Epilogi
— Kertomukseni on lopussa, sanoi Vignerte.
Hän vaikeni ja minä kunnioitin hänen äänettömyyttänsä. Sitten vähitellen tunsimme ajatuksemme irtautuvan murhenäytelmästä, jonka Vignerte oli loitsinut esiin, ja kiintyvän siihen, mikä nyt oli leviämässä eteemme.
Kello oli neljännestä vailla kuusi. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta se tuntui tuota pikaa nousevan. Takanamme hiljaisuudessa neljä yhteyssotilasta oli liittynyt meihin, yksi kustakin komppanian neljänneksestä.
Kello oli kuusi!… Äkkihyökkäyksen hetki…
Kului pitkä minuutti. Sitten heikko vihellys saapui korviimme itäinen jätti juoksuhautansa.
Oli noin kolmesataa metriä näiden juoksuhautojen ja sen puuvarustuksen välillä, jonka puhdistamisen ystävämme olivat saaneet tehtäväkseen. Kolmensadan metrin kulkeminen ryömimällä vatsallaan suurimman osan aikaa kesti runsaasti neljännestunnin.
Yö oli kylmä, mutta ohuet, idässä jo punertavat pilvet ennustivat kaunista päivää.
Traagillisia hetkiä nämä, jotka kuluvat tällaisessa odotuksessa. Kuitenkaan ei ainoakaan niistä, jotka ovat ehjin nahoin tällaisesta hirveästä tilanteesta päässeet, ole koskaan katunut kokemiaan.
Äkkiä kuului terävä pamahdus laakson pohjalta. Sitten kaksi, kolme… Pieni saksalainen vartiosto oli nostanut hälyytyksen, mutta, kuluneesta ajasta päättäen, liian myöhään; meikäläiset olivat jo heidän kimpussaan.
Silloin, oikealla puolellamme, aivan kuin metallikangasta olisi revitty, kiväärit alkoivat rätistä. Seuraten saamiansa ohjeita 23:s komppania oli avannut tulen vetääkseen vastassa olevien saksalaisten huomion puoleensa ja estääkseen heitä antamasta apua ahdistetuille tovereilleen.
Nyt koko vihollislinja vastasi hyvää ennustavalla hermostuneisuudella. Heidän huonosti tähdätyt luotinsa lensivät korkealta ylitsemme. Aika ajoin vain jokunen katkennut oksa putosi viereemme leijaten aivan kuin lehmuksen siivitetty lehti. Ne jotka ovat taistelleet metsissä, tuntevat tämän ilmiön.
Tätä meteliä oli kestänyt viisi minuuttia, kun suunnaton tulipatsas nousi taivaalle oikealla puolellamme peittäen savupilveen vastapäiset kukkulat ja sammuen sitten puunsiru-, kivi-ja multasateeseen. Samalla hetkellä kuului tavattoman kumea, mahtava jymähdys.
— Hyökkäys onnistui, mutisin Vignertelle. Sinne oli kaivettu miina. He ovat räjähdyttäneet sen.
Meidän puolellamme kiväärituli jatkui yhä. Äkkiä kaikki hiljeni. Raketti suhahti taivaalle meidän linjoiltamme.
Tämä ilmoitti tykistölle, että 22:nen oli esteettömästi päässyt takaisin juoksuhautoihinsa ja että tykistön vuoro oli nyt toimia. Sulkutuli alkoikin heti.
Takaapäin kuultiin niiden nyt viuhuvan, noiden näkymättömien hirviöiden, jotka kiisivät ylitsemme tuhoa tuottavissa kaarissa. Viuhuminen kasvoi ja siirtyi eteenpäin niin hitaasti, ettei voinut käsittää, miksi ei näkynyt noita lintuja, jotka pitävät niin suurta ääntä.
Kun ne saapuivat vihollisjuoksuhautojen yläpuolelle, näkyi sininen ja punainen liekki, savua ja sirpaleita, jotka sinkosivat korkeuteen keltaisena patsaana, ja sitten vapisutti ilmaa tavaton räjähdys.
Vignerte ja minä seurasimme kiikarilla ammunnan tuloksia.
Äkkiä kuulin itseäni huudettavan.
Se oli eräs sotilaistamme, jonka välityksellä olimme yhteydessä pataljoonan päällikön kanssa. Hän saapui juoksusta hengästyneenä.
— Herra luutnantti! Herra luutnantti!
— Mitä nyt?
— Pataljoonan päällikkö! Hän pyytää teitä tulemaan heti komennuspaikalle.
— Menen sinne, sanoin Vignertelle. Mitä uutta tuolta alhaalta päin? Tiedätkö, onnistuiko 22:sen hyökkäys?
— Erinomaisesti, luutnanttini, vain kaksi miestä kaatui. He räjähdyttivät miinan, hävittivät juoksuhaudan ja toivat mukanaan nelisenkymmentä vankia. Hyvin suoritettu. Mutta menkää pian, päällikkö kiirehti kovin.
Läksin; hyvin mukava polku vei komennuspaikalle, joka sijaitsi muutamien satojen metrien päässä takanapäin. Vain yksi ainoa kohta polulla oli vihollistulelle alttiina. Kuljin tällä kohdalla kyyristymättä, sillä tällä haavaa saksalaisten rintama, meidän tulestamme vaienneena, ei tuottanut mitään vaaraa.
Päällikkö odotti minua majansa kynnyksellä.
— Ah, siinähän te olette. Anteeksi että kiirehdin teitä. 22:sen menestys on siihen syynä.
— Miten voin palvella, päällikköni?
— Tehän olette suorittanut tutkinnon saksankielessä, jotavastoin minä, siitä lähtien kun pääsin Saint-Cyr’istä, en ole lainkaan tullut puhuneeksi tätä kirottua kieltä. Meillä on täällä eräs merkittävä vanki. Olen turhaan koettanut kuulustella häntä. Häneltä ei saa sanaakaan. Kuitenkin hän voisi antaa meille hyödyllisiä tietoja. Hän on insinööri-pataljoonan päällikkö. Hän se järjesti tuon miinan, joka räjähti niin kauniisti. Caste, joka otti hänet vangiksi, ylennetään varmasti kapteeniksi.
— Ylempi upseeri, eikä osaa ranskaa, sehän kummallista! sanoin. Tiedättehän, että monet tekeytyvät osaamattomiksi.
— Tiedän sen ja siksi juuri olen kutsunut teidät. Katsokaamme, kieltääkö hän ymmärtävänsä sitä virheetöntä saksankieltä, jolla te häntä puhuttelette. Kas täällä miehemme.
Astuin sisälle pataljoonan päällikön majaan, jossa saksalaista upseeria säilytettiin kahden sotilaan vartioimana, samojen, jotka olivat saattaneet häntä vihollisten juoksuhaudasta lähtien. He olivat tämän johdosta niin ylpeitä, etteivät malttaneet olla kiinnittämättä minun huomiotani tähän seikkaan.
— Revolverinlaukauksella hän tappoi Labourdette-raukan. Mutta luutnantti Caste’n kanssa hyökkäsimme häneen käsiksi.
Vanki oli noin nelikymmenvuotias, silmät siniset ja kylmät, kasvonpiirteet kovat ja älykkäät. Hän tuskin vastasi tervehdykseen astuessani sisälle.
Tein hänelle muutamia kysymyksiä, mutta tuloksetta.
— Herra, sanoi hän lopuksi mitä puhtaimmalla ranskankielellä, kuten olin odottanutkin, mitä hyödyttää tämä kuulustelu? En voisi sanoa teille muuta kuin vähäpätöisiä asioita kuten nimeni, josta te ette välitä. Mitä sotilaallisiin tiedonantoihin tulee, niin olen upseeri kuten tekin. Jos olisitte minun asemassani, ette sanoisi mitään, eikö totta? Sallikaa minun menetellä samoin.
Ja hän sulkeutui mitä halveksuvimpaan äänettömyyteen.
— Emme saa häneltä tietää mitään, sanoin päällikölleni. Oliko hänellä edes mitään papereita, kun hänet vangittiin?
— Ei mitään, vastasi harmittelevasti päällikköni.
— Ette löytäneet mitään? kysyin sotilailta.
— Ei mitään, luutnanttini, paitsi tämän, vastasi toinen heistä vetäen hihastaan rutistuneen paperin. Muita se on aivan rikki revitty eikä sisällä montakaan sanaa.
— Antakaahan kuitenkin tänne, sanoin.
Lyijykynällä kirjoitettu, puoleksi sotkeutunut paperilappu, jonka sotamies ojensi minulle, oli reväisty jostakin kirjeestä. Heti kun olin saanut sen silmieni eteen, puistatti minua kuin olisin saanut sähköiskun.
Vanki katseli minua pilkallisen näköisenä.
Lähestyin häntä kiukkuisena.
— Tiedän nyt nimenne, herraseni, sanoin hänelle.
— Se hämmästyttää minua suuresti, vastasi hän röyhkeästi, sillä paperi, joka on hallussanne, ei ole allekirjoitettu, ettekä te ole mikään noita.
— Te kurja, sanoin hänelle suutahtaen, nimenne on Ulrich von Boose, ja olette Lautenburg-Detmoldin suurherttuan Rudolfin murhaaja.
Kuolettava kalpeus oli levinnyt upseerin kasvoille. Hänen kätensä jäykistyivät. Kuitenkin jaksoi hän sanoa värisevällä äänellä:
— Herra komendantti, panen vastalauseeni tästä kohtelusta. Suvaitkaa kieltää luutnanttianne herjaamasta vangittua vihollista. Se on kerrassaan sopimatonta.
— Jättäkää minut rauhaan! kiljaisi päällikköni. Mutta tulimmaista, luutnantti, mitä tämä juttu oikein merkitsee? Mitä paperi sisältää?
Sain vaivoin hillityksi liikutukseni.
— Anteeksi, päällikköni, mutisin. En tunne voivani selittää teille… Mutta tahdotteko hyväntahtoisesti heti lähettää hakemaan tänne luutnantti Vignerten? Hän tietää, kuka tämä mies on, ja selittää teille kaikki.
— Olkoon menneeksi, murisi pataljoonan päällikkö. On tämäkin nyt koko juttu, tämä.
Ja hän antoi käskyn.
Vignerten nimestä saksalainen kävi vieläkin kalpeammaksi. Hän loi minuun raivokkaita katseita. Elleivät nuo kaksi sotilasta olisi tukevasti pidelleet häntä, olisi hän syöksynyt kimppuuni riistääkseen minulta paperin, jota nyt ryhdyin hiukan tyynemmin tutkimaan.
Viimeisen kerran, sanottiin siinä, toistan teille tämän: tunnen liian hyvin tapanne suoriutua muista voidakseni olla arvaamatta, mitä aikeita teillä minuun nähden on. Olen suostunut lähtemään sotaan. Mutta se pitkittyy; olen joka päivä vaarassa menettää henkeni. Se olisi epäilemättä teille mieluista: suurherttuan ja suurherttuattaren jälkeen minä, eikö niin? Ja sitten te olisitte rauhallinen… En ole niin typerä. Jollei minua viidentoista päivän kuluessa tästä lukien ole kutsuttu pois rintamalta, esikuntaan, ja ylennetty arvossa, mitä ylennystä katson palveluksistani voivani vaatia, ilmoitan teille tämän: yksityiskohtainen kertomus asiasta tullaan ystävieni toimesta julkaisemaan puolueettomien tai vihollismaiden lehdissä osoitettuna kaikille niille henkilöille, joita teillä asian ilmitullessa on syytä pelätä. Ja voin vakuuttaa teille, että tätä kertomusta tullaan sitäkin enemmän uskomaan, kun todistuksiin liitetään näyte käsialasta, jonka te tunnette hyvin.
Tämä viimeinen lause oli kirjoitettu käsialalla, joka tyyten erosi muusta kirjeen kirjoituksesta. Toinen oli hienoa ja sujuvaa, toinen tarmokasta ja isokokoista. Molempia olin kuluneena yönä saanut tarkastaa. Toinen oli niiden kirjeiden käsialaa, jotka suurherttua Rudolf oli lähettänyt Kamerunista, toinen taas Mittheilungenista löydetyn matkasuunnitelman.
Kaikki oli nyt selvää, hirvittävän selvää.
— Vignerte saa vihdoinkin tietää, ajattelin ilostuen.
Mutta äkkiä kylmä hiki kihosi ohimoilleni: mitä saisi hän maksaa tästä tiedosta? Suurherttuatar! Minua onnetonta, joka en ollut ajatellut, että hänkin…
— Se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, mutisin minä…
Liian myöhään.
— Tuolla luutnantti tulee, sanoi päällikkömme, joka majan kynnykseltä oli pitänyt seutua silmällä.
Se oli tapahtunut. Mitään ei voinut enää tehdä.
Aurinko nousi valaisten taistelukenttää. Luotien raastamassa pensaassa visersi peipponen.
Alhaalla rinteellä huomasin minäkin nyt Vignerten. Hän nousi rauhallisesti polkua ylös. Näin hänen kookkaan, joustavan ruumiinsa, sitten vähitellen erotin hänen hienon tumman päänsä.
— Hyvä Jumala! huudahdin.
— Mitä ihmettä, herraseni, sanoi päällikkö minulle, oletteko tullut aivan pähkähulluksi?
Nyt Vignerte oli meistä enää vain sadan metrin päässä. Näin hänen pidentävän askeleitaan kulkeakseen suojattoman paikan yli, joka hänet vielä erotti päällikön suojatusta paikasta.
Silloin rusottavalta taivaanrannalta kuului kauhea viuhina, joka kasvoi kasvamistaan. Näkymätön esine lähestyi vaalenevalla taivaalla pannen ilman tärisemään. Vonkuminen kasvoi yhä ja me ymmärsimme, että pirullinen kaari päättyisi meidän kohdallamme.
Kuin pikku sammakoitten nähtiin sotilaiden siellä täällä loikkaavan koloihinsa.
Yllätettynä juuri suojattoman paikan keskellä Vignerte oli pysähtynyt. Eteenpäin vaiko taaksepäin: tunsimme hänen turmiollisen epäröimisensä.
Esine paukahti nyt ukkosen jylinällä.
— Vignerte, huusin epätoivoisesti. Pitkällenne, Jumalan tähden, pitkällenne!
Sekunnin ajan näin hänet vielä. Hän ei liikahtanut enää paikaltaan. Aivan suorana, kasvot myrskyä vastaan, hän vienosti hymyten tyytyväistä ja haltioitunutta hymyä katsoi auringonnousua kohden.
Silloin räjähti.
Kiviä ja rautakappaleita satoi suojapaikan päälle, minne päällikkö oli minut äkillisellä tempauksella mukanaan vetäissyt. Kun kaamea sade oli lakannut, katsoimme kauhun suurentamin silmin ulos.
Rinteellä oli tavattoman syvä, musta kuoppa, jonka vasemmalla reunalla nähtiin punaisia ja sinisiä vaateriekaleita.
Niin kuoli 31 p:nä lokakuuta 1914 luutnantti Vignerte rakastettuaan Lautenburg-Detmoldin suurherttuatarta Aurorea.
Viitteet:
[1] L’Ecole normale supérieure, Pariisin hienoin korkeakoulu.
[2] Järjestyksessä toinen Ranskan yliopistoissa jaettavista kolmesta oppiarvosta ennen tohtorinarvoa.
[3] Agrégé = agrégatio-tutkinnon suorittanut. Lisensiaattitutkinnon jälkeen seuraava oppiarvo.
[4] Vanha frankil. laki, joka sulkee naiset pois perimyksestä.
[5] Ranskal. runoilija, 1793—1843.
[6] Les limbes = Taivaan esikartanot.
[7] He lentävät, mutta heidän siipeinsä havinaa ei kuulla.
[8] Hannoverin ja Preussin kuningashuoneiden kantaäiti.
[9] Kaikkein kauneinta on taipua.
[10] W. Meyer-Forster: Paroni von Heidenstam. Ensimmäinen osa, I.
[11] Shagriininahka. Balzacin kuuluja romaaneja. Suom. [Taikatalja, 1934]
[12] Absoluuttisen etsiminen.
[13] Napoleonin kuuluisa ratsuväen päällikkö.
[14] Keijukainen kotkain kynsissä.
[15] Victor Hugon samannimisen näytelmiin sankari.
[16] Herraintalo valtiopäivillä.
[17] Kreivi Königsmark rakasti kuningatarta ja tuli hänen rakastajakseen, niin ainakin huhu kertoo, kuninkaallisessa huoneessa, jossa yrtit hehkuivat päivän noususta päivän laskuun.
Kuka voi kuvailla kaikki ne mielettömät ajatukset, joita hän lausuili teille, hän, joka siroitti hyasintteja ajatuksiinsa, ja kutriensa punertavaan kultaan.
[18] Histoire secrète de la Duchesse de Hanovre julkaistu Lontoossa 1732 ilman tekijän mainintaa, joksi luullaan paroni von Blelefeldiä, Preussin hovin lähettilästä Hannoverissa. Nojaten tähän kirjalliseen todistuskappaleeseen ja seuraaviin olen täydentänyt Vignerten kertomusta Blaze de Buryn artikkeleilla, jotka ilmestyivät Revue de deux Mondes’lssa ja koottiin vuonna 1855 kirjaksi nimeltä: Episode de l’histoire du Hanovre, Les Königsinark.
[19] Blazc de Bury. Episode de l’histoire du Hanovre. Huomautuksia ja oikaisuja, s. 378.
[20] Tämän Oraison funèbre de la comtesse C.E. de Platen -nimisen tunnustuksen kaksoiskappale säilytetään käsikirjoituksena Wienin arkistossa.
[21] Petermannin Tiedonantoja.
[22] Maantieteen Vuosikirja.
[23] Kalustamisen psykologia.
[24] Kaukasian aikakauskirja.
[25] Matkakuvia. Eräs Heinen teos.
[26]
Olen prinsessa Ilse,
Ja asun llsensteinissa;
Tule kanssani linnaani,
Olemme onnellisia.
Kostutan päätäsi
Kirkkaalla laineellani,
Sinä unohdat tuskasi’
Surunsairas poikani!
Minun valkeilla käsivarsillani,
Minun valkealla povellani,
Olet lepäävä ja uneksiva
Muinaisista taruista.
Suutelen ja hyväilen sinua,
Kuten olen hyväillyt ja suudellut
Rakasta Henrik keisaria,
Joka on nyt kuollut.
Kuolleet pysyvät kuolleina,
Ja vain elävä elää,
Ja minä olen nuori ja kukoistava,
Minun naurava sydämeni värisee.
Tule alas linnaani,
Minun kristallilinnaani.
Neidot ja ritarit siellä tanssivat,
Aseenkantajat pitävät iloaan.
Silkkiset laahukset kahisevat,
Rautakannukset helisevät,
Kääpiöt lyövät vaskirumpua,
Ja puhaltelevat torveen.
Mutta Sinua käsivarteni syleilee,
Kuten ennen Henrik keisaria;
Peitin käsin hänen korvansa,
Kun pasuuna soi.
[27] Matkustuksia Kaspian aroilla.
[28] Täti Julia, Täti Oktavia, Täti Sophia, Serkku Leon, Setä Teodulos, Setä Trasybulos, Serkut Tibullus ja Timoleon.
[29] Karolina, Karolina pane pikku kiiltokenkäsi jalkaan.
[30] Rakkaus ei määrää prinsessan kohtaloa. Kuuliaisuuden kunnia on ainoa mikä hänelle suodaan.