Prologi
— Kivääreille!
Aivan itsestään, tuolla tottumuksella, jolla täytetään komennot, komppanian synkkä joukko järjestyi ryhmärivistöön.
Yö lähestyi kolkkona ja kylmänä, pitkien vesiviirujen halkomana. Oli satanut koko päivän. Aukeaman keskellä sameat vesilätäköt kuvastelivat ruosteen väristä taivasta.
Kuului komennus: Eteenpäin!
Pieni joukko läksi marssimaan. Minä etummaisena.
Metsän reunassa kohosi huvimaja, kahdeksannentoista vuosisadan hupaisa tuote; pari kolme kranaattia oli vikuuttanut sen sivuja. Alimman kerroksen suuren huoneen kynttiläkruunut säteilivät valoaan korkeiden ikkunoiden lävitse niiden laseissa monistuen ja tekivät tämän lokakuun myöhäisillan vieläkin synkemmäksi ja pimeämmäksi.
Viisi tai kuusi pitkäkaapuista varjoa piirtyi ulkona tätä valoa vasten.
— Mikä komppania, luutnantti?
— 24:s 218:nnesta, herra kenraali.
— Tekö miehitätte Blanc-Sablon’in juoksuhaudat?
— Me, herra kenraali.
— Hyvä. Heti kun miehenne ovat sijoitetut, menette hakemaan määräykset komennuspaikasta. Pataljoonanne päälliköllä on ne… Toivotan menestystä.
— Kiitän, herra kenraali.
Hämärässä miehet näyttivät kummallisilta, kyttyräselkäisiltä hahmoilta, sauvojensa yli kumartuneina ja selässä reput, joihin he olivat kasanneet mitä erilaisimpia esineitä. Juoksuhauta on kuin autio saari. Ei tiedä mitä kaikkea siellä voi tarvita? Sotilaat ottavatkin sinne mukaansa kaiken, mitä vain voivat kuljettaa.
Miesjoukossa vallitsi raskas ja yrmeä hiljaisuus, hiljaisuus, joka syntyy silloin, kun mennään miehittämään sektoria, jossa ei ole totuttu oleskelemaan. Ja lisäksi Blanc-Sablon oli huonossa huudossa. Vihollisjuoksuhauta oli kyllä sangen kaukana — kolmen tai neljänsadan metrin päässä — mutta maanlaatu esti kaivamasta muuta kuin kurjia suojapaikkoja, jotka myötäänsä lohkeilivat ja sortuivat, töin tuskin hirsitukien avulla koossa pysyen. Muutoin se oli metsäinen, ristiin rastiin uurrettu paikka, jossa ei nähnyt viittäkymmentä metriä eteensä. Ja ei mikään ole sodassa niin hermostuttavaa kuin salaperäinen näkymättömyys.
Joku ääni sanoi:
— Kuka tietää voiko siellä edes sytyttää kynttilöitä?
Kynttilöiden sytyttäminen merkitsi kortinpeluuta. Se käy päinsä silloin, kun kuopat ovat riittävän syviä ja katoksena kelpo palanen telttakangasta.
Toinen ääni mutisi:
— Kuinka pitkäksi ajaksi sinne hautaudutaan?
Tämä kysymys jäi vastauksetta. Lokakuussa 1914 ei sota ollut vielä tullut hallinnollisesti järjestetyksi vuorovaihtoineen ja lomineen… Ei tiedetty mikä luku päiviä oli vietettävä viheliäisissä juoksuhaudoissa, joita ei arvattu ryhtyä parantamaan ja paikkaamaan. Sehän ei maksanut vaivaa. Kuukausi oltiin jo oltu liikkumatta. Ennen viikon loppua varmastikin lähdettäisiin taas etenemään.
Minä tunnustelin kepilläni metsäpolkua, jota kolmen askeleen päähän valaisi yhden sotilaan viitan alle kätketty huono lyhty. On peloittavaa olla oppaana metsässä, yöllä, tuntemattomalla tiellä. Takananne seuraavat miehet, itse johtajatkin, kuin lampaat, tarkaten vain, ettei äkkiä pysähdyttäessä nenä töksähtäisi edelläkävijän säkkiin, joka on ainoa, minkä he näkevät. Toiset saattoivat ajatella vuoroansa, korttipeliä, kotiaan, mitä tahansa… Minua hallitsi vain yksi ainoa huoli: ei saanut viedä eksyksiin tätä sokeata joukkoa.
Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin kumea töminä, joka epämääräisesti mateli takanani. Puut yläpuolellamme olivat kuin musta holvi. Aika ajoin aukeita kohtia kuljettaessa kohotettiin katse; mutta taivas oli yhtä tumma kuin puiden kaarikatto.
— Missä on luutnantti?
— Edessä, herra luutnantti.
Käsi laskeutui olkapäälleni: se oli Vignerten.
Sittenkuin meidän kapteenimme, Craonnen jälkeen, oli jättänyt meidät siirtyäkseen pataljoonan päälliköksi toiseen rykmenttiin, oli Raoul Vignerte, joka oli sotilaana vanhempi kuin minä, ottanut käsiinsä komppanian johdon. Hän oli viidenkolmatta vuotias nuori mies, hoikka ja ihmeteltävän tumma. Kaksi sotakuukautta oli lähentänyt meitä enemmän kuin mitä kymmenen rauhanvuotta olisi voinut tehdä. Tuntematta toisiamme ennen elokuuta 1914 meillä oli kuitenkin yhteisiä muistoja. Minä olin bearnelainen, hän landelainen. Minä olin suorittanut Sorbonnessa saksan tutkinnon. Hän oli kaksi vuotta myöhemmin suorittanut historian. Vuorotellen iloisena ja äänettömänä hän oli joka suhteessa erinomainen komppanianpäällikkö. Sotamiehistä hän joskus tuntui hiukan eristäytyvällä, hiukan haaveilevalta, mutta heitä miellytti hänen tyyni urheutensa, hänen alinomainen huolenpitonsa heidän hyvinvoinnistaan. Vignerte ei nukkunut kuten minä miesten kanssa. Mutta he tiesivät, että kun hän otti itselleen yksityisasumuksen, valitsi hän aina huonoimmassa kunnossa olevan suojan, sellaisen, jossa oli vähimmän olkia ja joka oli enimmän alttiina.
Minua kohtaan hän ei lyönyt laimin ainoatakaan huomaavaisuutta, mikä vain tarjoutui, saadakseen minut unohtamaan että hän, vaikka oli minua kaksi vuotta nuorempi, oli minun päällikköni. Omasta puolestani minä taas, ihastuksissani saadessani totella sellaisia toveria, olin iloissani päästessäni vapaaksi siitä jokahetkisestä vastuusta, mikä komppanian päälliköllä on. Tilitysten ja luetteloiden laatiminen, neuvottelut vääpelin ja majoittajan kanssa, kirjanpito, niin vähäinen kuin se sodassa onkin, eivät olisi minua kovin suuresti hauskuttaneet. Vignerte, joka peräytymisen aikana ei ollut nukkunut tuntiakaan yöllä, joka oli poistunut viimeisenä palavasta Guisestä ja tunkeutunut ensimmäisenä raunioiksi ammuttuun Ville-au-Bois’han, tämä sama Vignerte suoritti pienimmätkin yksityiskohdat järjestelmällisellä tarkkuudella. Joskus, kun näin tämän miellyttävän ja älykkään miehen suuntaavan koko tarkkuutensa näihin sietämättömiin pikku seikkoihin, pysähdyin ajatukseen: Mitähän ratkaisua hän miettii? Mistä synkistä ajatuksista hän tahtoo vapautua? Silloin, ikäänkuin peläten ajatuksiensa arvatuiksi tulemista, hän kääntyi minun puoleeni jollakin pilapuheella, ja koko rykmentissä ei silloin ollut iloisempaa ja huolettomampaa miestä.
Tänä iltana hänellä oli raskasmielisyyden hetkensä. Se ei ole ihmeellistä, kun on vastattava kahdestasadasta viidestäkymmenestä miehestä uudessa sektorissa. Ja lisäksi hänellä saattoi olla määräyksiä, joita minä en vielä tuntenut.
— Missä asti olemme? kysyi hän minulta.
— Vielä kymmenen minuutin matka komennuspaikalle, vastasin. Ja alentaen ääntäni kysyin: Kuuluuko mitään uutta?
— Yksi pataljoonan komppanioista saa luullakseni lähteä liikkeelle. Mutta meidän vuoromme se ei kuitenkaan ole. Minä jään muutoin komennuspaikalle. Te suoritatte miehistönvaihdon ilman minua. Tulen sitten neljännestunnin kuluttua määräykset mukanani.
Oli tosiaan murheellinen paikka tuo Blanc-Sablon. Notkon rinteellä kitukasvuinen metsä, kranaattien runtelema, törröttävin rungoin, ammottavin aukoin, ja edessä puilla ja risuilla suljettu tie, joka vei muutaman sadan askeleen päässä sijaitsevaan vihollisten miehittämään kylään.
Sotamiehet, jotka tähän asti olivat marssineet äänettöminä, eivät voineet olla päästelemättä lyhyitä huudahduksia ja selittelyitä.
— No, totta vie! Onpas täällä siistiä! Tämmöiset paikat eivät satu muille kuin meille…
— Hiljaa!
Miehistönvaihto muistuttaa hiukan kotiljongitanssia. Komppanian komentajan, joukkuepäälliköiden, korpraalien ja sotilaiden on tuota pikaa löydettävä vastakumppaninsa, komentajan, joukkuepäällikön, korpraalin, sotilaan, joiden kunkin on otettava paikkansa. Tämä tapahtuu viidessä minuutissa, meluttomasti, jollei vihollisen tykistö satu sulkemaan tulipiiriinsä tätä kokoontunutta joukkoa, josta puolet on vailla suojaa, ja hävitä sitä.
Äänettömyyttä on saapuvien verrattain helppo noudattaa, mutta poistuvien sitävastoin vähemmän helppo. Ilo siitä, että pian saa nukkua turvassa, levätä muutamia päiviä rintaman takana, tekee heidät puheliaiksi. He antavat neuvoja seuraajilleen:
— Ja sitten, älä aseta itseäsi alttiiksi tässä ampuma-aukossa. Vastapäätä vihollispuolella on eräs kansalainen, jolla on kaunaa minua kohtaan. Laukaisin häntä päin naamaa pari kolme kertaa tänään; jollei hän ole kuollut, janoaa hän kostoa. Siispä…
— Hiljaa, kuuletteko!
Tosiaan, mikä viheliäinen sektori: neljä, viisi pientä vartiopaikkaa miehitettävänä, kaksitoista etuvartijaa, lukuunottamatta patrulleja. Ah, minun sotilasparkani eivät saa paljoa nukkua.
— Näkemiin, herra.
— Näkemiin, ja kiitos ystävällisyydestänne.
Poistuvan komppanian upseeri se näin hyvästeli. Äänten hälinä häipyy metsään.
On jo aikakin, sillä kuu tulee näkyviin.
Surullisena, keltaisen sumurenkaan ympäröimänä se kohoaa harmaitten pilvien keskeltä.
Se valaisee alakuloista, kelmeää maisemaa, katkottuja puidenrunkoja, sotkettua ja viileskeltyä savimaata. Ihmiset ovat kadonneet suojapaikkoihinsa. Vartijat pitävät alassuin kivääreitänsä, joiden kiiltävät painetit eivät saa näkyä. Takanamme kohoaa pieniä litteitä kumpuja liikuttavien, käden korkuisten säleristikkojen ympäröiminä.
Ne ovat hautoja.
Sotilaat eivät ole niitä vielä nähneet. Sitä parempi! Nähkööt mieluummin ne huomenna, päivänvalossa, kun ovat tottuneet, kun aurinko valaa autiomaamme yli heleitä säteitään.
Viisi pientä vartiostoani, kaksitoista etuvartijaani ovat sijoitetut. Komppania on majoittunut myyränkoloihinsa. Toinen puoli miehistöä, vahtipalveluksesta vapaana, kuorsaa jo.
Kahden halukkaan miehen kanssa — valveillaolijoita ja uteliaita tapaa aina — lähden kiertokululle.
— Sanotte luutnantti Vignertelle, että olen mennyt tavoittamaan yhteyttä 23.-nnen kanssa; — hän odottakoon minua suojapaikassani. Palaan neljännestunnin kuluttua.
Me hiivimme pitkin esteaitojen vierustoja. Säännöllisten välimatkojen päässä kirkas valo kohoaa saksalaisten juoksuhaudasta ja vaipuu jälleen sinertävään kehään.
— Kuka siellä?
— Massena.
— Melun.
— Olen 24:nnen upseeri ja haen yhteyttä joukkonne kanssa. Kuuluuko mitään uutta teille?
— Ei mitään, luutnantti, paitsi että iskimme yhteen saksalaisen patrullin kanssa. Äsken kuulemanne laukaukset johtuivat juuri siitä. Yksi saksalainen sai surmansa.
Ruumis makasi ruohikossa. Kumarrun. Olkalipussa on numero 182.
— Ja hänen paperinsa?
— Kapteeni sai ne.
— Hyvä. Meidän pikku vartiostomme on teistä sata metriä oikealla, tuolla metsikössä… Ah niin, kello kaksi kulkee patrulli. Eikö totta?
— Kyllä, luutnantti.
— Näkemiin.
Palatessani tapaan Vignerten suojamajassani. Hän polttaa savuketta.
Kysyn häneltä: — Eikö mitään uutta?
— Ei mitään, vastaa hän, ei ainakaan täksi yöksi. Luulenpa, että 22:nen saa ehkä rökkiinsä. Sen edessä on puuvarustus, jonka alla hyvällä syyllä saamme uskoa kaivettavan miinakäytävää. 22:nen saa mennä tutkimaan ja häiritsemään mikäli mahdollista tätä myyräntyötä. Yksi joukkue lähtee kello kuusi aamulla; muut tulevat avustamaan liikettä. Heti kun pamahdukset kuuluvat, on 23:nnen avattava tuli vastapäistä juoksuhautaa vastaan vetääkseen sen huomion puoleensa. Meidän ei tarvitse lähteä, paitsi jos asiat luistavat huonosti. Mutta joka tapauksessa 23:s tekee vastahyökkäyksen ennen meitä. Siispä rauhallinen yö. Entä mitä teille?
— Komppania on sijoitettu, sanoin. Niin huonosti muutoin, että olen varma, ettei ole mitään syytä epäillä miehistön valppautta. Heistä on aina hyvä joukko hereillä. Olen päässyt yhteyteen oikealla. Sielläkään ei ole mitään erikoisempaa tapahtunut, paitsi että on ollut, pieni yhteenotto saksalaisen patrullin kanssa. Yksi patrullin sotilaista sai surmansa.
— Niinkö, sanoi Vignerte. Jalkasotamies vai jääkäri?
— Jalkasotamies. Preussiläinen jalkasotilas 182:sesta rykmentistä.
— Olenpa utelias tietämään, sanoi toverini, mistä on kotoisin meitä vastassa oleva väki.
Näin sanoen hän veti esiin pienen muistikirjan:
— 160:s, Posen — 180:s, Altona — 182:nen, Lippe — 182:nen, Lautenburg… Lautenburg…
— Entä sitten?
Hän toisti vielä:
— Lautenburg.
— Tunnetteko ehkä Lautenburgin? kysyin hiukan hämmästyneenä hänen äänensä soinnista.
— Tunnen, vastasi hän vakavasti. Olettehan varma numerosta?
— Kyllä tietysti, sanoin kärsimättömästi. Ja mitäpä sillä toisekseen on väliä, onko Lautenburgista vai muualta!
— Niin, niin, mutisi hän. Mitäpä sillä väliä!
Minä tarkastelin häntä, mikä kävi sitäkin helpommin päinsä, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota.
— Vignerte, sanoin hänelle, mikä teidän on? Ette näytä normaaliselta. Joku ikävä uutinenko?
Mutta hän oli jo entisellään ja hartioitaan kohauttaen virkkoi:
— Hyvä ystävä! Ikävä uutinenko? Ja keneltä sitten? Olen yksin maailmassa. Tiedätte sen hyvin.
— Sittenkin, väitin. Olette hermostunut tänä iltana. Ehdotan, että jäätte minun luokseni. Komentopaikkannehan voitte sijoittaa minne haluatte.
— Se on totta, keskeytti hän, olen hiukan hermostunut. Mitä kello on?
— Seitsemän.
— No niin, pelatkaamme korttia.
Ehdotus oli hänen puoleltaan niin odottamaton, että kaksi seurassani olevaa sotilasta kohotti hämmästyneenä päänsä. Komppania ei ollut milloinkaan nähnyt Vignerten koskevan kortteihin.
— Kas niin, sanoi hän, te kaksi, Damestoy ja Henriquez, teillähän on kortit, eikö totta?
He tekivät myöntävän merkin. Miksikäs heillä ei olisi kortteja ollut.
— Mitä osaatte pelata?
— Viittä lehteä, herra luutnantti.
— Hyvä… pelatkaamme sitä sitten.
Se oli kummallinen peli. Tunnin kuluttua Vignerte oli oikein kelpo tavalla pehmitetty. Molemmat sotamiehet katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, kysyen itseltään, mikä oli ihmeellisempää tässä menossa, kunnia, jonka luutnantti Vignerte oli heille suonut, vaiko summa — kymmenkunta frangia — jonka he häneltä olivat voittaneet.
Katselin häntä yltyvällä levottomuudella.
Hän heitti hermostuneesti kortit.
— Tämä peli on typerää; kello on kahdeksan, minä menen valvomaan ensimmäistä vahdinmuutosta.
— Seuraan teitä.
En unohda koskaan tätä yötä. Taivas oli vähitellen päässyt eroon pilvipeitteestään. Kuu, melkein täysinäinen, valoi hohtoaan kylmään, tummansiniseen avaruuteen. Sen alla, synkkien metsikköryhmien välissä, hiekka ja juoksuhaudat näkyivät pitkinä, valkeina vakoina.
Rakettien ampuminen oli tarpeettomana lakannut.
Syvä hiljaisuus vallitsi. Hetkittäin harhautunut luoti suhahti ohitsemme. Ja silloin odotimme kiväärin pamausta alhaalta, laaksosta.
Vaihdoimme matalalla äänellä pari sanaa etuvartijoittemme kanssa, joista osa oli sijoittunut kranaatin tekemään kuoppaan, osa kyyristynyt pensaston taakse. Komppania oli levitetty tavattoman laajalle rintamalle, joka oli vähintään viisisataa metriä. Sen tarkastaminen vei meiltä hyvän aikaa.
Kun olimme lopussa, kysyi Vignerte minulta:
— Missä on 23:nnen viimeinen vahtipaikka?
Menimme sinne. Neljä sotamiestä oli siellä täydessä touhussa kaivamassa äsken ammutun saksalaisen ruumista maahan niin syvälle kuin mahdollista.
Vignerte etäännytti heidät kädenliikkeellä ja kumartuen haudan ylitse kaivoi syrjään hiekkaa, jota sotilaat olivat mättäneet. Ruumis tuli näkyviin.
— 182:nen. Sehän se on, mutisi hän.
Sitten hän sanoi minulle väristen:
— Palatkaamme, minua alkaa palella.
Damestoy ja Henriquez nukkuivat hökkelissä, jonne kolme tuttavaa oli tullut heitä tapaamaan. Sotamiesten suurella arvonannolla he olivat järjestäneet meille parhaimman paikan. Kaksi oljilla täytettyä nurkkaa ja kasan ruskeita peitteitä.
Näiden kunnon ihmisten tyven hengitys oli ainoa hiljaisuuden keskeyttäjä sekä, ajoittain, pienten metsähiirien vikinä, joita lähkäiset oljet olivat houkutelleet majaan. En nähnyt Vignerteä, joka oli ojentunut viereeni, mutta tunsin ettei hän nukkunut. Majan ovi oli raollaan siniseen avaruuteen, jonka laesta riippui, kuin kyynel, hopeatähti.
Yksi tunti kului siten, mahdollisesti. Vignerte ei ollut liikahtanut. Varmaankin hän oli jo nukahtanut, tämä salaperäinen toveri, jonka sota oli minulle lähettänyt. Miksi hän oli ollut niin levoton tänä iltana? Mikä muisto oli tullut anastamaan ajatuksen ja liittänyt sen kovakouraisesti sodan tuhansiin pikkuseikkoihin ikäänkuin estääkseen sitä harhailemasta pitkin kiellettyjä maailmoja?…
Ja äkkiä kuulin syvän huokauksen samalla kuin käsi tarttui omaani.
— Vignerte, mikä taivaan nimessä teitä vaivaa?
Vastaukseksi sain yhä kiihkeämmän kädenpuristuksen.
Silloin minä poltin laivani.
— Ystäväni, rakas ystäväni, te tiedätte, onko minulta oikeus nimittää teitä näin. Älkää jättäkö minua tähän levottomuuteen tilastanne. Te kärsitte tänä iltana. Sanokaa minulle kärsimyksenne. Jos olisimme Pariisissa tai missä muualla tahansa, en utelisi salaisuuksianne. Mutta sellainen luottamus, joka muulloin olisi naurettavaa, tulee täällä pyhäksi. Me saamme ehkä huomenna taistella, Vignerte! Huomenna ehkä neljä sotamiestä kaivaa meille samanlaista hautaa, jossa nyt nukkuu äsken kaatunut saksalainen. Ettekö puhuisi minulle, Vignerte, ettekö sanoisi…
Tunsin hänen puristuksensa höltyvän.
— Se on pitkä juttu, ystäväraukkani. Ja ymmärtäisittekö? Tarkoitan: ettekö pitäisi minua jollakin tavalla hulluna?
— Minä kuuntelen, sanoin käskevästi.
— Olkoon sitten. Ennen pitkää nämä muistot kuristavat minut, ja ne ovat tosiaan senlaatuiset, että olisi itsekästä viedä ne mukanaan. Sitä pahempi teille, ette saa nukkua tänä yönä…
Ja tässä seuraa sitten se kummallinen tarina, jonka luutnantti Vignerte minulle kertoi 30 p:nä lokakuuta 1914 paikassa, jolle sitä miehittäneet joukot ovat antaneet nimen Kuolemankestikievari.