhaan, ettei häntä milloinkaan, millään syyllä, saanut häiritä.»

»Varmaankaan ei siinä ollut mitään ihmeellistä?»

»Aivan oikein, ei. Mutta tämä on aivan järjetöntä. Hän on ollut siellä kymmenen päivää eikä mieheni enkä minä eikä tyttö, emme kukaan ole kertaakaan nähneet häntä. Me saatamme kuulla hänen nopeat askeleensa edes ja takaisin, edes ja takaisin, yöt, aamut ja keskipäivät; mutta paitsi tuona ensimmäisenä yönä ei hän ole kertaakaan poistunut talosta.»

»Oh, hän poistui siis talosta ensimmäisenä yönä, niinkö?»

»Niin ja palasi sangen myöhään — sen jälkeen kuin jo kaikki olimme menneet nukkumaan. Hän sanoi minulle vuokrattuaan huoneet tekevänsä siten ja pyysi, etten salpaisi ovea. Kuulin hänen nousevan portaita keskiyön jälkeen.»

»Entä hänen ateriansa?»

»Hänen nimenomainen määräyksensä oli, että me aina hänen soittaessaan jättäisimme hänen ateriansa tuolille hänen ovensa ulkopuolelle. Sitten hän soittaisi taas syötyään, ja me otamme sen pois samalta tuolilta. Jos hän haluaa jotakin muuta, painaa hän sen paperilapulle ja jättää sen tarjottimelle.»

»Painaako!»

»Niin, herra; painaa lyijykynällä. Juuri painaa. Tässä yksi lappunen, jonka toin näyttääkseni teille. — SAIPPUAA. Tässä toinen — TULITIKKU. Tässä eräs, jonka hän jätti ensimmäisenä aamuna — DAILY GAZETTE. Minä vien sen lehden hänen aamiaisensa kera joka aamu.»

»Hyvä Jumala, Watson!» sanoi Holmes tuijottaen sangen uteliaana paperipalasia, jotka emäntä oli ojentanut hänelle, »tämä on tosiaan hieman tavatonta. Sulkeutumisen voin ymmärtää; mutta miksi jäljentää painokirjaimia. Se on kömpelö toimitus. Miksi hän ei kirjoita? Mihin se viittaa, Watson?»

»Siihen, että hän haluaa pitää salassa käsialansa.»

»Mutta miksi? Mitä se hänelle voi merkitä, jos tämä emäntä saisi sanan hänen käsialallaan. Kuitenkin, voihan olla, kuten sanot. Sitten vielä, miksi tuollaisia lakoonisia sanoja?»

»En voi käsittää.»

»Se avaa ilahduttavan alan älylliselle mietiskelylle. Sanat on kirjoitettu leveäkärkisellä, sinipunervaan vivahtavalla, tavallisen mallisella lyijykynällä. Huomaat, että paperi on repäisty pois tästä sivusta sen jälkeen kuin painaminen on suoritettu, joten ‘S’ SAIPPUA-sanasta on osaksi hävinnyt. Se herättää ajatuksia, Watson, eikö niin?»

»Varovaisuudestako?»

»Aivan niin. Siinä oli nähtävästi joku merkki, joku peukalonjälki, jotakin, joka olisi voinut ilmaista jotakin kirjoittajasta. Nyt, rouva Warren, te sanotte miehen olleen keskikokoisen, tumman ja parrakkaan. Minkä ikäinen hän voisi olla?»

»Nuorenpuoleinen herra, — ei yli kolmeakymmentä»

»Hyvä, voitteko antaa minulle vielä joitakin tietoja?»

»Hän puhui hyvää englanninkieltä, herra, ja kuitenkin minä luulin häntä muukalaiseksi hänen ääntämisensä perusteella.»

»Ja hän oli hyvin puettu?»

»Sangen keikailevasti herra — täydellinen herra. Tummat vaatteet — ei mitään silmiinpistävää.»

»Eikö hän maininnut mitään nimeä?»

»Ei, herra.»

»Eikö hän ole saanut kirjeitä, eikö ole käynyt vieraita?»

»Ei kumpaakaan.»

»Mutta varmaankin te tai tyttö käytte aamuisin hänen huoneessaan?»

»Ei, herra. Hän pitää kokonaan huolen itsestään.»

»Hyvänen aika. Se on tosiaan merkillistä. Mitä sanotte hänen tavaroistaan?»

»Hänellä oli muassaan yksi suuri ruskea laukku, — eikä mitään muuta?»

»No hyvä, meillä ei näytä olevan paljon aineistoa apunamme. Sanotteko, ettei mitään ole tullut ulos tuosta huoneesta — ei kerrassaan mitään?»

Emäntä veti laukustaan kuoren ja pudisti siitä pöydälle kaksi palanutta tulitikkua ja savukkeen pätkän.

»Ne olivat hänen tarjottimellaan tänä aamuna. Minä toin ne, koska olen kuullut teidän lukevan suuria asioita pienistä.»

Holmes kohautti olkapäitään.

»Tässä ei ole mitään», sanoi hän. »Tulitikut on tietysti käytetty sytyttämään savukkeita. Sen näkee palaneen pään lyhyydestä. Puolet tulitikusta kuluu, kun sytytetään piippua tai sikaarin. Mutta hyvänen aika! Tämä savukkeen pätkä on tosiaan merkillinen. Herralla oli parta ja viikset, sanotte?»

»Niin, herra.»

»Sitä minä en käsitä. Minä väittäisin, että ainoastaan sileäksi ajeltu mies on voinut polttaa tämän. Vieläpä sinunkin vaatimattomat viiksesi, Watson, olisivat kärventyneet.»

»Imuke kenties?» ehdotin minä.

»Ei, ei, pää on painunut litteäksi. Otaksun, ettei huoneissanne voinut olla kahta ihmistä, rouva, Warren?»

»Ei, herra. Hän syö niin vähän, että minä usein ihmettelen, miten sellainen määrä voi pitää hengissä yhtäkään.»

»No niin, luullakseni meidän on odotettava lisää aineistoa. Loppujen lopuksi ei teillä ole mitään valittamisen syytä. Te olette saanut vuokranne, eikä hän ole vaivaloinen vuokralainen, vaikka hän on tosiaan harvinainen. Hän maksaa teille hyvin, ja jos häntä haluttaa piileskellä, ei se oikeastaan kuulu teihin. Meillä ei ole mitään aihetta tunkeutua hänen yksinäisyyteensä, ennenkuin meillä on jotakin syytä luulla rikoksen olevan siihen syynä. Minä olen ottanut asian huolekseni enkä jätä sitä näkyvistäni. Ilmoittakaa minulle, jos sattuu jotakin uutta, ja luottakaa apuuni, jos sitä tarvittaisiin.»

»Tässä jutussa on kieltämättä muutamia mielenkiintoisia kohtia, Watson», huomautti Holmes emännän lähdettyä luotamme. »Voihan siinä olla, tietenkin, pikkumaista, yksilöllistä liioittelua; tai voihan siinä olla sangen paljon syvempää kuin pinnalla näkyy. Ensimmäinen ihmeellinen seikka on se ilmeinen mahdollisuus, että henkilö, joka nyt oleskelee huoneissa, on aivan toinen kuin se, joka vuokrasi ne.»

»Miksi luulisit niin?»

»No niin, lukuunottamatta tätä savukkeen pätkää, oli huomiota herättävää se, että vuokralainen meni yhden ainoan kerran ulos heti vuokrattuaan huoneet, eikö niin? Hän tuli takaisin — tai joku tuli takaisin — kun kaikki todistajat olivat pois tieltä. Meillä ei ole mitään todistusta siitä, että henkilö, joka tuli takaisin, oli sama, joka meni ulos. Sitten lisäksi mies, joka vuokrasi huoneet, puhui hyvin englantia. Tämä toinen kuitenkin kirjoittaa ‘tulitikku’, kun pitäisi olla ‘tulitikkuja’. Voin kuvitella, että sana otettiin jostakin sanakirjasta, jossa se oli yksikössä, mutta ei monikossa. Tuo lakooninen tyyli voi olla salaamassa englanninkielen taidon puutetta. Niin, Watson, on olemassa hyviä syitä epäillä, että on tapahtunut vuokralaisten vaihto.»

»Mutta missä mahdollisessa tarkoituksessa?»

»Ah, siinähän onkin probleemimme. On olemassa eräs erittäin selvä keino saada tietoja.» Hän otti alas suuren kirjan, johon hän joka päivä kiinnitti Lontoon eri sanomalehdistä leikatut sekalaisten ilmoitusten sarekkeet. »Herranen aika!» sanoi hän selaillen sivuja, »mikä voihkina — huuto-ja määkimiskuoro! Mikä sekasotku erilaisia tapahtumia! Mutta varmasti mitä arvokkain metsästysalue harvinaisuuksien tutkijalle! Tämä henkilö on yksin eikä häntä voi lähestyä kirjeellä rikkomatta tuota ehdotonta salaisuutta, jota halutaan. Kuinka voi mikään uutinen tai sanoma saapua hänelle ulkoapäin? Ilmeisesti sanomalehti-ilmoituksen välityksellä. Ei näy olevan muuta keinoa, ja onneksi saamme rajoittua ainoastaan yhteen lehteen. Tässä ovat otteet viimeisen kahden viikon Daily Gazette’sta. ‘Nainen, jolla oli musta nahkakaulus Prinssin luistinradalla’ — sen voimme sivuuttaa. ‘Varmaankaan ei Jimmy tahdo murtaa äitinsä sydäntä’ — se ei näytä kuuluvan tähän. ‘Jos se nainen, joka pyörtyi Brixton’in raitiovaunussa’ — se ei kiinnitä mieltäni. ‘Joka päivä minun sydämeni halajaa’. — Määkimistä, lohdutonta määkimistä! Ah, tämä on hiukan mahdollisempaa- Kuuntele tätä: ‘Ole kärsivällinen. Olen keksivä jonkun varman keskustelukeinon. Sillävälin tämä palsta. — G’. Se on kaksi päivää sen jälkeen kuin rouva Warrenin vuokralainen oli saapunut. Se kuuluu hyväksyttävältä, eikö niin? Tuo salaperäinen henkilö ymmärsi englanninkieltä, vaikka ei osannutkaan kirjoittaa sitä. Katsokaamme, voimmeko päästä uudelleen jäljille. Kyllä, tässä olemme — kolme päivää myöhemmin. ‘Teen parastaikaa menestyksellä järjestelyjäni. Kärsivällisyyttä ja varovaisuutta. Pilvet haihtuvat. — G.’ Ei mitään viikkokauteen senjälkeen. Sitten seuraa jotakin määrätympää. ‘Polku selvenee. Jos onnistun, niin annan viestejä, muista sovittu merkki — 1A; 2B ja 2d. Saat kuulla pian lisää — G’. Se oli eilisessä lehdessä, eikä tämänpäiväisessä ole mitään. Se on sangen lähellä rouva Warrenin vuokralaista. Jos odotamme hiukan, Watson, en epäile asian käyvän ymmärrettävämmäksi.»

Niin kävikin, sillä seuraavana aamuna tapasin ystäväni takkamatolla seisomassa selkä tulta vasten, täydellistä tyytyväisyyttä ilmaiseva ilme kasvoillaan.

»Kuinka on tämän laita, Watson?» hän huudahti ottaen sanomalehden pöydältä. »’Korkea punainen talo, jossa on valkoiset kivirakennukset päädyssä. Kolmas kerros. Toinen akkuna vasemmalta. Hämärän jälkeen — G’. Se on kyllin selvää. Luullakseni on meidän aamiaisen jälkeen hiukan tutustuttava rouva Warren’in naapuristoon. Ah, rouva Warren! Mitä uutisia tuotte meille tänä aamuna?»

Vieraamme oli äkkiä syöksähtänyt huoneeseen erittäin tarmokkaasti, mikä todisti jostakin uudesta tärkeästä käänteestä.

»Se on poliisijuttu, herra Holmes!» hän huudahti. »Minä en siedä enempää! Hän saa pötkiä tiehensä tavaroineen. Olisin mennyt suoraa päätä hänen luokseen sanomaan sen, mutta arvelin olevan kohtuullista teitä kohtaan kuulla ensin teidän mielipiteenne. Mutta kärsivällisyyteni on lopussa, ja kun tullaan niin pitkälle, että lyödään minun vanhaa miestäni —.»

»Onko herra Warrenia lyöty?»

»Joka tapauksessa pidelty pahoin.»

»Mutta kuka piteli häntä pahoin?»

»Ah! Senpä haluaisimme tietää. Se tapahtui tänä aamuna. Herra Warren on työnvalvojana Morton ja Waylight’in luona Tottenham Court Road’issa. Hänen täytyy lähteä kotoaan ennen seitsemää. No niin, tänä aamuna hän ei ollut kulkenut kymmentä askelta, kun kaksi miestä tuli hänen kimppuunsa takaapäin, heitti jonkun vaatteen hänen päänsä ylitse ja viskasi hänet myttynä vaunuihin, jotka olivat rakennuksen sivulla. He kuljettivat häntä tunnin ajan ja avasivat sitten oven ja työnsivät hänet ulos. Hän makasi ajotiellä niin ymmällä, ettei huomannut, mihin vaunut joutuivat. Kömpiessään ylös hän huomasi olevansa Hampstead Heath’illä; sitten hän astui raitiovaunuun ajaakseen kotiin, ja sinne hän nyt jäi makaamaan sohvalle minun lähtiessäni suoraa päätä kertomaan teille, mitä oli tapahtunut.»

»Erittäin mielenkiintoista», sanoi Holmes. »Huomasiko hän, miltä nämä miehet näyttivät — tai kuuliko hän heidän puhuvan?»

»Ei; hän on aivan sekaisin. Hän tuskin tietää muuta kuin että hänet nostettiin ylös kuin taikavoimalla ja pudotettiin samalla tavalla. Heitä oli ainakin kaksi ja mahdollisesti kolme.»

»Ja te yhdistätte tämän hätyytyksen vuokralaiseenne?»

»No niin, me olemme asuneet siellä viisitoista vuotta, eikä milloinkaan ennen ole tapahtunut mitään sellaista. Minä olen saanut hänestä kylliksi. Raha ei merkitse mitään. Minä tahdon hänet ulos talostani, ennenkuin päivä on joutunut iltaan.»

»Odottakaapa hiukan, rouva Warren. Älkää hätäilkö. Minä alan luulla, että tämä juttu on paljon tärkeämpi kuin miltä se ensinäkemältä näytti. On selvää nyt, että joku vaara uhkaa vuokralaistanne. On samoin selvää, että hänen vihollisensa, jotka olivat väijymässä häntä ovenne lähellä, erehdyksessä luulivat miestänne häneksi sumuisessa aamuvalaistuksessa. Huomattuaan erehdyksensä he vapauttivat hänet. Mitä he olisivat tehneet, elleivät olisi erehtyneet, sen voimme vain arvata.»

»No, mitä minun on tekeminen, herra Holmes?»

»Minulla on suuri halu nähdä tämä teidän vuokralaisenne, rouva Warren.»

»Minä en näe keinoa, millä tämä olisi toteutettavissa, ellette murra ovea. Kuulen hänen aina avaavan sen mennessäni alas portaita, kun olen vienyt tarjottimen.»

»Hänen on otettava tarjotin sisään. Varmasti voisimme piiloutua ja nähdä hänen tekevän sen.»

Emäntä mietti hetkisen.

»Hyvä, herra, siinä on ullakkohuone vastapäätä. Minä voisin asettaa sinne kuvastimen, ja jos te olisitte oven takana —»

»Oivallista!» sanoi Holmes. »Milloin hän syö väliaamiaisen?»

»Kello yhden ajoissa, herra.»

»Silloin tri Watson ja minä tulemme ajoissa sinne. Toistaiseksi, rouva Warren, hyvästi.»

Kello puoli yksi me olimme rouva Warrenin talon portailla. Talo oli korkea, hoikka, keltainen, tiilirakennus Great Orme Street’illä, joka on kapea kulkuväylä luoteeseen British Museum’ista. Sijaiten lähellä kadun kulmaa on sieltä näköala alas Howe-kadulle ja sen komeampiin taloihin. Holmes osoitti nauraen yhtä näistä, huoneistoriviä, joka pisti esiin niin, ettei se voinut jäädä huomaamatta.

»Katsos, Watson!» sanoi hän. »Korkea, punainen, kivireunuksilla varustettu talo. Siinä on aivan oikein merkkiaseina. Kun tunnemme paikan ja sovitut merkit, on tehtävämme varmasti yksinkertainen. Tuossa akkunassa on kortti »vuokrattavana». Se on ilmeisesti tyhjä asunto, johon irtolaisella on pääsy. No, rouva Warren, mitä nyt?»

»Minulla on kaikki valmiina teitä varten. Jos tahdotte kumpikin tulla ylös ja jättää kenkänne alas portaille, niin päästän teidät sinne nyt.»

Se oli oivallinen piilopaikka, jonka hän oli järjestänyt. Kuvastin oli asetettu niin, että me, istuessamme pimeässä, saatoimme sangen selvästi nähdä vastakkaisen oven. Olimme tuskin istuutuneet sinne ja rouva Warren jättänyt meidät, kun kaukainen kilinä ilmoitti salaperäisen naapurimme soittaneen. Heti paikalla ilmestyi emäntä tarjottimineen, laski sen suljetun oven vieressä olevalle tuolille, ja sitten astuen raskaasti lähti pois. Kyykistyneinä oven nurkkaukseen me pidimme silmällä kuvastinta. Äkkiä, kun emännän askeleet häipyivät pois, kuului kiertyvän avaimen narina, oven ripa kääntyi, ja kaksi laihaa kättä pisti nopeasti ulos ja nosti tarjottimen tuolilta. Hetkeä myöhemmin se pantiin nopeasti takaisin ja minä näin vilahduksen tummista, kauniista, säikähtyneistä kasvoista, jotka kurkistivat ullakkohuoneen ahtaasta aukosta. Sitten ovi läiskähti kiinni, avain kääntyi vielä kerran, ja kaikki oli hiljaista. Holmes nykäisi minua hihasta, ja me hiivimme hiljaa alas portaita.

»Minä tulen takaisin illalla», sanoi hän odottavalle emännälle. »Luulen, Watson, meidän voivan keskustella tästä asiasta paremmin kotonamme.»

»Minun otaksumani oli, kuten näet, oikea», sanoi hän puhuen nojatuolinsa syvyyksistä. »Vuokralaiset ovat vaihtuneet. Minä en osannut otaksua löytäväni naista, ja vielä lisäksi sangen epätavallista naista, Watson.»

»Hän näki meidät.»

»Hän näki jotakin, joka häntä säikähdytti. Se on varmaa.

Tapahtumain yleinen kulku on aivan selvä, eikö niin? Eräs aviopari etsii pakopaikkaa Lontoosta päästäkseen hirveästä ja läheisestä vaarasta. Tuon vaaran suuruuden osoittaa heidän varovaisuustoimenpiteidensä perinpohjaisuus. Mies, jolla on joku tehtävä suoritettavanaan, haluaa pitää naisen ehdottomassa turvassa tehdessään tekonsa. Se ei ole helppo probleemi, mutta hän ratkaisi sen omituisella tavalla ja niin pontevasti, ettei hänen läsnäolostaan tiennyt edes emäntä, joka tuo hänelle ruokaa. Painetut sanomat, kuten nyt on ilmeistä, olivat estämässä hänen sukupuolensa ilmitulemista hänen käsialastaan. Mies ei voi lähestyä naista, ellei tahdo johtaa heidän vihamiehiänsä hänen luokseen. Kun mies nyt ei voi olla suoranaisessa yhteydessä naisen kanssa, turvautuu hän sanomalehden sekalaisten ilmoitusten palstaan. Sikäli on kaikki selvää.»

»Mutta mitä on sen pohjalla?»

»Ah niin, Watson — kovin käytännöllinen kuten aina! Mitä on sen kaiken pohjalla? Rouva Warren’in outo juttu laajenee hiukan ja saa sitä enemmän pahaa ennustavaa luonnetta, kuta pitemmälle pääsemme. Niin paljon voimme sanoa: tämä ei ole tavallinen pako rakkauden vuoksi. Sinä näit naisen kasvot, kun hän aavisti vaaraa. Me olemme myös kuulleet hyökkäyksestä talon isännän kimppuun, mikä epäilemättä tarkoitti vuokralaista, ja nämä hälytykset ja epätoivoinen salaisuuden säilyttämisen tarve osoittavat tässä olevan kyseessä elämän ja kuoleman. Hyökkäys herra Warren’in kimppuun edelleen osoittaa, että viholliset, keitä he lienevätkin, eivät itsekään ole tietoisia naisasukkaan asettumisesta miesasukkaan sijaan. Se on sangen merkillistä ja sekavaa, Watson.»

»Minkä vuoksi sinä syventyisit siihen enemmän? Mitä sinä siitä hyödyt?»

»Mitäkö? Se on taidetta taiteen itsensä vuoksi. Otaksun sinun, suorittaessasi tohtorin tutkintoa tutkineen taudintapauksia ajattelematta ensinkään palkkiota?»

»Opikseni, Holmes.»

»Oppiaika ei milloinkaan pääty, Watson. Se on luentosarja, jossa paras on viimeisenä. Tämä on opettavainen juttu. Siihen ei sisälly rahaa eikä mainetta, ja kuitenkin tahtoisin selvittää sen. Hämärän tullen pitäisi meidän olla askelta edempänä tutkimuksessamme.»

Palatessamme rouva Warrenin huoneisiin oli Lontoon talvi-illan hämäryys saennut harmaaksi verhoksi, kuolleeksi värin yksitoikkoisuudeksi, jonka vain akkunoitten räikeän keltaiset ruudut ja kaasulamppujen tahraiset sädekehät rikkoivat. Meidän tirkistellessämme vuokratalon pimentyneestä arkihuoneesta häämöitti hämärän lävitse korkealta uusi himmeä valo.

»Joku liikkuu tuossa huoneessa», sanoi Holmes kuiskaten, laihat ja innokkaat kasvot työntyneinä eteenpäin akkunaruutua kohti. »Tosiaan, minä voin nähdä miehen varjon. Tuossa hän taas on! Hänellä on kynttilä kädessään. Nyt hän tirkistelee toiselle puolelle. Hän tahtoo saada varmuuden siitä, onko nainen tähystämässä. Nyt alkaa mies antaa merkkejä. Ota sinä, Watson, myös vastaan sanoma, jotta voisimme verrata. Yksinäinen merkki, se on ‘A’ varmasti. Entä sitten? Kuinka monta laskit? Kaksikymmentä. Niin minäkin. Sen pitää merkitä ‘T:tä’. AT — se on kyllin ymmärrettävää! Toinen ‘T’. Varmaankin tämä on toisen sanan alku. No sitten — TENTA. Ehdoton pysähdys. Siinä ei voi olla kaikki, Watson? ‘ATTENTA’ ei merkitse mitään. Eikä se ole parempi, jos sen selittää kolmeksi sanaksi — ‘AT. TEN. TA’, elleivät ‘T.A.’ ole jonkun henkilön alkukirjaimet. Nyt se taas on käynnissä. Mitä se on? ATTE — no, se on taas sama sanoma. Merkillistä, Watson, sangen merkillistä! Nyt hän tekee merkkejä vielä kerran! AT — no kas, hän kertaa sen kolmannen kerran. ‘ATTENTA’ kolme kertaa! Kuinka usein hän aikoo kerrata sen? Ei, nyt se näyttää loppuvan. Hän on vetäytynyt pois akkunasta. Mitä siitä arvelet, Watson?»

»Salasanoina, Holmes.»

Toverini naurahti äkkiä ymmärtäväisesti. »Ei sentään erittäin hämärää salakirjoitusta, Watson», sanoi hän. »No niin, tietysti, se on italiankieltä. ‘A’ tarkoittaa, että se on osoitettu naiselle. ‘Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!’ Miten se olisi, Watson?»

»Luulen sinun keksineen sen.»

»Ei ole epäilystäkään siitä. Se on erittäin tärkeä sanoma, kolmasti kerrattu tehdäkseen sen vielä tärkeämmäksi. Mutta mitä pitää varoa? Odotapa hetkinen, hän tulee vielä kerran akkunan luo.»

Taaskin näimme ryömivän miehen hämärän varjon ja pienen liekin leimahduksen akkunasta merkkien uudistuessa. Ne tulivat nopeammin kuin ennen — niin nopeasti, että oli vaikea seurata niitä.

»’PERICOLO’ — ‘Pericolo’ — Aha, mitä se on Watson? Vaara, eikö niin?
Niin, kautta Jupiterin, se on vaaran merkki. Nyt se taas uudistuu!
‘PERI’. Hohoo, mitä ihmettä —»

Valo oli äkkiä sammunut, akkunasta oli kadonnut tuo loistava neliö ja kolmas kerros muodosti pimeän vyön läpi koko komean rakennuksen, jossa oli loistavat akkunajonot. Tuo viimeinen varoitushuuto oli äkkiä katkaistu. Kuinka ja kuka sen oli katkaissut? Sama ajatus johtui silmänräpäyksessä meidän molempien mieleen. Holmes hypähti seisoalleen kyyristyneestä asennosta akkunan luota.

»Tämä on vakavaa, Watson», huudahti hän. »Tuolla tapahtuu jotakin pirullista! Miksi katkesi sanoma sillä tavoin? Minä asettaisin Scotland Yard’in kosketukseen tämän jutun kanssa, — ja kuitenkin on meille liian tärkeätä olla täällä, voidaksemme lähteä pois.»

»Menenkö kutsumaan poliisia?»

»Meidän täytyy määritellä asema hieman tarkemmin. Sen voisi tulkita viattomammin. Tule, Watson, menkäämme kadun poikki katsomaan, mitä itse voimme tehdä.»

Toinen Osa

Kävellessämme nopeasti alas Howe-katua katsahdin taakseni rakennusta, josta poistuimme. Siinä, yläakkunasta, häämöittivät pään, naisen pään, ääriviivat, ja minä saatoin nähdä sen tuijottavan tiukasti, jäykästi ulos yöhön, odottaen henkeä pidättäen keskeytetyn sanoman uudistumista. Howe-kadun talon edessä seisoi kaulahuiviin ja päällysviittaan verhoutunut mies nojaten käsipuita vasten. Hän säpsähti eteisen valon langetessa kasvoillemme.

»Holmes!» hän huudahti.

»No kas, Gregson!» sanoi toverini puristaessaan Scotland Yard’in salapoliisin kättä. »Matka päättyy rakastavien kohtaamiseen. Mikä teidät tuo tänne?»

»Samat syyt kuin teidätkin, luullakseni», sanoi Gregson. »Kuinka te pääsitte sen perille, sitä en voi käsittää.»

»Eri johtolangat, mutta johtaen samaan solmuun. Minä olen ottanut vastaan merkit.»

»Merkit?»

»Niin, tuosta akkunasta. Ne katkesivat kesken. Me tulimme tänne nähdäksemme syyn. Mutta koska huomaan asian olevan teidän käsissänne, en näe mitään syytä jatkaa työtäni.»

»Odottakaapa hetkinen!» huudahti Gregson innokkaasti. »Tahdon olla teille rehellinen, herra Holmes, ja tunnustaa, että en milloinkaan ole tutkinut mitään rikosjuttua, jossa en olisi tuntenut olevani voimakkaampi saadessani teidät rinnalleni. Tähän asuntoon vie vain yksi ovi, joten hän on varmassa tallessa.»

»Kuka hän on?»

»No, no, herra Holmes, me olemme edellänne kerrankin. Teidän on annettava tunnustuksenne meille tällä kertaa. Hän löi keppiään kovasti maahan, jolloin muuan ajuri, piiska kädessään, hyppäsi nelipyöräisistä, jotka seisoivat kadun toisella puolella. »Saanko esittää teidät herra Holmesille?» sanoi hän ajurille. »Tämä on herra Leverton, Pinkerton’in amerikkalaisesta toimistosta.»

»Pitkän saaren haudan salaisuuden sankari?» sanoi Holmes. »Herra, minua ilahduttaa tavata teitä.»

Amerikkalainen, hiljainen, toimeliaan näköinen nuorukainen, jolla oli sileäksi ajellut, rumat kasvot, punastui kuullessaan kiittävät sanat. »Olen nyt elämäni käännekohdassa, herra Holmes», sanoi hän. »Jos voin saada kiinni Gorgianon —»

»Mitä! Punaisen piirin Gorgianonko?»

»Ah, hänellä on europalainen maine, onko? No niin, me olemme kuulleet kaikki hänestä Amerikassa. Me tiedämme hänen olevan viidenkymmenen murhan teettäjän, ja kuitenkaan meillä ei ole mitään varmaa, josta saisimme hänet kiinni. Minä pääsin hänen jäljilleen New Yorkissa ja olen ollut viikon ajan Lontoossa aivan hänen kintereillään odottaen jotakin syytä tarttuakseni häntä niskasta. Herra Gregson ja minä olemme seuranneet häntä tuohon suureen vuokrataloon ja siinä on vain yksi ovi, joten hän ei voi paeta meitä. Sieltä on tullut ulos kolme ihmistä sen jälkeen kuin hän meni sisään, mutta voin vannoa, ettei hän ollut yksikään niistä.»

»Herra Holmes puhuu merkeistä», sanoi Gregson. »Minä odotan hänen, kuten tavallisesti, tietävän koko joukon enemmän kuin me.»

Muutamin selvin sanoin Holmes selitti tilanteen sellaisena kuin se oli meille ilmestynyt. Amerikkalainen löi käsiään yhteen suuttumuksesta.

»Hän on keksinyt meidät», huusi hän.

»Miksi niin luulette?»

»Siltä näyttää, eikö näytäkin? Tässä hän lähettää sanomia rikostoverilleen — Lontoossa on useita hänen joukkoonsa kuuluvia. Sitten äkkiä, juuri kun hän teidän oman kuvauksenne mukaisesti oli kertomassa heille vaarasta, hän keskeytti. Mitä se voi tarkoittaa muuta kuin että hän akkunasta oli äkkiä joko keksinyt meidät kadulla tai jollakin tavalla tullut ymmärtämään, kuinka lähellä vaara oli, ja että hänen oli toimittava ripeästi, jos aikoi välttää sen? Mitä ehdotatte, herra Holmes?»

»Että menemme heti ylös itse katsomaan.»

»Mutta meillä ei ole mitään valtakirjaa hänen vangitsemiseensa.»

»Hän on tyhjässä talossa epäilyttävien asianhaarojen vallitessa», sanoi Gregson. »Se riittää toistaiseksi. Kun saamme hänet käsiimme, voimme katsoa, eikö New York voi auttaa meitä pidättämään häntä. Minä otan vastuulleni hänen vangitsemisensa nyt.»

Meidän virallisilla salapoliiseillamme voi olla puutteita, mitä älykkäisyyteen tulee, mutta rohkeutta heiltä ei puutu. Gregson kiipesi ylös portaita vangitsemaan tätä epätoivoista murhaajaa samalla ehdottomasti tyynellä ja toimekkaalla ryhdillä, jolla hän olisi noussut Scotland Yard’in viraston portaita. Pinkerton’in mies oli koettanut päästä hänen ohitsensa, mutta Gregson oli voimakkaasti työntänyt hänet kyynärpäillään takaisin. Lontoon vaarat olivat Lontoon poliisivoiman etuoikeus.

Kolmannen kerroksen vasemmanpuolisen huoneiston ovi oli raollaan. Gregson työnsi sen auki. Kaikkialla sisällä oli täydellinen hiljaisuus ja pimeys. Minä sytytin tulitikun ja salapoliisin lyhdyn. Kun olin sen tehnyt ja kun lepatus oli vakiintunut liekiksi, huudahdimme kaikki hämmästyksestä. Matottoman lattian laudoilla näkyi vereksiä veren jälkiä. Punaiset askeleet osoittivat meitä kohti ja lähtivät eräästä sisähuoneesta, jonka ovi oli suljettu. Gregson tempaisi sen auki ja piti lyhtyään edessään meidän kaikkien tirkistellessä innokkaasti hänen olkapäänsä ylitse.

Keskellä tyhjän huoneen lattiaa makasi suunnattoman suuri mies, sileäksi ajellut, tummaveriset kasvot luonnottoman kamaliksi vääntyneinä; päätä ympäröi aavemaisen punainen verikehä sen levätessä leveässä märässä ympyrässä valkoisella puulattialla. Hänen polvensa olivat koukussa, kädet ulospäin levällään kuin kauheissa tuskissa, ja hänen leveästä, ruskeasta kurkustaan pisti esiin veitsen valkoinen kahva; veitsen koko terä oli työnnetty hänen ruumiiseensa. Koska mies oli jättiläisen suuruinen, oli hänen täytynyt lyyhistyä tuosta kauheasta iskusta kuin mestauskirveellä surmattu härkä. Hänen oikean kätensä vieressä lattialla oli mitä hirmuisin sarvikahvainen, kaksiteräinen tikari ja sen lähellä musta vohlannahkainen hansikas.

»Kautta Yrjänän! Se on itse Musta Gorgiano!» huudahti amerikkalainen salapoliisi. »Joku on ennättänyt ennen meitä tällä kertaa.»

»Tässä on kynttilä akkunalla, herra Holmes», sanoi Gregson. »No, mutta mitä te teette?»

Holmes oli astunut huoneen poikki, sytyttänyt kynttilän ja kuljetti sitä edes ja takaisin akkunaruutujen poikki. Sitten hän tuijotti pimeyteen, puhalsi kynttilän sammuksiin ja heitti sen lattialle.

»Luulenpa melkein tuon olevan avuksi», sanoi hän. Hän seisoi syvissä ajatuksissa, sillä aikaa kuin molemmat ammattimiehet tutkivat kuolleen ruumista. »Sanoitte talosta tulleen ulos kolme ihmistä teidän seistessänne odottamassa alhaalla», sanoi hän viimein. »Tarkastitteko heitä läheltä?»

»Tarkastin.»

»Oliko niistä eräs noin kolmenkymmenen ikäinen, mustapartainen, tumma, keskikokoinen?»

»Oli; hän kulki viimeiseksi ohitseni.»

»Se on teidän miehenne, luullakseni. Minä voin, antaa teille kuvauksen hänestä, ja meillä on erinomainen kuva hänen jalkansa jäljestä. Siinä pitäisi olla teille kylliksi.»

»Ei siinä ole paljon, herra Holmes, Lontoon miljoonien joukossa.»

»Kenties ei. Senvuoksi minä arvelinkin olevan parasta kutsua tämän naisen avuksenne.»

Me käännyimme kaikki ympäri kuullessamme nämä sanat. Siellä, ovella, seisoi pitkä ja kaunis nainen — Bloomsberryn salaperäinen vuokralainen. Hän lähestyi hitaasti, kasvot kalpeina ja vääntyneinä pelokkaasta epäluulosta, silmät kovina ja tuijottavina, kauhistunut katse luotuna lattialla makaavaan tummaan olentoon.

»Te olette tappaneet hänet!» mutisi hän. »Oi, Dio mio, te olette tappaneet hänet!» Sitten kuulin äkkiä hänen hengityksensä salpautuvan ja hän hypähti ilmaan ilosta huudahtaen. Hän tanssi ympäri huonetta, taputtaen käsiään, tummat silmät säteillen ihastunutta ihmetystä, ja tuhansittain sieviä, italiankielisiä huudahduksia tulvi hänen huuliltaan. Oli hirveätä ja hämmästyttävää nähdä sellaisen naisen niin ilosta huumaantuneen tällaisen näyn nähdessään. Äkkiä hän seisahtui ja katsahti meihin kaikkiin kysyvästi.

»Mutta te! Tehän olette poliiseja, eikö niin? Te olette surmanneet Giuseppe Gorgianon? Eikö niin?»

»Me olemme poliiseja, rouva.»

Hän katsahti ympärilleen huoneen sopukoihin

»Mutta missä sitten on Gennaro!» kysyi hän. »Hän on mieheni, Gennaro Lucca. Minä olen Emilia Lucca, ja me olemme molemmat New Yorkista. Missä on Gennaro? Hän kutsui minua tällä hetkellä tästä akkunasta, ja minä juoksin minkä ennätin.»

»Minä se olin, joka kutsuin», sanoi Holmes.

»Tekö! Kuinka te osasitte kutsua?»

»Ei teidän salakirjoituksenne ollut vaikeata, rouva. Teidän läsnäolonne täällä oli toivottava. Tiesin, että minun tarvitsi vain leimahduttaa ‘Vieni’ ja te tulisitte varmasti.»

Kaunis italialaisnainen katseli kauhulla toveriani.

»En voi käsittää, kuinka te tiedätte kaikki nämä asiat», sanoi hän. »Giuseppe Gorgiano — kuinka hän —.» Hän pysähtyi, ja sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat ylpeydestä ja ihastuksesta. »Nyt minä arvaan! Minun Gennaroni! Minun komea, kaunis Gennaroni, joka on varjellut, minua kaikilta ikävyyksiltä, hän sen teki, hän tappoi hirviön omalla voimakkaalla kädellään. Oi Gennaro, kuinka ihmeellinen oletkaan! Mikä nainen milloinkaan olisi sellaisen miehen arvoinen?»

»No niin, rouva Lucca», sanoi proosalleen Gregson laskien kätensä rouvan käsivarrelle niin tunteettomasti kuin hän olisi ollut Notting Hill’in jätkä. »Minä en ole vielä oikein selvillä siitä, kuka te olette tai mitä te olette; mutta te olette sanonut kylliksi selvittääksenne, että tarvitsemme teitä Yard’issa.»

»Hetkinen vielä», sanoi Holmes. »Minä kuvittelen tämän rouvan olevan yhtä halukkaan antamaan meille tietoja kuin me olemme niitä kuulemaan. Ymmärtänette, rouva, että miehenne tulee vangittavaksi ja tuomituksi syypäänä tämän miehen kuolemaan, joka makaa edessämme. Mitä te sanotte, sitä voidaan käyttää todistuksena. Mutta jos luulette hänen toimineen sellaisista vaikuttimista, jotka eivät ole rikollisia ja jotka hän tahtoisi tehdä tunnetuiksi, niin ette voi tehdä hänelle parempaa palvelusta kuin kertoa meille koko jutun.»

»Nyt, kun Gorgiano on kuollut, me emme pelkää mitään», sanoi rouva. »Hän oli paholainen ja hirviö, eikä koko maailmassa voi olla tuomaria, joka rankaisisi minun miestäni siitä, että hän surmasi hänet.»

»Siinä tapauksessa», sanoi Holmes, »on minun ehdotukseni se, että me lukitsemme tämän oven, jätämme kaikki silleen, kuten ne löysimmekin, menemme tämän rouvan kanssa hänen huoneeseensa ja muodostamme mielipiteemme kuultuamme, mitä hänellä on meille sanottavaa.»

---

Puolta tuntia myöhemmin me kaikki neljä istuimme signora Luccan pienessä arkihuoneessa kuunnellen hänen merkillistä kertomustaan noista onnettomista tapahtumista, joiden loppupäätöksen todistajiksi me olemme sattuneet joutumaan. Hän puhui nopeasti ja sujuvasti, mutta sangen epätavallisella englanninkielellä.

»Minä olen syntynyt Posilippossa Neapelin lähellä», sanoi hän, »ja olen Augusta Barell’in tytär. Hän oli tunnettu asianajaja ja oli ollut kerran sen seudun edusmiehenä. Gennaro oli isäni palveluksessa, ja minä aloin rakastaa häntä, kuten jokaisen naisen oli pakko tehdä. Hänellä ei ollut rahaa eikä asemaa — ei mitään muuta kuin kauneutensa ja voimansa ja tarmonsa — joten isäni ei antanut suostumustaan naimiseemme. Me pakenimme yhdessä, menimme naimisiin Bari’ssa ja möimme minun jalokiveni saadaksemme rahaa, millä päästä Amerikkaan. Tämä tapahtui neljä vuotta sitten, ja me olemme siitä saakka olleet New Yorkissa.

»Onni oli meille alussa sangen myötäinen. Gennaro sattui tekemään palveluksen eräälle italialaiselle herralle — hän pelasti hänet muutamien rosvojen kynsistä Bowery-nimisessä paikassa ja sai siten mahtavan ystävän. Hänen nimensä oli Tito Castalotte, ja hän oli suuren Castalotte & Zamba-liikkeen vanhempi osakas. Nämä ovat New Yorkin tärkeimmän hedelmäin tuontiliikkeen omistajat. Signor Zamba on raajarikko, ja uudella ystävällämme Castalotte’lla on kaikki voima ja valta liikkeessä, jonka palveluksessa on enemmän kuin kolmesataa miestä. Hän otti mieheni palvelukseensa, teki hänestä osastopäällikön ja osoitti hyväntahtoisuuttaan joka tavalla. Signor Castalotte oli vanhapoika, ja minä uskon hänen pitäneen Gennarosta kuin pojastaan, ja sekä mieheni että minä rakastimme häntä kuin isäämme. Me olimme vuokranneet ja kalustaneet pienen talon Brooklynissa, ja koko tulevaisuutemme näytti turvatulta, kun tuo musta pilvi ilmestyi, joka sittemmin pimensi taivaamme.

»Eräänä yönä Gennaro palatessaan työstään toi muassaan erään maanmiehensä. Hänen nimensä oli Gorgiano, ja hän oli myöskin Posilipposta. Hän oli suunnattoman suuri mies, kuten voitte todistaa, sillä te olette katselleet hänen ruumistaan. Eikä ainoastaan hänen ruumiinsa ollut jättiläisen, vaan kaikki hänessä oli outoa, jättiläismäistä ja hirvittävää. Hänen äänensä jyrisi kuin ukkonen meidän pienessä talossamme, jossa tuskin oli tilaa hänen käsivarsilleen, kun hän puhuessaan teki liikkeitä. Hänen ajatuksensa, hänen mielenliikutuksensa, hänen, intohimonsa, kaikki oli liian suurta ja hirviömäistä. Hän puhui tai paremmin karjui äänekkäästi, etteivät muut voineet muuta kuin istua ja kuunnella voimakkaan puhetulvan säikähdyttäminä. Hänen silmänsä leimahtelivat kuulijalle ja pitivät hänet vallassaan. Hän oli hirveä ja ihmeellinen mies. Minä kiitän Jumalaa siitä, että hän on kuollut!

»Hän tuli uudelleen ja yhä uudelleen. Kuitenkin huomasin, ettei Gennaro ollut minua onnellisempi hänen seurassaan. Miesraukallani oli tapana istua kalpeana ja hajamielisenä kuunnellen, niitä loppumattomia hourailuja valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka muodostivat vieraamme keskustelun aiheet. Gennaro ei puhunut mitään, mutta minä, joka tunsin, hänet niin hyvin, saatoin lukea hänen kasvoistaan jonkinlaista mielenliikutusta, jota en ollut milloinkaan ennen niillä nähnyt. Ensin luulin sen olevan inhoa. Ja sitten, vähitellen, minä ymmärsin sen olevan enemmän kuin inhoa. Se oli pelkoa — syvää, salaista, värisevää pelkoa. Sinä iltana — iltana, jolloin huomasin hänen pelkonsa — minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja pyysin häntä rakkautensa nimessä minuun, ja kaiken sen nimessä, jota hän piti kalliina, ettei hän salaisi minulta mitään, vaan kertoisi minulle, miksi tämä hirveän suuri mies oli peloittanut häntä niin suuresti.

»Hän kertoi silloin minulle kaikki, ja sydämeni kävi jääkylmäksi kuullessani, että Gennaro-raukkani oli hurjina ja tulisina päivinään, jolloin koko maailma näytti olevan häntä vastaan ja hän oli tulla hulluksi maailman, vääryyksien takia, liittynyt erääseen napolilaiseen, seuraan, nimeltä Punainen piiri, joka oli yhteydessä vanhan Carbonari’n kanssa. Tämän veljeskunnan valat ja salaisuudet olivat peloittavia, mutta kerran jouduttuaan sen sääntöjen alaiseksi ei kenelläkään ollut mahdollisuutta paeta. Paettuamme Amerikkaan Gennaro arveli päässeensä siitä vapaaksi iäksi. Kuinka suuri olikaan hänen kauhunsa, kun hän eräänä iltana tapasi kadulla juuri sen miehen, joka oli Napolissa yllyttänyt häntä liittymään yhdistykseen, Gorgiano-jättiläisen, miehen, joka oli etelä-Italiassa saanut nimen ‘Kuolema’, sillä hän oli punainen kyynärpäitä myöten murhista! Hän oli tullut New Yorkiin välttääkseen Italian poliiseja ja oli jo istuttanut oksan tästä kammottavasta seurasta uuteen kotiinsa. Kaiken tämän kertoi Gennaro minulle ja näytti kutsukirjeen, jonka hän oli saanut samana päivänä. Sen alussa oli punainen ympyrä, ja siinä ilmoitettiin hänelle, että määrättynä päivänä pidettäisiin kokous, ja että vaadittiin ja myös määrättiin hänen olemaan läsnä siinä.

»Se oli jo kyllä paha, mutta vielä pahempaa oli tulossa. Minä olin joku aika sitten huomannut, että kun Gorgiano tuli luoksemme, kuten hän aina teki, illalla, hän puhui paljon minulle; ja että myöskin, kun hänen sanansa olivat osoitetut miehelleni, olivat nuo kamalat, hehkuvat, villipedonsilmät aina käännetyt minua kohti. Eräänä iltana tuli hänen salaisuutensa ilmi. Minä olin herättänyt hänessä ‘rakkautta’, kuten hän sitä nimitti — elukan, villi-ihmisen rakkautta. Gennaro ei vielä ollut palannut, kun hän tuli. Hän syöksyi sisään, tempaisi minut voimakkaisiin käsivarsiinsa, syleili minua karhun syleilyllä, peitti minut suudelmilla ja rukoili minua pakenemaan kanssaan. Minä potkin ja huusin, kun Gennaro astui sisään ja karkasi hänen kimppuunsa. Hän löi Gennaron tajuttomaksi ja pakeni talosta, johon hänen ei milloinkaan enää pitänyt astua. Sinä iltana me saimme verivihollisen.

»Muutaman päivän päästä oli kokous. Gennaro palasi sieltä kasvoilla sellainen ilme, että minä käsitin jotakin kaameata tapahtuneen. Se oli pahempaa kuin mitä olimme voineet kuvitella mahdolliseksi. Seuran rahavarat oli kerätty verottamalla rikkaita italialaisia ja uhkaamalla tehdä heille väkivaltaa, jos he kieltäytyisivät antamasta rahaa. Oli käynyt selville, että Castalotte’a, meidän rakasta ystäväämme, oli kiristetty. Hän oli kieltäytynyt alistumasta uhkauksiin ja oli tehnyt ilmoituksen poliisille. Nyt päätettiin, että hänestä tehtäisiin sellainen esimerkki, joka estäisi kaikkia muita uhreja vikuroimasta. Kokouksessa järjestettiin asia siten, että hän ja hänen talonsa räjähdytettäisiin ilmaan dynamiitilla. Heitettiin arpaa siitä, kenen tulisi suorittaa teko. Gennaro näki vihollisemme julmien kasvojen hymyilevän itselleen pistäessään kätensä pussiin. Epäilemättä oli se edeltäkäsin jollain tavoin sovitettu, sillä hänen kädessään oli punaisella ympyrällä varustettu kohtalokas arpa, murhakäsky. Hänen täytyi surmata paras ystävänsä tai asettaa itsensä ja minut toveriensa koston alaiseksi. Heidän pirulliseen järjestelmäänsä kuului rangaista niitä, joita he pelkäsivät tai vihasivat, loukkaamalla ei ainoastaan heidän omaa persoonaansa, vaan niitä, joita he rakastivat, ja tietoisuus tästä painoi kauheasti Gennaro-parkani sydäntä ja teki hänet miltei hulluksi pelosta.

»Koko sen yön me istuimme yhdessä, käsivarret kiedottuina toistemme ympäri, vahvistaen toisiamme tuskien varalta, jotka olivat edessämme. Seuraavan päivän ilta oli määrätty murhayrityksen suoritushetkeksi. Keskipäivän aikaan minä ja mieheni olimme matkalla Lontooseen, mutta ennen sitä oli mieheni antanut hyväntekijällemme täyden varoituksen vaarasta, niissä tämä oli ja myöskin jättänyt poliisille niin paljon tietoja, että hänen elämänsä olisi turvassa tulevaisuuden varalta.

»Lopun, herrat, tiedätte itse. Olimme varmat siitä, että vihollisemme olisivat kintereillämme kuin omat varjomme. Gorgiano’lla oli omat yksityissyynsä kostoon, mutta joka tapauksessa me tiesimme, kuinka säälimätön, viekas ja väsymätön hän saattoi olla. Sekä Italiassa että Amerikassa kerrotaan paljon juttuja hänen kamalasta voimastaan. Jos sitä koskaan käytettäisiin, niin tapahtuisi se nyt. Rakkaani oli käytettävä hyväkseen ne muutamat rauhalliset päivät, jotka lähtömme oli suonut meille, hankkiakseen minulle sellaisen piilopaikan, ettei mikään mahdollinen vaara voinut saavuttaa minua. Itse puolestaan hän halusi olla vapaa voidakseen olla yhteydessä sekä Amerikan että Italian poliisin kanssa. Minä en itsekään tiedä, missä hän asui ja kuinka. Kaikki tietoni sain erään sanomalehden palstoilta. Mutta kerran, katsoessani akkunastani ulos, näin kaksi italialaista vartioimassa taloa, ja minä ymmärsin, että Gorgiano oli keksinyt piilopaikkamme. Lopuksi Gennaro kertoi minulle sanomalehden välityksellä, että hän antaisi minulle merkkejä eräästä määrätystä akkunasta, mutta kun merkit tulivat, olivat ne vain varoituksia, jotka äkkiä keskeytyivät. Minulle on nyt aivan selvää, että hän tiesi Gorgianon olevan kintereillään ja että, Jumalan kiitos, hän oli valmistautunut tämän tulon varalle. Ja nyt, herrat, minä tahtoisin kysyä teiltä, onko meillä mitään pelättävää lain puolelta, ja voisiko mikään tuomari maailmassa tuomita minun Gennaroani siitä, mitä hän on tehnyt?»

»No niin, herra Gregson», sanoi amerikkalainen katsahtaen virkamieheen, »en tiedä, mikä on teidän brittiläinen näkökantanne, mutta arvaan, että tämän rouvan mies on New Yorkissa saava yleistä kiitosta.»

»Hänen on tultava kanssani päällikköä tapaamaan», vastasi Gregson. »Jos hänen sanansa vahvistetaan tosiksi, niin en luule hänellä enempää kuin hänen miehelläänkään olevan paljon pelättävää. Mutta sitä en ensinkään voi käsittää, herra Holmes, kuinka te sekaannuitte juttuun.»

»Kasvatusta, Gregson, kasvatusta. Yhä etsien tietoja vanhasta yliopistosta. No hyvä, Watson, sinä sait yhden traagillisen ja omituisen esimerkin lisää kokoelmaasi. Muutoin, sivumennen sanoen, ei kello ole vielä kahdeksaa, ja Covent Garden’issa on Wagner-ilta! Jos kiirehdimme, voimme ehtiä ajoissa toiseen näytökseen.»

JUTTU BRUCE PARTINGTON’in PIIRUSTUKSISTA.

Marraskuun kolmannella viikolla vuonna 1895 laskeutui Lontoon ylitse sakea keltainen sumu. Maanantaista torstaihin asti oli luullakseni mahdotonta kertaakaan nähdä Baker-kadun varrella olevista akkunoistamme edes häämöttävän vastakkaisella puolella sijaitsevia taloja. Ensimmäisen päivän oli Holmes viettänyt varustamalla ainesluettelolla suurta tietokirjaansa. Toinen ja kolmas oli vietetty kärsivällisesti askartelemalla aiheessa, jonka hän äskettäin oli ottanut harrastustensa esineeksi — keskiaikasessa musiikissa. Mutta kun me neljännen kerran, työnnettyämme taaksepäin tuolimme aamiaisen jälkeen, näimme likaisen, raskaan ruskean pyörteen yhä ajelehtivan ohitsemme litistyen öljymäisiksi tipoiksi akkunaruutuihin, ei toverini kärsimätön ja toimekas luonne voinut kauemmin, kestää tätä likaisenharmaata elämää. Hän asteli herkeämättä edestakaisin arkihuoneessamme tukahdutetun tarmokkuuden synnyttämässä kuumeessa, pureskellen kynsiään, taputellen huonekaluja ja raivoten toimettomuutta vastaan.

»Eikö ole mitään mielenkiintoista sanomalehdessä, Watson?» sanoi hän.

Minä huomasin, että Holmes tarkoitti »millään mielenkiintoisella» mitään mielenkiintoisia rikosasioita. Sanomalehdessä oli uutinen vallankumouksesta, mahdollisesta sodasta ja edessä olevasta hallituksen vaihdoksesta, mutta nämä eivät sisältyneet toverini harrastuspiiriin. Minä en voinut nähdä mainittuna mitään rikoksentapaista, mikä ei olisi ollut joutavaa ja tyhjänpäiväistä. Holmes ähkyi ja ryhtyi uudelleen levähtämättä kiertämään.

»Lontoon rikoksellinen on tosiaankin tylsä otus», sanoi hän sellaisen metsästäjän valittavalla äänellä, jolta saalis on päässyt pakoon. »Katsohan ulos tästä akkunasta, Watson. Katsohan, kuinka olennot häämöttävät, kuinka hämärästi ne näkyvät ja sitten vielä kerran sekoittuvat pilven rantaan. Varas tai murhaaja voisi tällaisena päivänä kiertää koko Lontoon kuten tiikeri viidakon, näkymättömänä, siksi kunnes iskee ja silloinkin näkyen vain uhrilleen.»

»On tapahtunut», sanoin, »lukuisia pieniä varkauksia.» Holmes korskahti halveksivasti.

»Tämä suuri ja pimeä näyttämö on asetettu jollekin arvokkaammalle kuin se», sanoi hän. »Tälle yhteiskunnalle on onneksi, että minä en ole rikoksentekijä.»

»Niin onkin», sanoin minä sydämellisesti.

»Otaksu, että minä olisin Brooks tai Woodhouse tai joku noista viidestäkymmenestä miehestä, joilla on hyvä syy ottaa minut hengiltä, kuinka kauan voisin olla elossa itse vainotessani itseäni? On hyvä, ettei latinalaisissa maissa, murhien maissa, ole sumuisia päiviä — kautta Jupiterin! — tässä tulee viimeinkin jotakin, mikä katkaisee meidän kuolleen yksitoikkoisuutemme.»

Se oli palvelustyttö, joka toi sähkösanoman. Holmes repäisi sen auki ja purskahti nauruun.

»Hyvä! Hyvä! Mitä vielä?» sanoi hän. »Veli Mycroft on tulossa tänne.»

»No miksikä ei?» kysyin minä.

»Miksikä ei? Se on niinkuin näkisi raitiovaunun kulkea huristavan pitkin maakylän polkua. Mycroft’illa on raiteensa ja hän kulkee niitä pitkin. Hänen Pall Mall-asuntonsa, Diogeneen kerho, Whitehall — siinä hänen piirinsä. Kerran, vain yhden kerran hän on ollut täällä. Mikähän maanpinnan kohoaminen, on voinut saada hänet suistumaan radaltaan?»

»Eikö hän selitä?»

Holmes ojensi minulle veljensä sähkösanoman.

»Minun täytyy puhua kanssasi Cadogan West’in asiasta. Tulen heti. Mycroft.»

»Cadogan West? Minä olen kuullut tuon nimen.»

»Se ei johda mitään minun mieleeni. Mutta että Mycroft puhkee puhumaan tällaisella epämääräisellä tavalla! Taivaankappale voi yhtä hyvin suistua radaltaan. Sivumennen, kysyen, tiedätkö, mikä Mycroft on?»

Muistelin hämärästi kuulleeni jonkinlaisen selityksen siihen aikaan, kun juttu kreikkalaisesta kielenkääntäjästä oli esillä.

»Kerroit minulle hänen olleen jossakin pienessä virassa brittiläisen hallituksen palveluksessa.»

Holmes nauraa hohotti.

»Minä en tuntenut sinua aivan niin hyvin siihen aikaan. Täytyy olla vaitelias, kun puhuu korkeista valtioasioista. Olet oikeassa luullessasi hänen olevan brittiläisen hallituksen palveluksessa. Olisit myös tavallaan oikeassa, jos sanoisit, että hän silloin tällöin on brittiläinen hallitus.»

»Rakas Holmes!»

»Arvelin hämmästyttäväni sinut. Mycroft saa neljäsataa viisikymmentä puntaa vuodessa, pysyy alempana virkamiehenä, hänellä ei ole minkäänlaatuista kunnianhimoa, hän ei tahdo ottaa vastaan kunniaa eikä arvonimiä, vaan pysyy maan välttämättömimpänä miehenä.»

»Mutta miten?»

»No niin, hänen asemansa on ainoa laatuaan. Hän on luonut sen itselleen. Sen tapaista ei ole milloinkaan ennen ollut eikä tule olemaankaan. Hänellä on mitä parhaiten järjestetyt ja mitä säännöllisimmät aivot, joilla on erittäin suuri kyky säilyttää mielessään tapahtumia, paremmat kuin kellään muulla elävällä ihmisellä. Samat suuret kyvyt, jotka minä olen kääntänyt rikosten paljastamiseen, on hän käyttänyt tähän erikoistoimeen. Hänelle lähetetään kaikkien hallituksien osastojen päätökset, ja hän on keskusvaihtoliike, rahakauppiasten suoritushuone, joka täyttää vaillingit. Kaikki muut ihmiset ovat erikoistaitureita, mutta hänen erikoisalansa on kaikkitietävyys. Otaksukaamme jonkun ministerin tarvitsevan tietoja asiassa, joka käsittää laivaston, Indian ja Canadan kysymyksen, kulta-ja hopeakannan, ja hän voisi saada kaikista eri neuvoja eri hallituksen osastoista, mutta vain Mycroft voi yhdistää ne kaikki ja sanoa heti paikalla, kuinka kukin tekijä on yhteydessä toisen kanssa. He alussa käyttivät häntä apunaan omaksi mukavuudekseen; nyt hän on tehnyt itsensä välttämättömäksi. Hänen suurissa aivoissaan on kaikki lokeroittaan järjestyksessä ja voidaan saada käsille silmänräpäyksessä. Uudelleen ja yhä uudelleen ovat hänen sanansa vaikuttaneet ratkaisevasti kansalliseen, politiikkaan. Hän elää siinä. Hän ei ajattele mitään muuta paitsi silloin, kun hän älyharjoituksen vuoksi irtautuu, kun minä kutsun häntä ja pyydän häneltä neuvoa pikku tehtävissäni. Mutta tänään astuu Jupiter alas. Mitä maailmassa voi hän tarkoittaa? Kuka on Cadogan West, ja mitä hän merkitsee Mycroft’ille?»

»Minäpä tiedän», huudahdin ja syöksyin lukemaan sohvalla olevia sanomalehtiä. »Niin, niin, tässä hän on, aivan varmasti! Cadogan West oli se nuori mies, joka löydettiin kuolleena maanalaiselta rautatieltä tiistai-aamuna.»

Holmes kavahti tarkkaavaiseksi piippu puolitiessä huulille menossa.

»Tämän täytyy olla vakavaa, Watson. Kuolema, joka on saanut veljeni muuttamaan tapansa, ei voi olla mikään tavallinen kuolema. Mitä ihmettä meillä on sen asian kanssa tekemistä? Juttu oli sekava muistaakseni. Nuorukainen oli nähtävästi pudonnut junasta ja surmannut itsensä. Häntä ei oltu ryöstetty, eikä ollut mitään erikoista syytä epäillä väkivaltaa. Eikö asia ole niin?»

»On pidetty tutkinto», sanoin minä, »ja suuri joukko uusia asioita on käynyt ilmi. Lähemmin tarkastaen sanoisin minä varmasti juttua merkilliseksi.»

»Päättäen sen vaikutuksesta veljeeni arvelen minä sen täytyvän olla aivan erinomaisen.» Hän painui nojatuoliinsa. »No nyt, Watson, antakaamme kuulua tosiasiat.»

»Miehen nimi oli Arthur Cadogan West. Hän oli kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen, naimaton ja toimessa Woolwich’in asevarastoissa.»

»Hallituksen virassa. Kas siinä se, mikä yhdistää veli Mycroft’in juttuun!»

»Hän lähti Woolwich’ista äkkiä maanantai-iltana. Viimeksi näki hänet hänen morsiamensa, neiti Violet Westbury, jonka hän äkkiä oli jättänyt sumuun noin kello 7,30 sinä iltana. Heidän välillään ei ollut mitään riitaa eikä morsian voi ilmoittaa mitään syytä hänen, tekoonsa. Seuraava, mitä hänestä kuultiin, oli se, että hänen kuolleen ruumiinsa löysi eräs kiskonlaskija nimeltä Mason, juuri Aldgate’n aseman luota maanalaisella rautatiellä Lontoossa.»

»Milloin?»

»Ruumis löydettiin kello kuusi tiistaiaamuna. Se makasi kaukana kiskoista vasemmalla puolella rataa itäänpäin mentäessä, lähellä asemaa, siinä missä rata nousee tunnelista, johon se sukeltaa. Pää oli pahasti murskautunut — loukkaantuminen, joka olisi hyvin voinut aiheutua junasta putoamisesta. Ainoastaan täten, oli ruumis saattanut tulla radalle. Jos se olisi kannettu joltakin lähikadulta, olisi sen täytynyt kulkea asema-aidakkeen ohitse, missä aina seisoo tullimies. Tämä kohta näyttää aivan varmalta.»

»Hyvä, hyvä. Juttu on kyllin määritelty. Mies joko kuolleena tai elävänä joko putosi tai syöstiin jostain junasta. Niin paljon on minulle selvillä. Jatka.»

»Junat, jotka kulkevat niiden ratakiskojen kautta, joiden vierestä ruumis löydettiin, ovat ne, jotka kulkevat lännestä itään, jotkut ovat yksinomaan keskikaupungin junia, toiset tulevat Willesden’istä ja kaukaisista laitakaupungeista. Varmaksi voidaan todeta, että tämä nuorukainen oli, kuoleman kohdatessa hänet, matkalla tähän suuntaan myöhään yöllä, mutta millä kohdalla hän astui junaan on mahdoton saada selville.»

»Hänen pilettinsä ilmaisisi sen tietysti.»

»Hänen taskuissaan ei ollut mitään pilettiä.»

»Ei mitään pilettiä! Hyväinen aika, Watson, tämä on tosiaan sangen merkillistä. Minun kokemukseni mukaan on mahdoton astua keskikaupungille kulkevan junan sillalle näyttämättä pilettiään. Luultavasti oli nuorukaisella siis piletti. Oliko se otettu häneltä aikeissa salata asema, jolta hän tuli? Se on mahdollista. Tai pudottiko hän sen vaunussa? Sekin on mahdollista. Mutta kohta on merkillisen mielenkiintoinen. Ymmärtääkseni ei ollut mitään merkkiä ryöstöstä?»

»Nähtävästi ei. Tässä on luettelo hänen omaisuudestaan. Hänen kukkaronsa sisälsi kaksi puntaa viisitoista shillingiä. Hänellä oli myös pankkiosoituskirja Woolwich’in »Capital and County»-pankin haaraosastoon. Tämän avulla tuli hän tunnetuksi. Vielä oli siellä kaksi pilettiä hienoille paikoille Woolwich’in teatteriin samaksi illaksi. Samoin pieni käärö teknillisiä papereita.»

Holmes huudahti tyytyväisenä.

»Siinä se vihdoinkin, on, Watson! Brittein hallitus — Woolwich — asevarasto — teknillisiä papereita — veli Mycroft, ketju on täydellinen. Mutta tässä hän tulee itse puhumaan puolestaan, ellen erehdy.»

Hetkistä myöhemmin Mycroft Holmesin pitkä ja muhkea muoto johdettiin sisään huoneeseen. Raskastekoinen ja jykevärakenteinen kun oli, ilmaisi ruumis kömpelöä ruumiillista hervakkuutta, mutta tämän kömpelön rungon yläpäähän oli asetettu pää, jonka otsa oli niin mestarillinen, jonka teräksenharmaat, syvät silmät olivat niin valppaat, jonka huulet olivat niin lujat ja jonka ilmevaihtelu oli niin älykäs, että luotuaan siihen ensi silmäyksen unohti katsoja järeän ruumiin ja muisti vain sitä hallitsevan hengen.

Hänen kintereillään seurasi vanha ystävämme Lestrade Scotland Yard’ista — laihana ja yksivakaana. Kummankin kasvojen, vakavuus ennusti jotakin tärkeätä tutkimusta. Salapoliisi puristi käsiämme sanaakaan sanomatta. Mycroft Holmes pyristelihe ulos päällystakistaan ja painui nojatuoliin.

»Mitä harmittavin juttu, Sherlock», sanoi hän. »Minulle on äärettömän vastenmielistä muuttaa tapojani, mutta vallitsevat voimat eivät siedä kieltoani. Siamin nykyisen tilanteen aikana on minun erittäin sopimatonta olla poissa virastosta. Mutta se on todellinen käännekohta. En ole milloinkaan nähnyt pääministeriä niin suunniltaan. Mitä tulee amiraliteettiin, surisee se kuin nurinkäännetty mehiläispesä. Oletteko lukeneet jutun?»

»Olemme vastikään. Mitä teknillisiä papereita ne olivat?»

»Kas siinä se juuri onkin! Onneksi ei se ole tullut julkisuuteen. Sanomalehdet olisivat raivoissaan, jos niin olisi laita. Paperit, jotka tällä kurjalla nuorukaisella oli taskussaan, olivat Bruce-Partington’in vedenalaisen suunnitelmat.»

Mycroft Holmes puhui juhlallisesti, mikä ilmaisi hänen tietävän aineen tärkeäksi. Hänen veljensä ja minä istuimme odottavina.

»Varmaankin olette te kuulleet siitä? Minä luulin kaikkien kuulleen siitä.»

»Ainoastaan nimeltä.»

»Sen tärkeyttä tuskin voinee liioitella. Sitä on säilytetty kateellisimmin kaikista hallituksen salaisuuksista. Uskokaa pois, että merisota käy mahdottomaksi Bruce-Partington’in sotatoimien piirissä. Kaksi vuotta sitten kuljetettiin salaa sangen suuri summa ja se kulutettiin keksinnön monopolin hankkimiseen. On kaikin, tavoin koetettu säilyttää salaisuus. Suunnitelmat, jotka ovat erittäin sekavat, käsittäen noin kolmekymmentä eri patenttia, joista kukin on välttämätön kokonaisuudelle, säilytetään taidokkaasti tehdyssä turvapaikassa luotettavassa toimistossa, joka liittyy asevarastoon ja jossa on varasvarmuusovet ja -akkunat. Suunnitelmia ei voitu millään ymmärrettävällä syyllä ottaa virastosta. Jos laivaston päärakennusmestari halusi kysyä neuvoa niistä, täytyi hänenkin mennä Woolwich’in toimistoon sitä tarkoitusta varten. Ja kuitenkin, tässä me nyt löydämme ne erään kuolleen nuoremman kirjanpitäjän taskusta Lontoon, keskuksessa. Viralliselta näkökannalta katsoen on se yksinkertasesti kamalaa.»

»Mutta tehän olette saaneet ne takaisin?»

»Ei, Sherlock, emme ole! Siinähän se pulma onkin! Me emme ole. Kymmenen paperia otettiin Woolwich’ista. Cadogan Westin taskuissa oli seitsemän. Kolme tärkeintä on hävinnyt — varastettu, kadonnut. Sinun on jätettävä kaikki sikseen, Sherlock. Älä välitä tavallisista pienistä poliisiviraston sekavista jutuista. Sinulla on ratkaistavanasi erinomaisen tärkeä kansallinen tehtävä. Miksi otti Cadogan West paperit, missä ovat puuttuvat, kuinka hän kuoli, kuinka hänen ruumiinsa joutui sinne, mistä se löydettiin, kuinka voidaan paha korjata? Löydä vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin ja silloin olet tehnyt hyvän palveluksen koko maallesi.»

»Miksi et itse ratkaise sitä, Mycroft? Sinä olet yhtä kaukonäköinen kuin minäkin.»

»Mahdollisesti, Sherlock. Mutta nyt on kyseessä saada selville yksityisseikkoja. Anna minulle yksityisseikat ja nojatuolista olen antava sinulle oivallisen asiantuntijan mielipiteen. Mutta juosta sinne ja tänne, ristikuulustella rautatien kuljettajia ja maata kasvoillani linssi silmälläni — se ei ole minun alaani. Ei, sinä olet ainoa ihminen selvittämään jutun. Jos sinua haluttaa nähdä nimesi ensi kerran kunnianosoitusluettelossa —»

Ystäväni hymyili ja pudisti päätään.

»Minä petaan peliä pelin itsensä vuoksi», sanoi hän. »Mutta jutussa on tosiaankin, muutamia mielenkiintoisia kohtia, ja minua ilahduttaa suuresti katsahtaa niihin. Hiukan enemmän tosiasioita, ole niin hyvä.»

»Minä olen kirjoittanut muistiin tärkeimmät tälle paperiarkille, samoinkuin muutamia osoitteita, joista sinulle varmaan on oleva hyötyä. Paperien nykyinen haltija on kuuluisa hallituksen asiantuntija, herra James Walter, jonka kunniamerkit ja ala-arvonimet täyttävät kaksi riviä tietokirjaa. Hän on harmaantunut palveluksessa, on gentlemanni, suosittu vieras mitä ylhäisimmissä perheissä ja ennen kaikkea mies, jonka isänmaallisuutta ei millään muotoa saata epäillä. Hän on toinen heistä, joilla on säilytyspaikan avain. Minä saatan lisätä, että paperit olivat epäilemättä virastossa työtuntien aikana maanantaina, ja herra James lähti Lontooseen noin kello kolme ottaen avaimensa mukaansa. Hän oli amiraali Sinclair’in perheessä Barclay Square’lla koko illan tämän tapauksen sattuessa.»

»Onko tämä varmasti todistettu?»

»On; hänen veljensä eversti Valentine Walter on todistanut hänen lähteneen Woolwich’ista ja amiraali Sinclair hänen saapuneen Lontooseen; joten herra James ei enää ole suoranainen tekijä kysymyksessä.»

»Kuka oli toinen mies, jolla oli avain?»

»Vanhempi kirjanpitäjä ja suunnitelman tekijä, herra Sidney Johnson. Hän on neljänkymmenen vuotias mies, naimisissa, ja hänellä on viisi lasta. Hän on hiljainen, äreä mies, mutta hänellä on ylipäänsä valtion palveluksessa saavutettu oivallinen maine. Hän on virkaveljilleen vastenmielinen, mutta ankara työntekijä. Hänen oman kertomuksensa mukaisesti, jonka vain hänen vaimonsa sana vahvisti todeksi, oli hän kotona koko maanantai-illan virkatuntien jälkeen, eikä hänen avaimensa ole milloinkaan poistunut kellonvitjoista, joissa se riippuu!»

»Kerro meille Cadogan West’istä.»

»Hän on ollut palveluksessa kymmenen vuotta ja tehnyt hyvää työtä. Häntä sanotaan tuliseksi ja rajuksi, mutta vilpittömäksi, rehelliseksi mieheksi. Meillä ei ole mitään häntä vastaan. Hän oli virastossa lähinnä Sidney Johnsonia. Hänen tehtävänsä veivät hänet jokapäiväiseen, henkilökohtaiseen kosketukseen suunnitelmien kanssa. Ei kenkään muu käsitellyt niitä.»

»Kuka lukitsi suunnitelmat sinä iltana?»

»Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä.»

»Hyvä, on varmaankin, aivan selvää, kuka otti ne pois. Ne ovat nyt löydetyt tältä nuoremmalta kirjanpitäjältä, Cadogan West’iltä. Se näyttää ratkaisevalta, eikö niin?»

»Niin näyttää, Sherlock, ja kuitenkin jää niin paljon selvittämättä. Ensinnäkin, miksi hän otti ne?»

»Otaksuttavasti ne olivat arvokkaat?»

»Hän olisi voinut saada niistä useita tuhansia varsin helposti.»

»Voitko olettaa mitään muuta mahdollista syytä ottaa papereita Lontooseen kuin myydä ne?»

»En, en voi!»

»Sitten on meidän otettava se lähtökohdaksemme. Nuori West otti paperit. Nyt voitiin tämä tehdä vain omistamalla väärä avain.»

»Useita vääriä avaimia. Hänen täytyi avata rakennus ja huone.»

»Hänellä oli sitten useita vääriä avaimia. Hän otti paperit Lontooseen myydäkseen salaisuuden, aikoen epäilemättä viedä suunnitelmat takaisin säilytyspaikkaan seuraavaksi aamuksi, ennenkuin niitä ennätettäisiin kaivata. Hänen ollessaan Lontoossa tällä petollisella retkellä hänet kohtasi kuolema.»

»Kuinka?»

»Otaksukaamme hänen olleen paluumatkalla Woolwich’iin, kun hänet surmattiin ja heitettiin ulos vaunusta.»

»Aldgate, josta ruumis löydettiin, on huomattavasti ohi Lontoon sillalle vievän aseman, jota tietä hänen olisi ollut mentävä Woolwich’iin.»

»Monia asianhaaroja saattaisi kuvitella, joiden vallitessa hän kulki Lontoon sillan ohitse. Vaunussa oli esimerkiksi joku, jonka kanssa hän oli syventynyt keskustelemaan. Tämä keskustelu päättyi väkivaltaiseen kohtaukseen, jossa hän menetti henkensä. Mahdollisesti hän koetti lähteä ulos vaunusta, putosi radalle ja kuoli siten. Toinen sulki oven. Ulkona oli sankka sumu, eikä mitään voinut nähdä.»

»Nykyisillä tiedoillamme ei voi antaa mitään parempaa selitystä; ja kuitenkin, ajattele, Sherlock, kuinka paljon sinä jätät koskettelematta. Otaksukaamme todistelun vuoksi, että nuori Cadogan West oli päättänyt viedä nämä paperit Lontooseen. Hän olisi luonnollisesti tehnyt sopimuksen vieraan asiamiehen kanssa. Sen sijaan hän otti kaksi pilettiä teatteriin, saattoi morsiantaan puolitiehen sinne ja katosi sitten äkkiä.»

»Veruke», sanoi Lestrade, joka oli istunut kuunnellen hieman kärsimättömänä keskustelua.

»Sangen merkillinen veruke. Se on vastaväite N:o 1. Vastaväite n:o 2: Olettakaamme hänen saapuvan Lontooseen ja näkevän vieraan asiamiehen. Hänen täytyy viedä takaisin paperit ennen aamua tai tulee niiden katoaminen huomatuksi. Hän otti mukaansa kymmenen. Vain seitsemän oli hänen taskussaan. Mihin muut kolme olivat joutuneet? Hän ei varmaankaan olisi luovuttanut niitä vapaasta tahdostaan. Sitten vielä, missä on palkkio hänen petoksestaan?»

»Se näyttää minusta aivan selvältä», sanoi Lestrade. »Minulla ei ole ensinkään epäilyksiä siitä, mitä tapahtui. Hän otti paperit myydäkseen ne. Hän näki asiamiehen. He eivät voineet tulla yksimielisyyteen hinnasta. Hän lähti kotiin jälleen, mutta asiamies lähtikin hänen kanssaan. Junassa asiamies murhasi hänet, otti tärkeimmät paperit ja heitti hänen ruumiinsa ulos vaunusta. Se selittäisi kaikki, eikö niin?»

»Miksi ei hänellä ollut pilettiä?»

»Piletti olisi osoittanut, mikä asema oli lähinnä asiamiehen asuntoa. Senvuoksi tämä otti sen murhatun miehen taskusta.»

»Hyvä, Lestrade, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Teidän otaksumanne pysyvät koossa. Mutta jos ne pitävät paikkansa, niin on juttu lopussa. Toisaalta on petturi kuollut. Toisaalta ovat Bruce-Partington’in vedenalaisen suunnitelmat jo luultavasti mannermaalla. Mitä meidän on siinä tehtävä?»

»Toimittava, Sherlock — toimittava!» huudahti Mycroft hypähtäen seisomaan. »Kaikki minun vaistoni ovat tätä selitystä vastaan. Käytä kykyäsi! Mene rikospaikalle! Tapaa asianomaiset henkilöt! Älä jätä ainoatakaan kiveä kääntämättä! Koko urasi aikana ei sinulla milloinkaan ole ollut niin suurta mahdollisuutta palvella isänmaatasi.»

»Hyvä, hyvä!» sanoi Holmes olkapäitään kohauttaen. »Tule, Watson! Ja te, Lestrade, voisitteko suoda meille seuraanne tunniksi tai pariksi? Me alamme tiedustelumme käymällä Aldgate’n asemalla. Hyvästi, Mycroft. Minä annan sinulle tietoja ennen iltaa, mutta ilmoitan sinulle edeltäpäin, että sinulla on sangen vähän toivomisen sijaa.»

---

Tuntia myöhemmin Holmes, Lestrade ja minä seisoimme maanalaisella radalla siinä kohdin, missä se sukeltaa tunnelista esiin aivan Aldgate’n aseman edustalla. Kohtelias, punakka, vanha herra edusti rautatieyhtiötä.

»Tässä makasi nuoren miehen ruumis», sanoi hän osoittaen paikkaa noin kolmen jalan päässä kiskoista. »Se ei ollut voinut pudota ylhäältä, sillä nämä kaikki ovat, kuten näette, sileitä valleja. Siksi se on voinut tulla ainoastaan junasta, ja sen junan, mikäli me voimme päästä jäljille, on täytynyt kulkea ohitse keskiyön tienoissa maanantaina.»

»Onko vaunut tutkittu, olisiko niissä mitään väkivallan merkkejä?»

»Mitään sellaisia merkkejä ei ole eikä mitään pilettiä ole löydetty.»

»Eikö mitään ilmoitusta avoinna olleesta ovesta?»

»Ei mitään.»

»Me olemme saaneet uusia todistuksia tänä aamuna», sanoi Lestrade. »Eräs matkustaja, joka sivuutti Aldgate’n vakinaisessa keskikaupungille kulkevassa junassa noin 11,40 maanantaiyönä, selittää kuulleensa raskaan mätkähdyksen aivan kuin joku ruumis olisi pudonnut radalle juuri ennenkuin juna saapui asemalle. Oli kuitenkin sankka sumu, ja mitään ei voitu nähdä. Hän ei tehnyt siitä silloin mitään ilmoitusta. No mutta, mikä herra Holmesia vaivaa?»

Ystäväni seisoi tuijottaen jännittynyt ilme kasvoillaan rautatiekiskoja siihen kohtaan, missä ne kääntyivät ulos tunnelista. Aldgate on yhtymispaikka ja siinä on verkkokudos vaihteista. Näihin olivat hänen innokkaat, kysyväiset silmänsä kiinnitetyt, ja minä näin hänen terävillä, vilkkailla kasvoillaan tuon huulien yhteenpuristumisen, tuon sierainten värähtelyn ja raskaiden pensasmaisten kulmakarvojen yhteenvetäytymisen, jonka tunsin niin hyvästi.»

»Vaihteet», hän mutisi, »vaihteet.»

»Mitä niistä? Mitä tarkoitat?»

»Otaksun, ettei tämäntapaisessa systeemissä ole paljon vaihteita?»

»Ei, niitä on sangen vähän.»

»Ja yksi mutka myöskin. Vaihteet ja mutka. Kautta Jupiterin, jospa olisikin vain niin.»

»Mitä se on, Holmes? Onko sinulla vihiä jostakin?»

»Ajatus — otaksuma, ei muuta. Mutta tosiaan käy juttu mielenkiintoisemmaksi. Ainoa laatuaan, aivan ainoa laatuaan, ja kuitenkin miksikä ei? En näe mitään merkkiä verenvuodosta radalla.»

»Tuskin on ollutkaan.»

»Mutta ymmärtääkseni oli haava melkoisen suuri.»

»Luu oli murskautunut, mutta mitään suurta ulkonaista vammaa ei ollut.»

»Ja kuitenkin olisi voinut odottaa jonkinverran verta. Olisiko minun mahdollista tarkastaa junaa, jossa se matkustaja oli, joka kuuli putoamisen aiheuttaman mätkähdyksen sumussa?»

»Pelkään, ettei käy päinsä, herra Holmes. Juna on nyt hajoitettu ja vaunut jaeltu uudelleen.»

»Voin vakuuttaa teille, herra Holmes», sanoi Lestrade, »että jokainen vaunu on huolellisesti tutkittu. Minä näin sen itse.»

Ystäväni silmiinpistävimpiä ominaisuuksia oli se, että hän oli kärsimätön ollessaan tekemisissä älyltään itseään hitaampien henkilöiden kanssa.

»Sangen todennäköistä», sanoi hän kääntyen poispäin. »Voi sattua, etteivät ne olleet niitä vaunuja, joita minä halusin tutkia. Watson, me olemme tehneet kaiken, mitä olemme voineet täällä. Me emme enää tarvitse vaivata teitä, herra Lestrade. Minä luulen, että tutkimustemme täytyy nyt viedä meidät Woolwich’iin.»

Lontoon sillalla kirjoitti Holmes sähkösanoman veljelleen ja ojensi sen minulle, ennenkuin lähetti sen. Se kuului näin:

»Näen jotakin valoa pimeydessä, mutta se voi sammua. Joka tapauksessa ole hyvä ja lähetä lähetin mukana odottamaan paluuta Baker-kadulle täydellinen luettelo kaikista ulkomaalaisista vakoilijoista tai kansainvälisistä asiamiehistä, joiden tiedetään oleskelevan Englannissa, sekä täydellinen osoite. — Sherlock.»

»Siitä pitäisi olla apua, Watson», huomautti hän, kuume istuuduimme Woolwich’in junaan. »Me olemme tosiaan kiitollisuuden velassa veli Mycroft’ille siitä, että hän on johdattanut meidät rikosjuttuun, joka lupaa tulla todella merkitseväksi.»

Hänen innokkaat kasvonsa ilmaisivat jännittynyttä ja korkealle pingotettua tarmoa, joka osoitti minulle, että joku uusi ja ajatuksia herättävä asianhaara oli avannut eloisan ajatussarjan. Katso riippakorvaista ja luiruhäntäistä kettukoiraa sen maata loikoillessa koppinsa lähettyvillä ja vertaa sitä samaan koiraan sen juostessa silmät hehkuvina ja lihakset jännitettyinä jälkiä vainuten — sellainen muutos oli tapahtunut Holmesissa sitten aamun. Hän oli aivan toinen mies kuin tuo voimaton ja vetelehtivä olento, joka istui hiirenkarvaisessa yönutussa, joka vain muutama tunti sitten oli kierrellyt levottomasti sumun ympäröimää huonetta.

»Tässä on ainesta. Tässä on liikkumisalaa», sanoi hän. »Minä olin todella typerä, kun en ole ymmärtänyt sen mahdollisuuksia.»

»Vielä nytkin ovat ne minulle hämärät.»

»Loppu on minullekin hämärä, mutta minä olen saanut kiinni ajatuksen, joka voi johtaa meidät kauas. Miestä kohtasi kuolema muualla, ja hänen ruumiinsa oli vaunun katolla.»

»Katolla!»

»Merkillistä, eikö niin? Mutta ajattele tositapahtumia. On yhteensattuma, että se löydetään juuri siinä paikassa, missä juna kaareilee ja heiluu tullessaan käännekohtaan. Eikö siinä ole paikka, jossa voi edellyttää katolla olevan esineen putoavan? Käänne ei voisi vetää mitään esinettä junan sisältä. Joko putosi ruumis katolta tai on tapahtunut merkillinen yhteensattuma. Mutta ajattele nyt kysymystä verestä. Tietysti ei radalla tapahtunut mitään verenvuotoa, jos ruumis oli jo vuotanut verta muualla. Jokainen tosiasia itsessään herättää ajatuksia. Yhdessä niillä on moninkertainen voima.»

»Ja piletti myös todistaa samaa!» huudahdin minä.

»Aivan niin. Me emme osanneet selittää piletin puuttumista. Tämä selittäisi sen. Kaikki sopii yhteen.»

»Mutta otaksukaamme asianlaidan olevan näin. Olemme sittenkin yhtä kaukana hänen kuolemansa salaperäisen arvoituksen ratkaisusta. Se ei tosiaankaan käy yksinkertaisemmaksi, vaan yhä kummallisemmaksi.»

»Ehkä», sanoi Holmes miettiväisenä; »ehkä.» Hän vaipui hiljaiseen haaveiluun, jota kesti siihen saakka, kunnes hidaskulkuinen juna viimein ajoi Woolwich’in asemalle. Siellä hän huusi ajurin ja veti Mycroft’in paperin taskustaan.

»Meidän on tehtävä kokonainen kierros iltakäyntejä», sanoi hän. »Luullakseni vaatii herra James Walter ensiksi meidän huomiotamme.»

Tuon kuuluisan virkamiehen talo oli hieno huvila, jonka vihreät nurmikentät ulottuivat alas Thamesein asti. Kun tulimme sinne, oli sumu hälvenemässä ja heikko, välitön auringonvalo tunkeutui sen lävitse. Isännöitsijä tuli avaamaan soitettuamme.

»Herra James, herra!» sanoi hän juhlallisen näköisenä. »Herra James kuoli tänä aamuna.»

»Herranen aika!» huusi Holmes hämmästyksissään. »Kuinka hän kuoli?»

»Kenties haluaisitte astua sisälle, herra, ja tavata hänen veljensä, eversti Valentinen?»

»Kyllä, meidän on paras tehdä siten.»

Meidät johdettiin hämärästi valaistuun vierashuoneeseen, jossa seuraamme hetkistä myöhemmin liittyi muuan sangen pitkä, siro, vaaleapartainen, viidenkymmenen ikäinen mies, kuolleen tiedemiehen nuorempi veli. Hänen hurjat silmänsä, kirjavat poskensa ja kampaamaton tukkansa puhuivat kaikki äkkinäisestä iskusta, joka oli sattunut perheelle. Hän tuskin saattoi selvästi puhua siitä.

»Se oli tämä kamala häväistysjuttu», sanoi hän. »Veljeni, herra James, oli mies, joka oli sangen arka kunniastaan, eikä hän voinut elää yli sellaisen jutun. Se mursi hänen sydämensä. Hän oli aina niin ylpeä oman virkakuntansa voimasta, ja tämä oli musertava isku.»

»Me toivoimme, että hän olisi voinut antaa muutamia tietoja, jotka olisivat voineet auttaa meitä selvittämään juttua.»

»Minä vakuutan teille, että kaikki oli hänelle yhtä suuri salaisuus kuin teille ja meille kaikille. Hän oli jo antanut kaikki tietonsa poliisin käytettäviksi. Luonnollisesti ei hän epäillyt Cadogan West’in syyllisyyttä. Mutta kaikki muu oli käsittämätöntä.»

»Ettekö voi tuoda mitään uutta valoa juttuun?»

»Minä en itse tiedä mitään muuta kuin mitä olen lukenut tai kuullut. Minä en mitenkään halua olla epäkohtelias, herra Holmes, mutta tällä hetkellä me olemme sangen järkytettyjä, ja minun täytyy pyytää teitä jouduttamaan tätä haastattelua loppuun.»

»Tämä on tosiaan odottamaton käänne», sanoi ystäväni istuuduttuamme jälleen ajopeleihin. »Mietin, oliko kuolema luonnollinen vai surmasiko tuo vanhusraukka itse itsensä! Jos jälkimmäinen otaksuma olisi oikea, niin voisi sen käsittää merkiksi laiminlyödyn velvollisuuden synnyttämistä itsesyytöksistä. Se kysymys on meidän lykättävä tulevaisuuden ratkaistavaksi. Nyt poikkeamme Cadogan West’in kotiin.»

Pienessä, mutta hyvin hoidetussa talossa kaupungin laidassa asui murheellinen äiti. Vanha rouva oli liian sekaisin surusta ollakseen meille millään tavoin hyödyksi, mutta hänen rinnallaan oli kalpea nainen, joka esitti itsensä neiti Violet Westbury’ksi, vainajan kihlatuksi ja viimeiseksi, joka oli nähnyt hänet tuona kohtalokkaana yönä.

»Minä en voi selittää sitä, herra Holmes», sanoi hän. »Minä en ole voinut sulkea silmiäni murhenäytelmän tapahduttua, olen aina vain ajatellut ja ajatellut, yöt, päivät, mikä sen oikea merkitys voisi olla. Arthur oli maailman vilpittömin, kohteliain, isänmaallisin mies. Hän olisi ennemmin leikannut oikean kätensä poikki kuin myynyt valtiosalaisuutta, joka oli uskottu hänen säilytettäväkseni. Se on luonnotonta, mahdotonta, nurinkurista jokaisen mielestä, joka tunsi hänet.»

»Entä tosiasiat, neiti Westbury?»

»Niin, niin; myönnän, etten, voi selittää niitä.»

»Oliko hän jollain tavoin rahan puutteessa?»

»Ei; hänen tarpeensa olivat sangen pienet ja hänen palkkansa runsas. Hän oli säästänyt muutamia tuhansia ja meidän piti mennä naimisiin uuden vuoden aikaan.»

»Eikö hänessä ollut mitään merkkejä mielenkiihoituksesta? Kuulkaapa, neiti Westbury, olkaapa täysin avomielinen meille.»

Toverini nopea silmä oli keksinyt hänen tavassaan jonkinlaisen muutoksen. Nainen punastui ja epäröi.

»Niin», sanoi hän viimein. »Minulla oli se tunne, että hänen mieltään painoi jokin seikka.»

»Kauanko aikaa?»

»Vain viimeisen viikon ajan tai niille vaihein. Hän oli miettiväinen ja kiusaantunut. Kerran minä ahdistin häntä siitä. Hän myönsi, että oli tosiaan jotain ja että se koski hänen virkaelämäänsä. ‘Se on liian vakavaa minulle voidakseni puhua edes sinun kanssasi siitä’, sanoi hän. Minä en voinut saada tietää mitään muuta.»

Holmes näytti vakavalta.

»Jatkakaa, neiti Westbury. Vaikka se näyttäisi olevan häntä vastaankin, jatkakaa. Me emme voi sanoa, mihin se voi johtaa.»

»Todellakaan ei minulla ole muuta kertomista. Kerran tai kahdesti näytti minusta kuin hän olisi ollut kertomaisillaan minulle jotakin. Hän puhui eräänä iltana salaisuuden tärkeydestä, ja minä hiukan muistelen hänen sanoneen, että epäilemättä ulkomaalaiset vakoojat maksaisivat paljon saadakseen sen.»

Ystäväni kasvot kävivät yhä vakavammiksi.

»Onko muuta?»

»Hän sanoi, että me olemme leväperäisiä sellaisissa asioissa — että petturin olisi helppo saada suunnitelmat.»

»Aivan äskettäinkö hän teki sellaisen huomautuksen?»

»Niin, aivan äskettäin.»

»No, kertokaa meille nyt viimeisestä illasta.»

»Meidän piti mennä teatteriin. Sumu oli niin sankka, että ajurista ei ollut hyötyä. Me kävelimme, ja tiemme kulki aivan viraston läheltä. Äkkiä hän syöksyi pois sumuun.»

»Sanomatta sanaakaan?»

»Hän huudahti; siinä kaikki. Minä odotin, mutta hän ei palannut. Sitten minä kävelin kotiin. Seuraavana aamuna, sen jälkeen kuin virasto oli avattu, tultiin kyselemään. Noin kello kaksitoista kuulimme hirveän uutisen. Oi, herra Holmes, jos voisitte vain pelastaa hänen kunniansa! Se oli hänelle niin suuriarvoinen!»

Holmes pudisti päätään surullisena.

»Tule, Watson», sanoi hän, »tiemme kulkee muuanne. Seuraava pysähdyspaikkamme täytyy olla virastossa, josta paperit otettiin.»

»Oli kyllin musta jo ennen tämän nuoren miehen asia, mutta kyselymme tekevät sen vielä mustemmaksi», huomautti hän ajurin ajaa körötellessä eteenpäin. »Hänen lähestyvä avioliittonsa antaa aiheen rikokseen. Hän tahtoi tietysti rahaa. Ajatus oli hänen aivoissaan, koska hän puhui siitä. Hän teki tytöstä miltei rikostoverin kertomalla tälle suunnitelmastaan. Se on kaikki sangen pahasti.»

»Mutta varmaankin, Holmes, merkitsee luonnekin jotakin? Entä miksi hän jätti tytön kadulle ja syöksyi pois tehdäkseen valtiorikoksen?»

»Aivan niin. Voi tosiaan tehdä vastaväitteitä. Mutta niitä vastassa on hirveä juttu itse.»

Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä, oli meitä vastassa virastossa ja otti meidät vastaan sillä kunnioituksella, jonka toverini käyntikortti aina herätti. Hän oli laiha, juro, keski-ikäinen, silmälaseilla varustettu mies, jonka posket olivat kuopalla ja kädet vapisivat sen hermostuttavan jännityksen johdosta, jonka alaisena hän oli ollut.

»Asiat ovat huonosti, herra Holmes, sangen huonosti! Oletteko kuullut päällikön kuolemasta?»

»Me olemme juuri tulossa, hänen kodistaan.»

»Paikka on epäjärjestyksen vallassa. Päällikkö kuollut, Cadogan West kuollut, paperimme varastetut. Ja kuitenkin, sulkiessamme virastomme maanantai-iltana, oli meidän virastomme yhtä hyvässä kunnossa kuin mikä muu virasto tahansa. Hyvä Jumala, on kaameata ajatella sitä! Että West, josta vähimmin kaikista ihmisistä olisi sitä luullut, olisi tehnyt sellaisen rikoksen!»

»Te olette siis varma hänen syyllisyydestään?»

»Minä en voi nähdä mitään muuta keinoa selittää asia. Ja kuitenkin olisin minä luottanut häneen kuin itseeni.»

»Mihin aikaan suljettiin virasto maanantaina?»

»Kello viisi.»

»Suljitteko te sen?»

»Minä menen aina viimeisenä ulos.»

»Missä olivat suunnitelmat?»

»Tuossa kaapissa. Minä panin ne itse sinne.»

»Eikö rakennuksella ole minkäänlaista vartijaa?»

»On; mutta hänellä on muitakin virastoja vartioitavinaan. Hän on vanha sotamies ja mitä luotettavin mies. Hän ei nähnyt mitään sinä iltana. Mutta olihan sumu sangen sankka.»

»Otaksukaamme Cadogan Westin tahtoneen tulla rakennukseen virkatuntien jälkeen; hänhän olisi tarvinnut kolme avainta, eikö niin, ennenkuin voi päästä papereihin käsiksi.»

»Olisi kylläkin. Ulko-oven avaimen, viraston ja kaapin avaimen.»

»Vain herra James Walter’illa ja teillä oli nuo avaimet?»

»Minulla ei ollut mitään avaimia oviin, ainoastaan kaappiin.»

»Oliko herra James järjestyksen mies tavoiltaan?»

»Oli, luullakseni. Tiedän, mitä noihin kolmeen avaimeen tulee, että hän piti niitä aina samassa renkaassa. Minä olen usein nähnyt ne siellä.»

»Ja tuo rengas meni hänen mukanaan Lontooseen?»

»Hän sanoi niin.»

»Ja teidän avaimenne on aina ollut hallussanne?»

»Niin on, aina.»

»Siinä tapauksessa on West’illä, jos hän on syyllinen, täytynyt olla kaksoiskappale. Ja kuitenkaan ei hänen ruumiiltaan löydetty sellaista. Toinen kohta: jos joku tämän viraston kirjanpitäjä halusi myydä suunnitelmat, niin eikö olisi ollut yksinkertaisempaa jäljentää ne itse kuin ottaa alkuperäisiä, kuten nyt tehtiin?»

»Vaatisi melkoista teknillistä taitoa jäljentää suunnitelmia pätevästi.»

»Mutta minä otaksun, ettei herra James’illa eikä teillä eikä West’illä ollut vaadittavaa teknillistä taitoa?»

»Epäilemättä meillä oli, mutta pyydän, ettette vetäisi minua juttuun, herra Holmes. Mitä hyötyä on meidän tämäntapaisista arveluistamme, kun alkuperäiset suunnitelmat todella löydettiin West’iltä?»

»No niin, on tosiaan merkillistä, että hän olisi antautunut alttiiksi vaaralle ottamalla alkuperäiset, jos hän olisi turvallisesti voinut ottaa jäljennökset, mikä olisi yhtä hyvin vastannut hänen etujaan.»

»Merkillistä epäilemättä — ja kuitenkin hän teki siten.»

»Kaikki kyselyt tässä asiassa paljastavat jotakin selittämätöntä. Nyt puuttuu vielä kolme paperia. Ne ovat ymmärtääkseni juuri välttämättömät paperit.

»Niin on asianlaita.»

»Tahdotteko sillä sanoa, että joku, jolla on hallussaan nämä kolme paperia, voisi ilman noita seitsemää muuta rakentaa Bruce-Partington’in vedenalaisen?»

»Minä ilmoitin siten amiraliteetille. Mutta tänään olen tarkastanut uudelleen paperit, enkä ole siitä aivan varma. Eräässä takaisin saaduista papereista on piirrettynä kaksinkertaiset venttiilit itsesovittelevine lovineen. Ennenkuin muukalaiset ovat itse keksineet sen, eivät he voi rakentaa venettä. Tietysti he voivat pian voittaa sen vaikeuden.»

»Mutta nuo kolme puuttuvaa piirustusta ovat tärkeimmät?»

»Epäilemättä.»

»Luvallanne, luulen nyt tekeväni kierroksen koko tämän alueen ympäri. En nyt muista muuta, mitä minä haluaisin kysellä.»

Hän tutki kaapin lukon, huoneen, oven ja lopuksi akkunan rautaiset luukut. Vasta ollessamme ulkona nurmikolla heräsi hänen mielenkiintonsa voimakkaasti. Akkunan ulkopuolella oli laakeripensas ja useita sen oksia oli joko taivutettu tai taitettu. Hän tutki huolellisesti linssinsä avulla niitä ja senjälkeen eräitä hämäriä ja epäselviä merkkejä maassa sen alla. Lopuksi hän pyysi pääkirjanpitäjää sulkemaan rautaluukut ja osoitti minulle, että ne töin tuskin sulkeutuivat keskellä ja että kenen tahansa olisi mahdollista ulkopuolelta nähdä, mitä huoneessa tapahtui.

»Kolmen päivän viivytys on hävittänyt kaikki todistukset. Ne voivat merkitä jotakin tai ei mitään. Hyvä, Watson, en luule Woolwich’in voivan auttaa meitä edemmäs. Me olemme saaneet pienen sadon. Saammepa nähdä, käykö meidän Lontoossa paremmin.»

Kuitenkin saimme yhden lyhteen lisää satoomme, ennenkuin läksimme Woolwich’in asemalta. Matkalipputoimiston virkailija saattoi sanoa meille varmuudella nähneensä Cadogan West’in — jonka hän tunsi ulkonäöltä hyvin — maanantai-iltana, ja että tämä oli matkustanut junalla 8,15 Lontooseen Lontoon sillalle. Hän oli yksin ja osti kolmannen luokan menopiletin. Virkailijaa oli hämmästyttänyt hänen kiihtynyt ja hermostunut käytöksensä. Hän oli ollut niin säikähtynyt, että hän tuskin saattoi korjata rahat, jotka sai takaisin, ja virkailija oli auttanut häntä tässä. Silmäys aikatauluun osoitti, että juna 8,15 oli ensimmäinen, jolla West’in oli mahdollista lähteä jätettyään naisen noin 7,30.

»Rakentakaamme uudelleen, Watson», sanoi Holmes puolen tunnin vaitiolon jälkeen. »Minä en luule meillä milloinkaan yhteisten tutkimustemme joukossa olleen rikosjuttua, jonka jäljille olisi ollut vaikeampi päästä. Jokainen uusi edistysaskel, jonka voimme ottaa, paljastaa uuden aukon takana. Ja kuitenkin olemme varmaankin edistyneet kutakuinkin suuresti.

»Woolwich’issa tekemiemme tiedustelujen tulokset ovat, pääasiallisesti olleet nuorta Cadogan West’iä vastaan; mutta todistukset akkunan luona viiltäisivät hänelle suotuisampaan otaksumaan. Otaksukaamme, esimerkiksi, että häntä oli lähestynyt joku ulkomaalainen asiamies. Se on voinut tapahtua sellaisten takauksien vallitessa, jotka estivät häntä puhumasta siitä, ja kuitenkin askarruttivat hänen ajatuksiaan siihen suuntaan, jonka hänen huomautuksensa morsiamelleen ilmaisivat. Hyvä. Nyt tahdomme otaksua, että hän mennessään teatteriin tuon nuoren naisen kera äkkiä sumussa näki vilahdukselta tämän saman asiamiehen kulkevan virastoon päin. Hän oli tulinen mies ja ripeä päätöksissään. Kaikki sai väistyä velvollisuuden tieltä. Hän seurasi miestä, pääsi akkunan luo, näki asiapaperien viennin ja ajoi takaa varasta. Täten voitamme sen vastaväitteen, ettei kukaan ottaisi alkuperäisiä, jos hän voi tehdä jäljennökset. Tämän ulkopuolella olevan täytyi ottaa alkuperäiset. Niin pitkälle on se johdonmukaista.»

»Mikä on seuraava askel?»

»Sitten tulemme vaikeuksiin. Kuvittelisi sellaisten olosuhteiden vallitessa nuoren Cadogan West’in ensimmäisen toimenpiteen olleen ottaa kiinni varas ja tehdä hälyytys. Miksi hän ei tehnyt siten? Olisikohan paperien varas voinut olla ylempi virkamies? Se selittäisi West’in käytöksen. Tai olisiko varas päässyt West’iä pakoon sumussa ja West lähtenyt Lontooseen ennättääkseen ehkäisemään häntä pääsemästä omaan asuntoonsa, otaksuen silloin hänen tienneen, missä se asunto oli? Vaatimus mahtoi olla kovin pakottava, koska hän jätti tyttönsä seisomaan sumuun eikä ensinkään yrittänyt antaa hänelle tietoja. Tässä kadotamme jäljet, on olemassa ammottava kuilu kaikkien otaksumien ja sen seikan välillä, että West’in ruumis makasi keskikaupungin junan katolla, taskussa seitsemän paperia. Nyt on vaistoni ryhdyttävä tehtävään toisesta päästä. Jos Mycroft on antanut meille osoiteluettelon, niin meidän lienee mahdollista saada käsiimme miehemme ja seurata kaksia jälkiä yksien asemesta.»

---

Tosiaankin odotti meitä kirje Baker-kadulla. Hallituksen lähetti oli tuonut sen pikaisesti. Holmes katsahti sitä ja heitti sen minulle.

»On paljon pikku väkeä, mutta harvoja, jotka voisivat käsitellä niin suurta asiaa. Ainoat huomion arvoiset ovat Adolph Meyer, Great George-katu 13, Westminster; Louis La Rothière, Campden Mansions, Notting Hill; ja Hugo Oberstein, Caulfield Gardens, Kensington. Viimemainitun tiedettiin olleen kaupungissa maanantaina ja nyt kerrotaan hänen matkustaneen. Olen iloinen kuullessani sinun nähneen hiukan valoa. Ministeristö odottaa sinun lopullista kertomustasi mitä suurimmalla levottomuudella. Korkeimmasta paikasta on saapunut painavia esityksiä. Valtion koko poliisivoima on takanasi, jos sitä tarvitsisit. —

Mycroft.»

»Pelkään», sanoi Holmes hymyillen, »etteivät kuningattaren kaikki hevoset ja kaikki miehet voi auttaa tässä asiassa.» Hän oli levittänyt auki suuren Lontoon karttansa ja kumartui innokkaana sitä tarkastamaan. »Hyvä, hyvä», sanoi hän heti huudahtaen tyytyväisyydestä, »asiat kääntyvät vihdoinkin meille hiukan myötäisiksi. No niin, Watson, luulen vilpittömästi meidän lopultakin selvittävän sen.» Hän läimäytti minua olalle äkkinäisessä hilpeyden puuskassa. »Nyt menen ulos vain ottaakseni selvää paikoista. En tahdo tehdä mitään ilman uskottua toveriani ja elämäkertani kirjoittajaa. Jää sinä tänne ja on luultavaa, että näet minut jälleen tunnin tai parin kuluttua. Jos aika käy pitkäksi, ota paperia ja kynää ja ala kertomuksesi siitä, kuinka me pelastimme valtion.»

Minä tunsin heijastuksen hänen ylpeydestään omassa mielessäni, sillä tiesin hyvin, ettei hän poikkeaisi niin kauas tavallisesta käytöksensä yksivakaisuudesta, ellei riemuun olisi kyllin syytä. Minä odotin koko pitkän marraskuun illan kärsimättömänä hänen paluutaan. Vihdoin, hiukan jälkeen yhdeksän, saapui eräs lähetti tuoden kirjeen:

»Syön päivällistä Goldini’n ravintolassa, Gloucester Road’illa Kensingtonissa. Ole hyvä ja tule luokseni sinne. Tuo mukanasi päällystakki, salalyhty, taltta ja revolveri — S. H.»

Se oli sievoinen varustus kunnioitettavan kaupunkilaisen kantaa hämärien, sumunverhoamien katujen lävitse. Minä tuppasin ne kaikki tarkoin päällystakkiini ja ajoin suoraa päätä ilmoitettuun paikkaan. Siellä istui ystäväni pienen, pyöreän pöydän ääressä komean italialaisen ravintolan oven lähellä.

»Oletko syönyt mitään? Sitten juo kanssani kahvia ja curacao’a. Koettelepa omistajan sikaria. Ne ovat vähemmän myrkyllisiä kuin voisi odottaa. Onko sinulla vehkeet?»

»Ne ovat täällä, päällysnutussani.»

»Oivallista. Annapas kun kerron sinulle lyhyesti; mitä olen tehnyt, ja hiukan viittaan siihen, mitä olen tekemäisilläni. Nyt sinulle pitää olla selvänä, että tämän nuoren miehen ruumis asetettiin junan katolle. Se kävi selväksi sinä hetkenä, jolloin totesin sen tosiasian, että hän oli pudonnut katolta eikä vaunusta.»

»Eikö sitä olisi voitu pudottaa sillalta?»

»Minä sanoisin sen mahdottomaksi. Jos tutkit katot, olet näkevä niiden olevan hieman pyöristettyjä eikä niiden ympärillä ole aitausta. Senvuoksi voimme sanoa varmuudella, että nuori Cadogan West oli asetettu katolle.»

»Kuinka hänet oli voitu asettaa sinne?»

»Juuri siihen kysymykseen oli meidän vastattava. On vain, yksi mahdollinen keino. Tiedät, että maanalainen rautatie kulkee tunneleista vapaana muutamin paikoin Westend’issä. Minä muistin hämärästi, että olin matkustaessani sitä tietä nähnyt sattumalta akkunoita pääni päällä. Nyt oleta junan pysähtyneen sellaisen akkunan alla. Olisiko mitenkään vaikeata asettaa ruumis katolle?»

»Se näyttää sangen vähän luultavalta.»

»Meidän on palattava siihen vanhaan aksiomiin, että kun kaikki muut mahdolliset asianhaarat puuttuvat, niin sen mikä jää jäljelle, oli se sitten miten uskomatonta hyvänsä, täytyy olla totta. Tässä ovat kaikki muut mahdollisuudet puuttuneet. Kun huomasin johtavassa asemassa olevan kansainvälisen asiamiehen, joka oli juuri lähtenyt Lontoosta, asuvan eräässä talorivissä, joka oli maanalaisen rautatien vieressä, ilostuin niin kovin, että sinä hiukan hämmästyit minun äkkinäistä riemuani.»

»Oi, siitäkö se johtui todellakin?»

»Niin, siitä. Herra Hugo Oberstein, Caulfield Gardens 13, oli tullut mielenkiintoni esineeksi. Minä alotin toimintani Gloucester Road’in asemalta, missä eräs avulias virkailija käveli kanssani pitkin rataa ja salli minun saada tyydytyksekseni tietää ei ainoastaan, että Caulfield Garden’in taka-akkunat antavat radalle, vaan myös sen tärkeämmän tosiasian, että erään suuremman rautatien yhtymäkohdassa pysähdytetään maanalaiset junat usein juuri sillä kohdalla muutamaksi minuutiksi.»

»Oivallista, Holmes! Sinä olet päässyt perille!»

»Niin pitkälle, niin pitkälle, Watson. Me edistymme, mutta päämäärä on kaukana. No niin, nähtyäni Caulfield Garden’in takaosan menin katsomaan etusivua ja tulin vakuutetuksi siitä, että lintu oli kuitenkin lentänyt pois. Se on melkoisen suuri talo, jonka ylimmät huoneet ovat sisustamattomat, mikäli minä voin arvioida. Oberstein asui siellä yhden ainoan kamaripalvelijan kera, joka oli luultavasti liittolainen ja jolla oli hänen täydellinen luottamuksensa. Meidän on pidettävä mielessämme, että Oberstein on matkustanut mannermaalle käyttämään saalistaan, mutta hän ei edes ajatellut pakoa, sillä hänellä ei ollut mitään syytä pelätä vangitsemiskäskyä, eikä varmaan hänen mieleensäkään juolahtanut ajatus asianharrastajan toimeenpanemasta kotitarkastuksesta. Kuitenkin aiomme tehdä juuri sen.»

»Emmekö voisi hankkia vangitsemiskäskyä ja laillistuttaa sitä?»

»Tuskinpa vain.»

»Mitä voimme tehdä?»

»Emme voi sanoa, mitä kirjeenvaihto voisi saada aikaan tässä.»

»Minä en pidä siitä, Holmes.»

»Rakas ystäväni, sinun tulee olla vahdissa kadulla. Minä suoritan rikollisen osan. Ei ole nyt aikaa menetettävänä pikkuseikkoihin. Ajattelepa Mycroft’in kirjettä, amiraliteettiä, ministeristöä, ylhäistä henkilöä, joka odottaa uutisia. Meidän on pakko mennä.»

Vastaukseni oli, että nousin pöydästä.

»Olet oikeassa, Holmes. Meidän on pakko mennä.»

Hän hypähti seisoalleen ja pudisti kättäni.

»Tiesin, ettet peräytyisi lopultakaan», sanoi hän ja hetken ajan näin hänen silmissään jotakin, joka muistutti hellyyttä enemmän kuin mikään ilme, jota olen milloinkaan nähnyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas oma käskevä, käytännöllinen itsensä.

»Sinne on noin puoli penikulmaa, mutta ei ole mitään kiirettä. Kävelkäämme», sanoi hän. »Älä pudota vehkeitä, pyydän. Sinun vangitsemisesi epäluulonalaisena henkilönä olisi mitä onnettomin käänne.»

Caulfield Gardens oli noita leveäpäätyisiä, pylväillä ja pylväskäytävällä varustettuja talorivejä, jotka ovat niin silmiinpistävä tuote Victorian hallitusajan keskikaudelta Lontoon Westend’issä. Viereisessä asumuksessa näytti olevan lasten kutsut, sillä nuorten äänien iloinen sorina ja pianon rimputus kaikui yössä. Sumua oli yhä kaikkialla, kätkien meidät ystävälliseen verhoonsa. Holmes oli sytyttänyt lyhtynsä ja valaisi sen loistolla jykevää ovea.

»Tämä on vakava tehtävä», sanoi hän. »Se on varmaankin yhtä hyvin salvattu kuin lukittu. Meidän on paras mennä pihalle. Siellä on oivallinen kaarikäytävä tuolla alhaalla sen tapauksen varalta, että liian virkaintoinen poliisi sekaantuisi asiaan. Anna minulle kätesi, Watson, ja minä teen samoin sinulle.»

Minuutin kuluttua olimme molemmat pihalla. Tuskin olimme ennättäneet synkkään varjoon, ennenkuin poliisin askeleet kuuluivat sumusta ylhäältä. Kun niiden pehmeä rytmi hälveni pois, kävi Holmes alemman oven kimppuun. Minä näin hänen kumartelevan ja ponnistelevan, kunnes se kovalla ryskeellä lensi auki. Me juoksimme pimeään käytävään sulkien pihalle johtavan oven takanamme. Holmes kulki edellä mutkikkaita, matottomia portaita. Hänen lyhtynsä keltainen pieni valovirta loisti matalaan akkunaan.

»Kas tässä olemme, Watson — tämän täytyy olla juuri se.» Hän avasi sen ja hänen tätä tehdessään kuului matala karhea surina, joka kasvoi kasvamistaan äänekkääksi mylvinäksi junan syöksyessä ohitsemme pimeydessä. Holmes kuljetti valoaan pitkin akkunan aluspuuta. Se oli paksun noen peitossa, joka oli noussut ohikulkevista vetureista, mutta mustaa pintaa oli toisin paikoin töhritty ja hangattu.

»Voit nähdä, missä he pitivät ruumista. Hei, Watson, mitä tämä on? Ei voi olla epäilystäkään siitä, ettei tämä olisi verta.» Hän osoitti epäselviä erivärisiä pilkkuja akkunan puuaineessa. »Tässä sitä on myöskin portaiden kivillä. Todistus on täydellinen. Olkaamme täällä siksi kunnes joku juna pysähtyy.»

Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Juuri seuraava juna ähkyi tunnelista ulos, kuten ennen, mutta hiljensi vauhtiaan päästyään aukealle, ja sitten, jarrujen vikistessä pysähtyi allamme. Akkunan reunukselta ei ollut neljää jalkaakaan vaunujen katolle. Holmes sulki oven pehmeästi.

»Sikäli olemme julistetut syyttömiksi», sanoi hän. »Mitä arvelet siitä,
Watson?»

»Mestarinäyte. Et ole milloinkaan kohonnut korkeammalle.»

»En voi olla yhtä mieltä kanssasi siitä asiasta. Siitä hetkestä lähtien, jolloin kuvittelin mielessäni ruumiin olleen katolla, mikä ei tosiaan ollutkaan vaikea kuvitella, seurasi loppu välttämättömästä. Ellei juttuun olisi sekaantunut niin tärkeitä asioita, olisi se tällä asteella merkityksetön. Vaikeutemme ovat yhä edessämme. Mutta kenties me voimme täältä löytää jotakin, joka voi auttaa meitä.»

Me olimme kiivenneet keittiön portaita ja asetuimme ensimmäisessä kerroksessa sijaitseviin huoneisiin. Yksi oli ruokailuhuone, jäykästi kalustettu eikä siinä ollut mitään mielenkiintoista. Jäljellä oleva huone osoittautui lupaavammaksi, ja seuralaiseni ryhtyi järjestelmälliseen tutkimiseen. Siellä oli sikin sokin kirjoja ja papereita, ja sitä oli ilmeisesti käytetty työhuoneena. Nopeasti ja järjestelmällisesti käänsi Holmes nurin narin laatikon toisensa perästä ja kaapin toisensa jälkeen, mutta hänen ankaria kasvojaan ei valaissut ainoakaan menestyksen sytyttämä välkähdys. Tunnin kuluttua ei hän ollut pitemmällä kuin alkaessaan.

»Tuo viekas koira on peittänyt jälkensä», sanoi hän. »Hän ei ole jättänyt mitään syyttämään itseään rikoksesta. Hänen vaarallinen kirjeenvaihtonsa on hävitetty tai viety pois. Tämä on viimeinen mahdollisuutemme.»

Se oli pieni tinainen kassa-arkku kirjoituspöydällä. Holmes mursi sen auki talttansa avulla. Siellä oli useita paperirullia, jotka oli kirjoitettu täyteen kuvioita, ja laskelmia ilman ainoatakaan viittausta, joka olisi osoittanut, mihin ne kuuluivat. Uudistuvat sanat »vedenpaine» ja »paine neliötuumaa kohti» viittasivat mahdollisesti vedenalaiseen. Holmes heitti ne kaikki kärsimättömänä syrjään. Jäljelle jäi vain muuan kuori, jonka sisällä oli joitakin pieniä sanomalehtileikkeleitä. Hän pudisteli ne pöydälle ja äkkiä minä näin hänen innokkaista kasvoistaan, että hänessä oli syttynyt toiveita.

»Mitä tämä on, Watson? Hä? Mitä tämä on? Luettelo tiedonannoista erään sanomalehden ilmoituksissa. Daily Telegraph’in sekalaisten ilmoitusten palsta painosta ja paperista päättäen. Ei mitään päivämäärää — mutta tiedot järjestäytyvät itsestään. Tämän täytyy olla ensimmäinen:

‘Toivoin saavani kuulla pikemmin. Ehtoihin suostuttu. Kirjoita täydellisesti kortilla ilmoitetulla osoitteella. — Pierrot.’

»Sitten seuraa: ‘Liian sekava kuvailtavaksi. Täytyy saada täydellinen kertomus. Tavara odottaa sinua kunhan esineet ovat luovutetut. — Pierrot.’

»Sitten tulee: ‘Asia on kiireellinen. On pakko peruuttaa tarjous, ellei sopimusta täytetä. Tee kirjeellisesti sopimus. Vahvistan ilmoituksella. — Pierrot.’

»Lopuksi: ‘Maanantai-iltana kello yhdeksän jälkeen. Kaksi koputusta. Vain me. Älä ole niin epäluuloinen. Maksu kovassa rahassa, kun tavarat on luovutettu. — Pierrot.’

»Tosiaankin täydellinen todistus, Watson. Jospa vain voisimme päästä käsiksi toisessa päässä olevaan mieheen!» Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena naputellen sormillaan pöytään. Lopulta hän hypähti seisomaan.

»No niin, kenties se loppujen lopuksi ei olekaan niin vaikeata. Täällä ei ole enää mitään tekemistä, Watson. Luulen, että voimme ajaa Daily Telegraph’in toimistoon ja siten päättää hyvän päivätyön.»

---

Mycroft Holmes ja Lestrade olivat tulleet sovittuun aikaan aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä luoksemme ja Sherlock Holmes oli kertonut heille edellisen päivän toimet. Ammattipoliisi pudisti päätään, kun tunnustimme tehneemme murtovarkauden.

»Näitä emme voi tehdä poliisilaitoksella, herra Holmes», sanoi hän. »Ei ihme, että saavutatte suurempia tuloksia kuin me. Mutta näinä päivinä te tulette menemään liian pitkälle ja saatte nähdä itsenne ja ystävänne pulassa.»

»Englannin, kodin ja kauneuden puolesta — hä, Watson? Marttyyrejä isänmaan alttarilla. Mutta mitä sinä siitä ajattelet, Mycroft?»

»Oivallista, Sherlock! Ihailtavaa! Mutta miten aiot menetellä?»

Holmes otti Daily Telegraph’in, joka oli pöydällä.

»Oletteko nähneet Pierrot’n ilmoitusta tänään?»

»Mitä? Uusiko?»

»Niin, tässä se on: ‘Tänä iltana. Sama aika. Sama paikka. Kaksi naputusta. Äärettömän tärkeätä. Oma turvallisuutesi vaarassa. — Pierrot.’»

»Kautta Yrjänän!» huudahti Letsrade. »Jos hän vastaa tuohon, olemme saaneet hänet kiinni!»

»Niin minäkin ajattelin pannessani ilmoituksen. Luulen, että jos te molemmat voisitte asettaa asianne niin, että tulisitte noin kello kahdeksan Caulfield Gardens’iin, saattaisimme mahdollisesti päästä hiukan lähemmäksi ratkaisua.»

---

Eräs Sherlock Holmes’in silmiinpistävimpiä luonteenominaisuuksia oli hänen kykynsä lakkauttaa aivonsa toimimasta ja siirtää ajatuksensa keveämpiin asioihin, kun hän vain oli tullut vakuutetuksi, ettei voinut enää työskennellä edistyäkseen. Muistaakseni hän syventyi koko tuoksi muistettavaksi päiväksi kirjoitelmaan Lassuksen polyfonisista moteteista.

Minulla puolestani ei ollut tätä irtautumiskykyä ja päivä tuntui senvuoksi loppumattoman pitkältä. Tehtävän suuri kansallinen tärkeys, korkeissa piireissä vallitseva jännitys, koko luonne kokeessa, jota olimme tekemässä — kaikki yhdessä vaikuttivat hermostooni. Minusta tuntui vapauttavalta, kun me vihdoin, kevyen päivällisen jälkeen, lähdimme retkellemme. Lestrade ja Mycroft kohtasivat meidät sopimuksen mukaan Gloucester Road’in asemalla. Oberstein’in talon pihalle vievä ovi oli jätetty auki edellisenä yönä ja minun oli pakko, kun Mycroft Holmes ehdottomasti ja pahastuneena kieltäytyi kiipeämästä aitauksen ylitse, mennä sisään ja avata etuhuoneen ovi. Kello yhdeksän istuimme kaikki työhuoneessa odottaen kärsivällisesti miestämme.

Kului tunti ja vielä toinenkin. Kun kello löi yksitoista, näytti suuren kirkonkellon täsmällinen lyönti soivan toiveittemme hautalaulua. Lestrade ja Mycroft vääntelivät istuimillaan ja katsahtivat kahdesti minuutissa kellojansa. Holmes istui hiljaisena ja tyynenä, silmäluomet puoleksi suljettuina, mutta joka aisti herkkänä. Hän kohotti päätään äkkinäisellä nykäyksellä.

»Hän tulee», sanoi hän.

Oven takaa oli kuulunut hiipiviä askeleita. Nyt ne palasivat. Me kuulimme ulkopuolelta haparoivaa ääntä ja sitten kaksi terävää naputusta oven koputtajalla. Holmes nousi viitaten meitä jäämään istumaan. Etuhuoneen kaasu oli vain pieni valopiste. Hän avasi ulko-oven, ja sitten, kun tumma olento hiipi hänen ohitseen, sulki ja lukitsi hän sen. »Tätä tietä», kuulimme hänen sanovan, ja hetkistä myöhemmin seisoi miehemme edessämme. Holmes oli seurannut aivan hänen kintereillään, ja kun mies kääntyi huudahtaen hämmästyksestä ja säikähdyksestä, tarttui Holmes häntä kaulukseen ja heitti hänet takaisin huoneeseen. Ennenkuin vankimme oli jälleen saavuttanut tasapainonsa, oli ovi suljettu, ja Holmes seisoi selkä sitä vasten. Mies katsoa tuijotti ympärilleen, kompastui ja kaatui tajuttomana lattialle. Sysäyksessä hänen leveälierinen hattunsa lensi pois hänen päästään, hänen kaulaliinansa valahti pois hänen huuliltaan ja siinä näkyivät eversti Valentine Walter’in pitkä, vaalea parta ja pehmeät, hienot kasvonpiirteet.

Holmes vihelsi yllätettynä.

»Tällä kertaa voit kirjoittaessasi merkitä minut aasiksi, Watson», sanoi hän. »Tämä ei ollut se lintu, jota minä etsin.»

»Kuka hän on?» kysyi Mycroft innokkaasti.

»Herra James Walterin nuorempi veli, vedenalaisen virkakunnan päämies. Niin, niin; minä näen, millaiset kortit ovat. Hän on tointumassa. Luullakseni on parasta, että jätätte tämän tutkimuksen minulle.»

Me olimme kantaneet maassa makaavan ruumiin sohvalle. Nyt nousi vankimme istualleen, katsahti ympärilleen kauhistunein ilmein ja pyyhkäisi kädellään otsaansa ikäänkuin henkilö, joka ei voi uskoa omia aistejaan.

»Mitä tämä on?» kysyi hän. »Minä tulin tänne tervehtimään herra Oberstein’iä.»

»Kaikki on tunnettua, eversti Walter», sanoi Holmes. »Kuinka englantilainen herrasmies voi käyttäytyä sillä tavoin, on minulle käsittämätöntä. Mutta koko teidän kirjevaihtonne Oberstein’in kanssa ja suhteenne häneen on meidän tiedossamme. Samaten ovat myös nuoren Cadogan West’in kuolemaa koskevat asianhaarat. Sallikaa minun neuvoa teitä hankkimaan itsellenne edes se pieni luottamus, minkä katumus ja tunnustaminen voivat synnyttää, koska on olemassa vielä muutamia yksityisseikkoja, jotka voimme saada tietää vain teidän huuliltanne.»

Mies voihkaisi ja kätki kasvonsa käsiinsä. Me odotimme, mutta hän pysyi vaiti.

»Minä voin vakuuttaa teille», sanoi Holmes, »että tärkeimmät asiat ovat jo tunnetut. Me tiedämme, että te olitte rahapulassa; että te otitte jäljennöksen veljenne hallussa olevista avaimista; ja että ryhdyitte kirjevaihtoon Oberstein’in kanssa, joka vastasi kirjeisiinne Daily Telegraph’in ilmoitussarakkeessa. Me tiedämme, että menitte virastoon sumussa maanantai-iltana, mutta että nuori Cadogan West näki teidät ja seurasi teitä, Cadogan West, jolla oli luultavasti joku syy jo entuudestaan epäillä teitä. Hän näki teidän varkautenne, mutta ei voinut nostaa hälyytystä, koska oli varsin mahdollista, että te olitte ottanut paperit veljellenne Lontooseen. Jättäen kaikki yksityiset hommansa, kuten kunnon kansalainen, jommoinen hän oli, hän seurasi teitä läheltä sumussa ja pysyi kintereillänne siksi kunnes saavuitte juuri tähän taloon. Silloin hän sekaantui asiaan ja silloin te, eversti Walter, lisäsitte petokseen hirveämmän rikoksen, nimittäin murhan.»

»Minä en sitä tehnyt! Minä en sitä tehnyt! Jumalan edessä vannon, etten tehnyt!» huudahti kurja vankimme.

»Kertokaa siis meille, kuinka Cadogan West menetti henkensä, ennenkuin te asetitte hänet junan vaunun katolle.»

»Tahdon kertoa. Vannon teille kertovani. Minä tein kaiken muun. Tunnustan sen. Se tapahtui aivan kuten te sanotte. Arvopaperipörssi — velka oli maksettava. Minä tarvitsin rahaa kipeästi. Oberstein tarjosi minulle viisituhatta. Se tapahtui pelastaakseni itseni häviöstä. Mutta murhaan olen minä yhtä syytön kuin te.»

»Mitä sitten tapahtui?»

»Hänellä oli epäilyksensä ennen, ja hän seurasi minua, kuten kuvailitte. En tiennyt siitä mitään, ennenkuin vasta ovella. Sumu oli sakea, eikä voitu nähdä kolmen kyynärän päähän. Minä olin naputtanut kolmasti ja Oberstein oli tullut ovelle. Tuo nuori mies syöksyi esiin ja vaati tietoonsa, mitä aioimme tehdä papereilla. Oberstein’illä oli lyhyt hengenpelastuskone. Hänellä oli se aina muassaan. Kun West väkivalloin tunkeutui jäljessämme taloon, löi Oberstein häntä päähän. Isku oli kohtalokas. Hän kuoli viiden, minuutin kuluttua. Siinä hän makasi etuhuoneessa, ja me olimme aivan ymmällä mitä tehdä. Silloin Oberstein keksi tämän ajatuksen junista, jotka pysähtyivät hänen taka-akkunansa alle. Mutta ensiksi hän tarkasti paperit, jotka olin tuonut. Hän sanoi kolme niistä olevan tärkeitä, ja että hänen täytyi pitää ne. ‘Te ette voi pitää niitä’, sanoin. ‘Woohvich’issa nousee kauhea melu, jollei niitä viedä takaisin.’ ‘Minun täytyy pitää ne’, sanoi hän, ‘sillä ne ovat niin teknillisiä, että on mahdotonta siinä ajassa ottaa jäljennöksiä.’ ‘Silloin niiden kaikkien yhdessä täytyy vaeltaa takaisin tänä yönä’, sanoin. Hän mietti hetkisen, ja sitten hän huudahti keksineensä keinon. ‘Kolme pidän minä’, sanoi hän. ‘Toiset pistän tämän nuorukaisen taskuun. Kun hänet löydetään, pannaan koko juttu luultavasti hänen laskuunsa.’ Minä en voinut keksiä mitään muuta keinoa päästä pulasta, joten teimme hänen ehdotuksensa mukaisesti. Me odotimme puoli tuntia, ennenkuin juna pysähtyi. Oli niin sakea sumu, ettei voinut nähdä mitään, eikä meidän ollut ensinkään vaikeata vierittää West’in ruumista junan päälle. Siihen loppui juttu, mikäli minä tiedän.»

»Entä veljenne?»

»Hän ei sanonut mitään, mutta hän oli kerran yllättänyt minut kopeloimassa avaimiaan, ja luulen hänen epäilleen. Minä luin hänen silmistään, että hän epäili. Kuten tiedätte, ei hän enää milloinkaan pitänyt päätään pystyssä!»

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Mycroft Holmes katkaisi sen.

»Ettekö voi korjata asiaa? Se keventäisi omaatuntoanne ja mahdollisesti myös rangaistustanne.»

»Miten minä voisin korjata sitä?»

»Missä on Oberstein papereineen?»

»Minä en tiedä.»

»Eikö hän antanut mitään osoitetta?»

»Hän sanoi, että Hotel du Louvre’en Parisissa osoitetut kirjeet mahdollisesti saapuisivat hänelle.»

»Siinä tapauksessa on korjaaminen vielä teidän vallassanne», sanoi Sherlock Holmes.

»Tahdon tehdä kaikki voitavani. Minä en tunne tätä ihmistä kohtaan mitään erikoista hyvänsuopeutta. Hän on ollut syynä minun turmiooni ja rappeutumiseeni.»

»Tässä on paperia ja kynä. Istukaa tämän pulpetin ääreen ja kirjoittakaa saneluni mukaisesti. Osoittakaa kuoret annetulla osoitteella. Se on oikein. Nyt kirje: ‘Rakas herra! — Mitä tulee kauppasopimukseemme, lienette epäilemättä huomannut nyttemmin, että eräs tärkeä yksityisseikka puuttuu. Minulla on piirustus, joka tekee sen täydelliseksi. Tämä on kuitenkin saattanut minulle erikoista vaivaa, ja minun täytyy pyytää teiltä vielä viiden sadan punnan ennakkomaksua. Minä en tahdo uskoa sitä postiin enkä ottaa vastaan muuta kuin kultaa tai seteleitä. Minä tulisin luoksenne ulkomaille, mutta se herättäisi huomiota, jos nyt lähtisin maasta. Senvuoksi odotan kohtaavani Teidät tupakkahuoneessa Charing Cross’in hotellissa kello kaksitoista lauantaina. Muistakaa, että otan vain kultaa tai englantilaisia seteleitä.’ Tuo riittää sangen hyvin. Minua hämmästyttää suuresti, ellei se tuo miestämme.»

Ja niin se toikin. On historiallinen tapahtuma — sen kansan salaisen historian, joka on usein niin paljon läheisempi ja mielenkiintoisempi kuin sen julkiset ajantiedot — että Oberstein, innoissaan täyttämään elämänsä päätehtävän, meni ansaan ja joutui viideksitoista vuodeksi virumaan brittiläiseen vankilaan. Hänen matkalaukustaan löytyivät korvaamattomat Bruce-Partington’in suunnitelmat, jotka hän oli aikonut tarjota myytäväksi Europan kaikkiin laivastokeskuksiin.

Eversti Walter kuoli vankeudessa tuomionsa toisen vuoden lopulla. Mitä Holmes’iin tulee, palasi hän virkistyneenä jatkamaan kirjoitelmaansa Lassuksen polyfonisista moteteista, jonka asiantuntijat sanovat olevan tyhjentävän lausunnon asiasta. Muutamia viikkoja myöhemmin kuulin sattumalta ystäväni viettäneen päivän Windsor’issa, mistä hän palasi erittäin hieno smaragdinen koristeneula mukanaan. Kun kysyin, oliko hän ostanut sen, vastasi hän, että se oli lahja eräältä armolliselta naiselta, jonka hyväksi hänellä kerran oli ollut onni suorittaa eräs pieni palvelus. Hän ei sanonut muuta; mutta minä kuvittelen voivani arvata tuon ylevän naisen nimen, enkä ensinkään epäile tuon smaragdineulan ikuisesti pysyttävän ystäväni mielessä Bruce-Partington’in suunnitelma koskevan jutun.